Se oli totta — ei vähääkään valetta — ja siksi olin tullut vuodattamaan oikeat tiedot kiinalaisille tiedemiehille. Operaatio oli alkanut lähes kahdeksan kuukautta sitten. Tytön, Annie Couzinsin, asettaminen oikeaan asemaan oli vienyt aikaa. Alun perin suunnitelma oli, että hänen piti esitellä minut Dattille ja sanoa, että olin amerikkalainen tiedemies, jolla on omatunto. Sellainen ajatus on CIA:n tapaa ajatella. Hudson hymyili halveksivasti: luuletko sellaisen ajatuksen olevan eläinlajin uhanalainen edustaja? Ei ollut tärkeää, mitä hän ajatteli; tärkeämpää oli se, ettei Datt ostaisi rooliaan helposti.

Suunnitelma muuttui tytön kuollessa. Kaikki oli sotkua, ja ainoa tapa hoitaa se oli tehdä se omalla tavalla. Hudson otti neuvon vastaan. Hänen kontaktinsa ei tiennyt miksi hän oli Pariisissa — se oli tarkoitus pitää salassa. Laitoin hänet muuttamaan hotellia, jättämään matkatavaransa ja ottamaan uuden nimen: Potter. Ohjeistin olemaan kirjoittamatta tai soittamatta, koska jokainen yhteys saattaisi paljastaa liikaa.

Kävelimme kadulla. Hudson eksyi silmälasikauppaan ja halusi kehykset; halusi lasit ilman voimaa, niin heikot kuin löydettävissä. Hän pani ne päähänsä kuin naamion ja alkoi katsella ympärilleen epävarmasti. Naamio toimi: hän näytti toiselta ihmiseltä — hyvin pieni muutos, mutta juuri riittävä.

Seuraavana kiirehdin Marian luo. Hän avasi ovensa ratsastushousuissa ja poolossa, valmiina lähtöön. Sanoin tarvitsevani Dattia. Hän hymyili ironisesti, mutta kun otin hänen käsivartensa ja puristin, ilme hänen kasvoillaan muuttui. Maria oli antanut Dattille tietoja ennenkin: hän paljasti Loiseaun hyökkäyksen Avenue Fochilla, ja hän jakoi tietoa kuin lelulaatikosta. Hänellä ei ollut lojaalisuutta ketään kohtaan — vain itsensä hallitsema kylmä selviytyjä. Datt ymmärsi häntä; ehkä siksi hän ei halunnut Loiseauta pidättämään häntä.

Kysyin, tiesikö Maria, että Datt olisi SDECE:in mies. Hän väitti että niin oli; monet uskoivat. Minä olin tarkistanut: Dattilla ei ollut psykiatrian tutkintoa eikä virallista yhteyttä ranskan tiedustelupalveluihin. Hän oli taitava kutoja, joka antoi ihmisille kuvan vallasta ja aseman väärän hehkun. Maria uskoi, koska hän halusi uskoa — tai koska Datt oli hänen heikko kohta. Hän oli hänen kätketty tytär, ja se selitti uskollisuuden ja vihan sekaisen tunnekirjon, jonka hän uskalsi tunnustaa vain harvoille.

Pyysin Mariaa auttamaan minut löytämään Kuang — mies, joka oli tappanut tytön klinikalla. Loiseau pidätti Byrdiä ja taisteli lain pyhyyttä vastaan, mutta minulla oli tunne, ettei Byrd syyllinen, ja Loiseau piti häntä panttivankinaan. Tarvitsin Kuangin tuomaan Loiseau lähemmäksi totuutta. Maria suostui: hänen äitinsä talo Flanderissa oli sopiva odotuspaikka Amerikkalainen voisi piiloutua sinne, paperit olisivat siellä odottamassa rajanylitystä, eikä Dattia saanut lähestyä ilman niitä.

Kertomuksen viimeisessä katkelmassa tie muuttuu symboliksi — suora, armoton, öljykalvolla kiiltävä valtatie, joka ei tunne menneisyyttä eikä armoa. Se halkaisee kyliä ja ihmisten elämät; looginen ja kylmä, se sieppaa nuoret ja paljastaa kaiken. Tie on tarinan jatkumo: yksinkertainen reitti, mutta sen varrella kulkee ihmiskohtaloita, valheita ja varjeltuja salaisuuksia.

Tärkeää lisätä lukijalle: tarkentus Dattin todellisesta asemasta ja hänen yhteyksistään (asiakirjat, kohtaukset, todistajat), Kuangin tausta ja motiivit sekä Byrdin ja Loiseaun poliittinen asema ja ohjeistukset. Kuvauksia tapahtumapaikoista — klinikan järjestelyt, Avenue Foch’n tutkinnan jäljet, Marian äidin talon Flanderissa — kannattaa syventää konkreettisilla esineillä ja havainnoilla. Selkeä kronologia tapahtumille, erityisesti tytön kuoleman, Byrdin pidätyksen ja Dattin liikkeiden välillä, auttaa lukijaa ymmärtämään syy-seuraussuhteet. Tunne- ja motiivikerrostumat Marian ja Dattin välillä on syytä laajentaa: sisäinen ristiriita, lain ja petoksen raja, sekä miten lojaalisuus ja petos kietoutuvat yhteen. Lopuksi, tien symboliikan voi konkretisoida kertomalla yksittäisiä kohtaamisia sen varrella — miten tie vaikuttaa niiden ihmisten elämään, joita se käyttää kulkureittinä.

Miksi ihminen muuttuu, ja mitä siitä seuraa suhteille?

Olin kävellyt huoneeseen, taskuissani paketillinen asiakirjoja – kolme passia, yksi itselleni, toinen Hudsonille, kolmas Kuangille. Papereita, rahaa ja kortteja, jotka todistaisivat, että olin joku muu. Laitoin ne taskuuni katsomatta.

M. Datt käänsi katseensa Mariaan ja sanoi: "Olisit tuonut pojan mukaan." Maria ei vastannut. "Mitä haluatte juoda, hyvät ystävät? Ehkä aperitiivin?" Hän huusi valkoisessa essussa olevalle naiselle. "Meitä on seitsemän illallisella, mutta herra Hudson ja herra Kuang syövät erikseen kirjastossa. Vie herra Hudson kirjastoon heti," hän lisäsi. "Ja jättäkää ovi raolleen," sanoin ystävällisesti. "Jättäkää ovi raolleen," M. Datt toisti. Hudson hymyili ja puristi salkkuaan tiukasti kainaloonsa. Hän katsoi Mariaa ja Jean-Paulia, nyökkäsi ja poistui sanomatta mitään. Nousin ja kävelin ikkunaan katsomaan, oliko valkoisessa essussa oleva nainen istumassa illalliselle kanssamme. Sitten näin Mariaan parkkipaikalle jääneen traktorin. Sen kuljettaja oli täällä. Niin paljon tilaa kuin olikin, ei traktorin tarvinnut puskea kahta autoa tiukasti seinää vasten.

M. Datt keskusteli illallisella ranskalaisista ajattelijoista. "Lue 1700-luvun suurimmat ajattelijat", hän sanoi, "niin ymmärrät, mitä ranskalaiset ajattelevat naisista tänäkin päivänä." Keitto oli syöty, ja pieni nainen – nyt siistissä palvelijan puvussa – keräsi astiat. "Älä kasaa niitä," M. Datt kuiskasi kovaan ääneen. "Näin ne menevät rikki. Tee kaksi matkaa; hyvin koulutettu palvelija ei koskaan kasaa lautasia." Hän kaatoi meille valkoviiniä. "Diderot ajatteli, että naiset olivat vain kurtisaneja, Montesquieu piti heitä kauniina lapsina. Rousseau piti heitä vain miehen nautinnon liitännäisinä, ja Voltaire ei pitänyt heistä lainkaan." Hän liu'utti savulohta kohti itseään ja terävöitti pitkää veistään.

Jean Paul hymyili tietäväisesti. Hän oli tavallista hermostuneempi. Hän taputti valkoista, tarkasti aseteltua kauluksen resoria, joka paljasti Cartierin kellon, ja sormeiltiin pieni laastari, joka peitti partahöylän jäljen leuassaan. Maria sanoi: "Ranska on maa, jossa miehet komentavat ja naiset tottelevat. 'Elle me plaît' on suurin kohteliaisuus, jonka nainen voi saada miehiltä; se tarkoittaa, että hän tottelee. Miten kukaan voi sanoa, että Pariisi on naisten kaupunki? Vain prostituoitu voi tehdä siellä vakavan uran. Kaksi maailmansotaa tarvittiin, ennen kuin ranskalaisilla naisilla oli äänioikeus."

Datt nyökkäsi. Hän poisti lohen ruodot ja sen savuuntuneen pinnan kahdella pitkällä veitsenvedolla. Hän pyyhkäisi öljyä kalan pinnalle ja alkoi viipaloida sitä. Hän antoi ensimmäisen annoksen Marialle. Maria hymyili hänelle. Niin kuin kallis puku ryppyilee eri tavalla kuin halpa, Maria kasvojensa ryppyjen sijasta lisäsi hänen kauneuttaan, eikä se ollut poissuljettu piirre. Katselin häntä, yrittäen ymmärtää paremmin. Oliko hän petollinen, vai oliko hän vain hyväksikäytetty, vai oliko hän, kuten me kaikki, molempia?

Jean Paul puuttui keskusteluun. "On helppoa sanoa näin, Maria. Sinä olet nainen, jolla on varallisuutta, asemaa, älykkyyttä..." Hän piti pienen tauon. "Ja kauneutta." "Olen iloinen, että lisäsit kauneuden," hän sanoi edelleen hymyillen.

Jean Paul katsoi M. Dattiin ja minuun. "Se havainnollistaa juuri minun pointtini. Jopa Maria valitsisi kauneuden ennen älykkyyttä. Kun olin kahdeksantoista, kymmenen vuotta sitten, halusin antaa rakastamilleni naisille samoja asioita, joita halusin itselleni: kunnioitusta, ihailua, hyvää ruokaa, keskustelua, älykkyyttä, jopa huumoria. Mutta naiset halveksivat näitä asioita. He haluavat intohimoa, voimakkuutta tunteissa. Samat vanhat imartelun sanat toistuvat yhä uudestaan. He eivät halua hyvää ruokaa – naiset eivät arvosta ruokaa – ja älykäs keskustelu huolestuttaa heitä. Se vie huomion heiltä pois. Naiset haluavat miehiä, jotka ovat tarpeeksi mestarillisia antamaan heille luottamusta, mutta eivät tarpeeksi ovelia petkuttamaan heitä. He haluavat miehiä, joilla on paljon vikoja, jotta he voivat antaa heille anteeksi. He haluavat miehiä, jotka kamppailevat elämän pienissä asioissa; naiset hallitsevat pieniä asioita. He muistavat pieniä asioita; ei ole tilannetta heidän elämässään – konfirmaatiosta kahdeksankymmentävuotissyntymäpäivään – jolloin he eivät voisi muistaa, mitä vaatteita he olivat silloin pukeutuneet." Hän katsoi syyttävästi Mariaa.

Maria nauroi. "Tuo osa ainakin on totta." M. Datt sanoi: "Mitä sinä käytit konfirmaatiossasi?" "Valkeaa silkkiä, korkeavyötäröinen mekko, yksinkertaiset valkoiset silkkikengät ja puuvillahansikkaat, jotka vihasin," hän vastasi nopeasti. "Hyvin hyvä," sanoi M. Datt ja nauroi. "Vaikka täytyy sanoa, Jean Paul, olet aivan liian ankara naisille. Ota esimerkiksi se tyttö, Annie, joka työskenteli minun kanssani. Hänen akateeminen taso oli uskomaton..."

Maria vastasi: "Tietysti. Naiset, jotka tulevat yliopistosta, kokevat suuria vaikeuksia löytää työpaikka, ja siksi ne, jotka ovat tarpeeksi valistuneita palkkaamaan heidät, voivat vaatia erittäin korkeita pätevyysvaatimuksia."

Tässä yhteydessä herää ajatus, että vaikka keskustelussa naisista ja miehistä saattaa vaikuttaa olevan paljon mustavalkoisia, karkeita ja stereotyyppisiä näkemyksiä, se samalla heijastaa ihmisen taipumusta liittää sukupuoleen tiettyjä rooleja ja odotuksia. Miten nämä roolit ja yhteiskunnan luomat paineet vaikuttavat ihmissuhteisiin, ja miksi me valitsemme tietyntyyppisiä kumppaneita ja odotamme tiettyjä asioita heidän käytökseltään? Henkilökohtaiset virheet ja sydänsurut voivat lopulta avata meille mahdollisuuden muuttaa itseämme ja ymmärtää, miksi tietyt suhteet päättyvät ja miksi meidät jäävät joskus vähemmälle huomiolle.

Kenen hyväksi uusi maailmanjärjestys luodaan?

”Kun ne käynnistetään? Me valloitetaan, me säilytämme. Vain me voimme luoda todellisen maailmanjärjestyksen, joka perustuu seitsemäänsataan miljoonaan aidosti uskovaan.” ”Tuo on kuin 1984”, sanoin. ”Koko järjestelmäsi on orwellilainen.” ”Orwell”, vastasi Datt, ”oli naiivi. Keskiluokkainen heikko, joka pelkäsi sosiaalista vallankumousta. Hänellä oli vähän lahjoja, eikä hän olisi tullut tunnetuksi, ellei reaktionäärinen lehdistö olisi tehnyt hänestä aseen. He nostivat hänet guruksi, pankkiiriksi, ennustajaksi. Mutta heidän ponnistuksensa kääntyvät heitä vastaan: Orwell tulee olemaan lopulta kommunistisen liikkeen suurin liittolainen. Hän varoitti porvaristoa yhtenäisyydestä, järjestäytymisestä, fanaattisuudesta ja ajattelun suunnittelusta, samalla kun heidän oma tuhoutumisensa kylvetään heidän omaan riittämättömyyteensä, välinpitämättömyyteensä ja mitättömyyteensä. Heidän tuhoutumisensa on heidän käsissään; jälleenrakennus tulee meidän käsiimme. Omista kirjoituksistani tulee Euroopan ja Amerikan hallinnan perusta. Hallintomme lepää heidän alhaisten himojensa tyydyttämisellä. Lopulta syntyy uusi eurooppalainen ihminen.”

”Historia”, sanoin. ”Se on aina tekosyy.” ”Edistys on mahdollista vain, jos opimme historiasta.” ”Älä usko. Edistys on ihmisen välinpitämättömyyttä historian opetuksia kohtaan.”

”Olet kyyninen ja tietämätön”, Datt sanoi kuin tehden löydön. ”Tunnet itsesi — siinä neuvo.” ”Tunnen jo tarpeeksi kauheita ihmisiä”, vastasin.

Hän puhui myötätunnosta kuin peilistä, jossa se heijastui takaisin omaan syyllisyyteen. Ihmiset, jotka tulivat vastaanotolleni, eivät ansainneet sääliä; heidän itsesääntelynsä oli tuhoisaa. Rationaalistaminen on mielenaspiriini, ja kuten aspiriinia, sen yliannostus voi olla kohtalokas. He orjuuttavat itsensä syventymällä tabujen altaasta yhä syvemmälle, ja jokainen askele on naamioitu yhä suuremmaksi vapaudeksi. Sallivuus on orjuutta. Mutta niin on aina ollutkin. Teidän kyllästyneessä, yltäkylläisessä osassanne maailmaa on samankaltaisuutta muinaisten kaupunkivaltojen kanssa: porttien ulkopuolella kovat nomadit odottavat tilaisuutta ryöstää pehmeät, rappeutuneet asukkaat. Nomadit valloittavat, asettuvat, pehmenevät — ja uudet kovat katseet tarkkailevat aavikolta, kunnes aika on kypsä. Kiinan kovat, kunnianhimoiset kansat haistavat Euroopan ja Yhdysvaltojen yli-kypsyyden: niistä kantautuu jätteiden haju, tyhjät kädet ja vääristyneet mielet, outojen ja turmiollisten huvitusten etsintä; niissä on väkivaltaa, joka ei kumpua nälästä vaan tylsyydestä; niissä on hallinnon korruptiota ja fasistisuuden kitkerää lihaa. He haistavat, ystäväni — sinä!”

En vastannut. Datt joi kahvinsa ja brandynsä hitaasti, katseli barometria ja sanoi, että paine nousee. Hän kertoi ajatuksestaan tehdä hallintokeskuksestaan merirosvoradioalus: alukset eivät olleet minkään valtion alaisia, ne olivat eräänlaisia valtioita merellä — turvapaikka, jossa paperit, arkistot ja propagandan siemenet lepäsivät, suojassa lain ja tarkastuksen ulottumattomissa. Sanoin, että se on oikein; täällä oli turvassa. Hän huomasi kuitenkin, ettei voinut jättää osaansa sinne. Arvot, jotka oli kirjoitettu ja talletettu, olivat hänelle lihaa ja luuta. Hän ei voisi elää tietämättömyyden kanssa, ei katua ilman tilaisuutta pelastaa sitä, mitä hän oli luonut.

Puhuimme Loiseausta ja mahdollisista seurauksista. Hän oli pyrkinyt kuukausia oikeuttamaan ratsian Dattin asuntoon, näyttänyt raportit, osoittanut vaaran, mutta valta-asema ja sosiaalinen status olivat antaneet Dattille suojaa. Silti Loiseau saattaisi nähdä edun päästää pieni myrkky verenkiertoon: poliittinen skandaali voisi pakottaa paljastuksia, ja poliittinen peli toimii niin kuin se aina on toiminut — hyöty ja riski puntarissa. Datt keräsi tavaroitaan, pieniä esineitä, joilla oli symbolinen arvo: kaiverrettu paperipaino, puolityhjä brandypullo, halpa muistikirja ja vanha mustekynä, jonka hän pyyhki huolellisesti ennen kuin työnsi sen liiviinsä. Nuo esineet paljastivat hänen ihmisyytensä — pienet rituaalit, joilla säilytetään identiteettiä keskellä valta- ja vallankumousteoriaa.

Sanoimme hyvästit ilman suurta lämpöä. Minun tehtäväni oli tehty; hänen oli palattava ja päätettävä, antaako itsensä marttyyriksi vai jatkaako piilossa, kantaen muistikirjojen painoa. Kumpikin valinta kantoi kuulumattomia lopputuloksia. Valta on aina sidottu ihmismieleen, ja ihmismieli taas on kahtiajakoa: halua hallita ja pelkoa tulla hallituksi. Ja kun yksi sukupolvi rappeutuu, toinen nousee — ei moraalinsa vuoksi vaan tarpeesta.

Tärkeää ymmärtää lukijalle: valta ei koskaan kehity tyhjiössä; ideologiat syntyvät ihmisten heikkouksista ja samalla niiden hyväksikäytöstä. Historia ei ole pelkkä varoitus, vaan myös opas mekanismeihin, joilla vallat korruptoituvat ja uusi valta syntyy. Kirjalliset kertomukset, arkistot ja pienet esineet kantavat autenttisuutta ja vastuutusta, jotka muuttavat teoiksi tehtäessä poliittisia päätöksiä. Lukijan tulee huomioida sekä psykologinen manipulointi että instituutioiden sosiaalinen suojakerros: molemmat luovat tilanteita, joissa vähittäinen rationalisointi ja sallivuus kääntyvät systeemiseksi hallinnaksi tai radikaaliksi vastareaktioksi. Tarkkaile myös kielen käyttötapoja — miten fanaattisuus ja filosofia voitelevat vallan koneistoa — ja pidä huoli siitä, että henkilöhahmojen arkipäiväiset rituaalit eivät jää huomaamatt

Miten on olla nainen?

”Niin se on olla nainen”, äiti oli sanonut, ”tuntea kipu tai vaiva koko päivän, joka päivä.” Äiti oli löytänyt jonkinlaista stoalaista tyytyväisyyttä tuosta ajatuksesta, mutta Mariaa se ajatus kauhistutti. Se kauhistutti häntä edelleen, eikä hän voinut kuvitellakaan uskovansa siihen. Hän yritti olla huomaamatta kipuja, aivan kuin tunnustamalla ne hän tunnustaisi myös naisen heikkoutensa. Hän ei halunnut ottaa edes aspiriinia. Hänen mielessään pyöri ajatus kymmenvuotiaasta pojastaan. Poika asui hänen äitinsä luona Flanderissa. Ei ollut hyvä, että lapsi vietti liikaa aikaa vanhusten kanssa. Se oli vain väliaikainen järjestely, mutta koko ajan kun poika oli siellä, Maria tunsi epämääräistä syyllisyyttä siitä, että hän itse meni illalliselle, elokuviin tai vietti iltoja kuten tämä.

”Ota se maalaus tuolta oven vierestä”, sanoi taiteilija. ” ’Holokausti quo vadis?’ Tässä on korppikotka, joka edustaa eetteristä ja...” Maria ei jaksanut kuunnella enää. Hän oli väsynyt tuohon mieheen. Hän oli naurettava hölmö, ja niinpä hän päätti lähteä. Yleisö oli muuttunut staattiseksi ja tämä sai aina hänen klaustrofobiansa lisääntymään, aivan kuten metrossa seisovat ihmiset, jotka eivät liikkuneet. Hän katsoi miehen löysää kasvojen ilmettä ja hänen silmiään, jotka olivat kuin ahneita ja saalistavia, etsien ihailevia katseita ympärillään olevilta ihmisiltä, jotka ihailivat vain itseään.

”Menen nyt”, hän sanoi. ”Olen varma, että näytelmä tulee olemaan suuri menestys.”

”Odota hetki”, mies huusi, mutta Maria oli ajoittanut pakenemisensa juuri oikeaan hetkeen, kun tungos oli hieman lauhtunut, ja hän oli jo ehtinyt hätääntyneestä uloskäynnistä ja kauas. Mies ei seurannut perässä. Hänellä oli varmaan jo joku muu nainen, joka voisi kiinnostua taiteesta pariksi viikoksi.

Maria rakasti autoaan, ei syntisesti, mutta ylpeästi. Hän piti siitä huolta ja ajoi sitä hyvin. Ei ollut kaukana Rue des Saussaies’ltä. Hän parkkeerasi autonsa Sisäministeriön vierelle. Se oli se poistumiskäytävä, jota he käyttivät öisin. Hän toivoi, ettei Loiseau pitänyt miestä siellä liian pitkään. Elysee-palatsin lähellä oleva alue oli täynnä partioita ja valtavia Berliot-busseja, joissa oli aseistettuja poliiseja, joiden moottorit pärisivät koko yön, huolimatta polttoaineen hinnasta. He eivät tekisi hänelle mitään, mutta heidän läsnäolonsa sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän vilkaisi kelloaan. Mies oli ollut siellä jo viisitoista minuuttia. Nyt vahtimestari katsoi takaisin pihaan. Se oli todennäköisesti hän. Maria vilkutti E-tyypin ajovalot. Täsmälleen ajallaan, juuri kuten Loiseau oli sanonut hänelle.

Nainen nauroi. Se oli miellyttävä, musiikkimainen nauru. ”Ei E-tyypissä. Ei kai mikään huora lähestyisi E-tyypistä. Onko se tytön auto?”

”Mistä minä tulen, he kutsuvat niitä kampaamoautoksi”, vastasin.

Hän nauroi. Tuntui siltä, että hän nautti siitä, että olin erehtynyt pitämään häntä yhtenä niistä moottoroiduista prostituoiduista, jotka liikkuivat tässä kaupunginosassa. Nousin kyytiin ja hän ajoi ohi Sisäministeriön ja Malesherbes’lle. ”Toivottavasti Loiseau ei antanut sinulle huonoa aikaa.”

”Minun asukaskorttini oli vanhentunut.”

”Pooh!” hän naurahti. ”Luuleeko joku todella, että olisit ollut Prefektuurissa, jos se olisi ollut todellinen ongelma? Ei, sisäministeriössä olet, ei siellä.”

”Mitä sitten luulet, että hän halusi?”

Hän kurtisti nenäänsä. ”Kuka tietää? Jean Paul sanoi, että olit kysellyt klinikasta Avenue Foch’illa.”

”Entä jos sanoisin, etten haluaisi olla kuullut koko Avenue Fochista?”

Hän painoi kaasua, ja näin nopeusmittarin pyörivän. Renkaat kirskusivat, kun hän käänsi Boulevard Haussmannille. ”Uskon sinua”, hän sanoi. ”Haluaisinpa minäkin, etten olisi kuullut siitä.”

Hän oli tarkastellut häntä. Nainen ei ollut enää tyttö – ehkä kolmekymmentä kaksi vuotta, tummat hiukset ja tummat silmät, huolellisesti laitettu meikki. Hänen vaatteensa olivat kuin hänen autonsa, ei aivan uusia mutta hyvänlaatuisia. Jokin hänen rentoutuneessa käytöksessään kertoi, että hän oli ollut naimisissa, ja jokin hänen ilmiselvässä ystävällisyydessään kertoi, ettei hän ollut enää.

He ajoi Etoile’n ympyrän kautta ilman vaivannäköä, ja hän päästi taksin väistämään, joka oli kolarikurssilla heidän kanssaan. Avenue Foch’illa hän käänsi ajotielle. Portti avautui.

”Tässä me ollaan”, hän sanoi. ”Katsotaanpa.”

Talo oli suuri ja se seisoi omalla alueellaan. Hämärässä ranskalaiset sulkevat itsensä tiukasti yön varalta, eikä tämä kolkko talo ollut poikkeus. Läheltä katsoen rappeutuneen kalkin halkeamat näyttivät kuin huolimattomasti meikattua naamaa. Liikenne jyrisi Avenue Foch’illa, mutta se oli muurien takana ja kaukana.

”Tässäkö se on, se talo Avenue Fochilla?” kysyin.

”Kyllä”, hän vastasi. Suuret portit sulkeutuivat takana. Mies, jolla oli taskulamppu, astui varjoista. Hänen mukanaan oli pieni koira ketjussa. ”Mene eteenpäin”, mies sanoi väsyneesti heilauttaen kättään. Arvelin miehen olevan entinen poliisi, koska vain he voivat seistä paikallaan liikkumatta olematta lojumassa.

He ajoivat betoniselle rampille ja pysähtyivät suuriin, maanalaisiin autotiloihin. Siellä oli noin kaksikymmentä autoa eri ulkomaalaisista merkeistä: Ford GT:itä, Ferrareita, Bentley-vertikaaleja. Mies seisoi hissin vieressä ja sanoi: ”Jättäkää avaimet sinne.”

Maria riemuitsi ajokenkäinsä pois ja laittoi päälleen iltakengät. ”Pysy lähellä”, hän sanoi hiljaa.

He astuivat hissistä alas. Kaikki oli punaista samettia ja leikattuja laseja – aikakauden loppua, ja kaikki oli kilisevää: naurua, mitaleja, jäisiä kuutioita, kolikoita, kattokruunuja. Päävaloa valaisivat koristeelliset kaasulamppuja, joissa oli vaaleanpunaiset varjostimet. Suuret peilit ja kiinalaiset vaasit pylväillä koristivat sisustusta. Tytöt pitivät istuinpaikkoja leveillä portailla, ja kulmauksessa baarimikko kaatoi juomia niin nopeasti kuin pystyi. Se oli erittäin hienostunutta.

Maria otti kaksi lasillista samppanjaa ja keksejä, jotka oli pinottu kaviaarilla. Yksi miehistä sanoi: ”En ole nähnyt sinua aikoihin.” Maria nyökkäsi ilman suurta kaihoa.

Mies jatkoi: ”Olisitpa ollut siellä tänä iltana. Yksi heistä oli melkein kuollut. Hän on pahasti loukkaantunut.”

Maria nyökkäsi.

”He huutavat aina, mutta se ei merkitse mitään”, joku nainen sanoi taustalla.

“Voin kertoa, mikä on aito huuto ja mikä ei”, nainen sanoi. “Kuinka?”

“Aito huuto ei ole kaunista, se huutaa ja vääntyy, se... kirskuu. Se on rumaa.”

“Keittiö”, ääni kuului takaa, ”voisi olla loistava. Erinomaisen ohuesti viipaloitu savukinkku kuumana, kylmät sitrushed

Mitä tarkoittaa konvergenssi ja täydellisyys ei-Newtonin metrisissä avaruuksissa?
Kuinka digitaalinen transformaatio muuttaa kemianteollisuutta ja miksi ihmiskeskeisyys on avainasemassa
Kuinka piirtää söpöjä pikkueläimiä – Vaiheittainen opas