Donald Trumpin ulkopolitiikka on ollut huomattavasti poikkeavaa verrattuna edellisiin presidentteihin. Erityisesti hänen lähestymistapansa Pohjois-Koreaan ja Afrikkaan ovat herättäneet keskustelua ja aiheuttaneet huolta globaalilla tasolla. Trumpin hallinto on edistänyt ajatusta Yhdysvaltojen globaalin hegemonian ylläpitämisestä ja jopa vahvistamisesta, mikä ilmenee hänen Afrikkaan ja Pohjois-Koreaan kohdistamista strategioistaan.

Pohjois-Korean suhteen Trumpin hallinnon politiikka on osoittanut huomattavaa epäjohdonmukaisuutta. Vaikka Trump itse totesi vuonna 2018, että neuvottelut Pohjois-Korean kanssa sujuvat erinomaisesti ja hänellä on hyvä suhde Kim Jong-uniin, neuvottelujen sisällöllinen syvyys on jäänyt kyseenalaiseksi. Trumpin hallinto on asettanut tiukat vaatimukset Pohjois-Korean ydinaseriisunnalle – "täydellinen, tarkistettavissa oleva ja peruuttamaton" ydinaseriisunta – mutta samalla Pohjois-Korea on omaksunut asteittaisen lähestymistavan, jossa molemmat osapuolet tekevät myönnytyksiä askel askeleelta. Yhdysvallat on vaatinut täyttä denuklearisaatiota vastineeksi talouspakotteiden lieventämisestä, mutta Pohjois-Korea on kytkenyt tämän vaatimuksen amerikkalaisten joukkojen poistamiseen Etelä-Koreasta. Tämä ero osapuolten käsityksissä siitä, mitä denuklearisaatio tarkoittaa, on luonut vaarallista epäselvyyttä ja epäluottamusta.

Trumpin hallinnon väite siitä, että Pohjois-Korean tilanne on kehittynyt suotuisasti, ei kestä tarkempaa tarkastelua. Vaikka Pohjois-Korea on toteuttanut joitakin luottamusta lisääviä toimenpiteitä, kuten Yhdysvaltojen sotilaiden jäänteiden palauttamisen ja ydinkokeiden sekä Yhdysvaltojen mantereelle ulottuvien ohjustestien keskeyttämisen, ydinaseriisuntaa koskeva keskustelu on jäänyt pintapuoliseksi. Trumpin tiukat linjaukset ja Kim Jong-unin joustavat vaatimukset voivat pahimmillaan johtaa umpikujaan, joka estää todellisia edistysaskeleita.

Afrikassa Trumpin hallinto on ottanut käyttöön uudenlaisen strategian, joka pyrkii vahvistamaan Yhdysvaltojen kaupallisia ja taloudellisia suhteita Afrikan maiden kanssa. Strategian taustalla on halu kilpailla Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan kanssa Afrikassa, mutta sen tavoitteet voivat olla ristiriidassa itsensä kanssa. Vaikka strategia julistaa Afrikan maiden "itsenäisyyden" tukemista, sen todellinen tavoite vaikuttaa olevan varmistaa, että nämä maat ovat Yhdysvaltojen taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisia. Tämä voisi tarkoittaa mittavia sisäisiä muutoksia Afrikan maissa, jotka usein ovat kärsineet korruptiosta ja epädemokraattisista hallinnoista. Tällaiset muutokset voivat olla vaikeita toteuttaa ja saattavat vain syventää ongelmia, joita monet Afrikan maat jo kohtaavat.

Afrikkaan kohdistuvan strategian toinen osa on merkittävä laajennus Yhdysvaltojen sotilaalliselle läsnäololle mantereella. Trumpin hallinto on nostanut esiin "radikaalin islamilaisen terrorismi" ja "väkivaltaisten konfliktien" uhan, mikä on johtanut laajempaan Yhdysvaltojen sotilaalliseen sitoutumiseen Afrikassa. Tällainen lähestymistapa muistuttaa Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa 9/11 jälkeen, jossa sotilaallinen voima on usein ollut vastaus kaikkeen terrorismiin liittyvään. Tämä on riskialtista, sillä monien asiantuntijoiden mukaan se voi johtaa epäonnistumisiin, jotka vain syventävät alueen ongelmia.

Trumpin strategia Afrikassa ulottuu myös avustuspolitiikkaan. Yhdysvallat on pyrkinyt ohjaamaan apuaan yhä enemmän omiin turvallisuusintresseihinsä liittyviin toimiin sen sijaan, että se tukisi esimerkiksi YK:n rauhanturvatoimia tai humanitaarisia projekteja. Tämä on luonut huolta siitä, että Yhdysvaltojen apu saattaa päätyä korruptoituneiden hallitusten tueksi, jotka näyttävät Yhdysvalloille, että ne ovat valmiita myöntymään Washingtonin toiveisiin, kuten Yhdysvaltojen sotilaalliseen läsnäoloon tai turvallisuusjoukkojen koulutukseen.

Trumpin ulkopolitiikan ydin on ensisijaisuus (primacy) – Yhdysvaltojen aseman korostaminen maailmanlaajuisena johtajana. Tämä voi näkyä pohjoiskorealaisessa neuvottelussa ja Afrikan strategioissa, mutta siinä on monia piirteitä, jotka eivät ole kestäviä. Trumpin tapa kommunikoida epäjohdonmukaisesti ja ristiriitaisesti omia linjauksiaan ja politiikkaansa nähden on herättänyt epäilyksiä siitä, kuinka pitkäikäisiä ja vaikutuksiltaan kestäviä hänen valitsemansa linjat todella ovat.

Pohjois-Korean ja Afrikan politiikka ilmentävät laajempaa suuntaa, jossa Yhdysvaltojen hallinto on valmis käyttämään monenlaisia välineitä oman globaalin hegemonian turvaamiseksi. Näissä politiikoissa ei kuitenkaan ole huomioitu riittävästi paikallisten olosuhteiden monimuotoisuutta ja niitä uhkia, joita Yhdysvaltojen liian interventioistinen lähestymistapa voi aiheuttaa.

Miten Yhdysvallat voisi edistää maailmanrauhaa ilman sotilaallista väliintuloa?

Restraint-ajattelutapa (varovaisuus) merkitsee sitä, että Yhdysvallat tunnustaa, kuinka rajallista sen kyky on vaikuttaa muiden valtioiden asioihin. Tässä kontekstissa korostetaan, että vaikka Yhdysvallat puuttuu toistuvasti muiden maiden sisäisiin asioihin, on sen kyky hallita lopputuloksia hyvin rajallinen ja useimmiten kallista, kiistanalaista ja vaikeasti hallittavaa. Koko maailman turvallisuus ei riipu yksinomaan Yhdysvalloista, eikä kaikkea, mitä tapahtuu maailmalla, voida pitää suoraan uhkana Amerikan kansalaisten hyvinvoinnille. Siksi on tärkeää harkita, mitä välineitä käytetään ulkopolitiikan toteuttamisessa.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ydinvälineet pitäisi keskittyä diplomatiaan, kaupankäyntiin ja kansainväliseen yhteistyöhön sen sijaan, että luotettaisiin sotilaallisiin voimiin. Vaikka Yhdysvaltojen sotilaallinen voima on aina tarpeen omien etujen turvaamiseksi ja maan puolustamiseksi, sen käyttö ei saisi olla ensisijainen väline ulkopolitiikassa. Erityisesti kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat on turvautunut sotilaallisiin väliintuloihin yhä enemmän. Kenneth Waltz muistuttaa, että kylmän sodan aikakaudella Yhdysvallat käytti sotilaallista voimaa muiden maiden asioihin puuttumisessa huomattavasti useammin kuin Neuvostoliitto. Tämä kehitys on jatkunut myös kylmän sodan jälkeen, ja Kongressin tutkimuspalvelu listaa yli 200 Yhdysvaltojen asevoimien käyttämistä toimenpiteistä ulkomailla vuodesta 1989 lähtien.

Vaikka Yhdysvaltojen on pidettävä sotilaallista voimaa valmiudessa, se ei saisi olla ensisijainen väline, vaan sotilaallisia toimenpiteitä pitäisi käyttää vain äärimmäisessä tarpeessa. Tämän kaltaisten interventioiden tavoite on usein hallita maailman tapahtumia ja uskoa siihen, että sota tai sen uhka on paras tapa saavuttaa nämä tavoitteet. Todellisuudessa sotilaallinen voima on karkeasti sanottuna epätarkka väline, ja sen käyttö on osoittanut, että se voi laajentaa pieniä konflikteja, luoda uusia vihollisia ja vetää Yhdysvallat yhä syvemmälle tilanteisiin, joista ei ole ulospääsyä. Siksi varovaisuusperiaatteen omaksuminen saattaa vaatia sen hyväksymistä, että Yhdysvallat ei aina saa sitä, mitä haluaa, ja että tulokset eivät välttämättä ole välittömiä.

Diplomatia on hitaasti etenevä prosessi parhaimmillaan, ja kuten Syyrian tapauksessa olemme nähneet, se ei aina voi estää tai ratkaista konflikteja. Silti on syytä huomata, että Syyrian sisällissota ei ollut suora uhka Yhdysvalloille, ja sen ongelmat eivät olleet ratkaistavissa Yhdysvaltojen sotilaallisella väliintulolla. Päinvastoin, rajoitettu väliintulo ja kaikkiin osapuoliin vaikuttaminen vain pahensivat ja pitkittivät taisteluita. Vastuullisin vaihtoehto olisi ollut edistää neuvotteluja osapuolten välillä, jotta voitaisiin löytää kestävä rauha.

Diplomatia, kaupankäynti ja yhteistyö ovat suoria polkuja Yhdysvaltojen tärkeimpiin ulkopoliittisiin tavoitteisiin: hyviin suhteisiin ystävällisten maiden kanssa, kasvaviin tasapainoisiin kauppasuhteisiin sekä kykyyn työskennellä monenvälistä yhteistyötä globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Esimerkiksi Yhdysvallat ei tarvitse globaalisti läsnäolevaa sotilasvoimaa suojellakseen maailmanmarkkinoita, koska kauppapolitiikka ja kansainvälinen yhteistyö ovat itse asiassa paljon tärkeämpiä. Kauppa voi jatkua häiriöittä, vaikka Yhdysvallat vetäisi sotilaitaan Etelä-Koreasta, mutta ei, jos se vetäytyisi Maailman kauppajärjestöstä ja luopuisi kaikista vapaakauppasopimuksistaan.

Diplomatia on paras ensimmäinen askel, kun käsitellään kiistanalaisia kysymyksiä ja ”luonteenomaisten valtioiden” kanssa. Hyvä esimerkki on presidentti Obaman neuvottelu JCPOA:n eli Iranin ydinaseohjelmaa koskevan sopimuksen aikaansaamiseksi. Tämä diplomatian ja taloudellisten pakotteiden yhdistelmä tuotti sopimuksen, joka pysäytti Iranin ydinaseohjelman, verrattuna Bushin hallinnon vuonna 2003 tekemään päätökseen hyökätä Irakiin. Tällöin ei kuollut ketään amerikkalaisia tai iranilaisia, Yhdysvallat ei käyttänyt miljardeja dollareita sotilaallisiin toimiin, eikä sen jälkeen ollut pitkäaikaista miehitystä, sisällissotaa tai terrorismia.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan varovaisuusperiaate vaatii enemmän sitoutumista diplomatiaan kuin mitä nykyinen hallinto on ollut valmis tekemään. Yhdysvaltojen pitäisi investoida diplomatian infrastruktuuriin ja kapasiteettiin. Tämä tarkoittaa osan Yhdysvaltain puolustusbudjetista ohjaamista kokeneiden diplomaattien koulutukseen ja rekrytoimiseen, jotta Yhdysvallat voisi hoitaa maailmanpolitiikkaa älykkäämmin ja tehokkaammin. Ulkoministeriö on rakennettava uudelleen ja elvytettävä sen jälkeen, kun se koki demoralisoivan ”uudelleenjärjestelyn” Rex Tillersonin johdolla ja Trumpin hallinnon välinpitämättömyys diplomatiaa kohtaan.

Yhdysvallat voi tukeutua monenväliseen yhteistyöhön useimmissa merkittävissä kansainvälisissä hankkeissa, erityisesti silloin, kun käytetään taloudellisia pakotteita tai sotilaallista voimaa. Tällöin Yhdysvaltojen tulisi seurata niitä kansainvälisiä sääntöjä ja normeja, jotka ovat olennainen osa liberalistista järjestystä, jota maa on perinteisesti puolustanut.

Liberalistinen ulkopolitiikka on tärkeää, mutta Yhdysvaltojen ulkoisessa käytännössä on ollut huomattavia ristiriitoja sen välillä, mitä se puolustaa ja mitä se itse tekee. Maailmanpolitiikassa ei voida estää epäliberaaleja käytäntöjä ja samanaikaisesti tukea autoritaarisia hallintoja, jotka rikkovat kansainvälisiä sääntöjä.

Miten kliinisen tutkimuksen seuranta suunnitellaan ja toteutetaan laadukkaasti?
Miten kasvattaa ja hoitaa yrttejä ja vihanneksia Floridassa: käytännön opas
Miten kemianteollisuus voi saavuttaa kestävyyttä ja kilpailukykyä muuttuvassa maailmassa?