Miksi Laureta kuoli ja miksi hän meni poliisiasemalle?

Kaikki alkoivat paljastua, kun tutkija Welber kävi läpi Laureta nimisen vanhan naisen elämän jälkiä. Naisen kuolema oli hämärä, ja kaikista puolustuskyvyistään huolimatta hän ei ollut ollut täysin suojassa, vaikka oli elänyt elämäänsä tavallisesti ja vältellyt liiallisia kontakteja. Welber ei ollut saanut uutta tietoa tutkimuksista, ja tämänkaltaisten tapausten selvittäminen tuntui olevan todellinen haaste. Naisen elämän perusteella ei löytynyt erityistä vihjettä siitä, miksi hän olisi ollut vaarassa. Mutta on olemassa yksi asia, joka kiinnitti huomiota: miksi Laureta oli käynyt poliisiasemalla?

Vaikka hän ei tuntenut poliiseja henkilökohtaisesti eikä edes tiennyt heidän nimiään, hänellä oli jokin syy saapua sinne. Se ei ollut tavanomaista käytöstä. Hän ei ollut kiireinen, mutta hänen käynnillään saattoi olla syvempi tarkoitus, johon Welber ei ollut vielä päässyt käsiksi. Espinosan mukaan Laureta oli saattanut ajatella, että poliisien kokemattomammat virkailijat eivät pystyisi ymmärtämään hänen tilannettaan. Hän oli saattanut etsiä jonkun, joka olisi lähempänä hänen omaa ikäänsä ja kokemustaan. Ehkä hän kuvitteli, että salaisuus, jonka hän aikoi paljastaa, ei olisi ymmärrettävissä vähemmän kokenut virkamies.

Erityisesti yksi näkökulma kiinnitti huomiota. Laureta ei ollut tavannut ketään erityistä. Ei ollut todisteita siitä, että hänellä olisi ollut konflikteja tai väkivaltaisia läheisiä suhteita, mutta oli mahdollista, että hän oli jollain tapaa tullut tietoiseksi jostain, mitä hän ei ollut halunnut paljastaa. Ehkä hänellä oli jokin tieto, joka oli vaarassa paljastua. On mahdollista, että tämä tieto oli saanut toisen henkilön seuraamaan häntä. Saattoi olla, että hän oli tullut lähemmäksi totuutta, ja jos hän olisi päässyt kertomaan sen, se olisi voinut olla kohtalokasta jollekin.

Espinosa ja Welber pohdiskelivat, oliko syynä bankin läheisyys. Laureta oli viettänyt paljon aikaa pankissa. Pankki oli paikka, jossa hän oli tullut vuorovaikutukseen monen eri ihmisen kanssa, ja se saattoi olla hetki, jolloin hän huomasi jotakin epätavallista tai joutui vaaraan. Mikäli hän oli tajunnut jotain tärkeää, mitä ei halunnut paljastaa, se olisi voinut olla se hetki, jolloin tilanne muuttui vaaralliseksi. Motiivi tappamiseen saattoi olla juuri tässä.

Laureta ei ollut kuitenkaan koskaan saanut mitään erityistä vihjettä, joka olisi viitannut siihen, että hänen ympärillään oli vaara. Hänen kuolemansa oli ollut puhdasta sattumaa tai niin se ainakin oli aluksi näyttänyt. Päivän tapahtumat oli tarkasteltava läpi huolellisesti: kuka oli ollut hänen kanssaan pankissa, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, ja voiko joku muu olla liittynyt hänen elämäänsä tavalla, joka tekisi hänestä erityisen vaarassa olevan?

Päivän aikana tutkijat pitivät kiinni teorioistaan, mutta ei ollut varmuutta siitä, oliko jokin ratkaiseva seikka jäänyt huomaamatta. Itse asiassa nämä epäilykset saivat uutta suuntaa, kun pankin työntekijät, apteekin myyjät ja muut tavalliset kansalaiset eivät olleet nähneet mitään poikkeavaa. Laureta ei ollut osannut kertoa mitään, mikä olisi viitannut siihen, että hän oli vaarassa. Mutta mikä sai hänet tulemmaan poliisiasemalle?

Kun tutkijat jatkoivat tutkimuksia, heidän oli kiinnitettävä huomiota myös ympäröivään ympäristöön. Ei ollut pelkästään tärkeää, että Laureta oli käynyt pankissa, vaan myös, millaisia valintoja hän teki tavallisessa arjessaan. Jos hän oli tietoinen jostain, joka voisi olla hänelle kohtalokasta, se ei ollut ilmeistä edes hänen ystävilleen tai naapureilleen. Tämä herättää pohdinnan siitä, kuinka hyvin ihmiset voivat piilottaa omat pelkonsa ja salaisuutensa, ja kuinka vaarallista voi olla, kun jollain on jotain, mitä he eivät halua paljastaa.

Tärkeää on ymmärtää, että kyse ei ollut vain yksittäisestä taposta, vaan koko tapahtuma oli monivaiheinen, ja jokaisella päätöksellä oli suuri merkitys. Aina ei ole kyse yksinkertaisesta ratkaisemisesta, vaan siinä on usein myös ihmisten välisiä suhteita, pelkoja ja salaisuuksia, jotka tekevät tapahtumista huomattavasti monimutkaisempia. Joka päivä me kohtaamme valintoja, jotka saattavat olla meille ja muille kohtalokkaita, mutta niitä ei aina huomaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Kuinka syyllisyys ja pelko muokkasivat elämäni: Pitkä tarina äidin mustasta kiristyksestä ja sen vaikutuksista

Äitini pelottavat uhkaukset ja hengelliset varoitukset muuttuivat yhä voimakkaammiksi. Hän sanoi, että jos en tunnustaisi syyllisyyttäni, niin joudun helvettiin. Uhkauksilla ei ollut loppua, ja hän käytti kaikkea, mitä oli kuullut kirkossa, yrittäessään saattaa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Pelko kasvoi jatkuvasti, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että elämäni oli pelkkää pelkoa ja syyllisyyttä. Ei vain ulkopuolisilta tahoilta, vaan myös äidiltäni. Pelkäsin häneltä kaikkea, ja ajan myötä hänen valtansa minuun kasvoi.

Se ei ollut vain kysymys siitä, että hän oli äitini ja yritti opettaa minulle oikean ja väärän eron. Ei, se oli jotain paljon syvempää. Hänen jatkuva mustamaalaus ja syyllistämisensä ei ollut vain äidin huolenpitoa. Se oli manipulaatiota, joka ei jättänyt minulle tilaa olla lapsi. Kaikki, mitä hän teki, perustui siihen, että hän sai minut tuntemaan, että olin vastuussa kaikesta. Kaikki, mitä hän sai minut uskomaan, oli sen jatkuvaa vääristelyä, joka teki minusta elämääni pelkäävän, syyllisyyttä kantavan ja lopulta elämälleen vieraan nuoren pojan.

Ajan myötä äitini alkuperäinen syyllisyyden ja pelon luomus sai vahvemman muodon. Hän ei vain yrittänyt hallita minua, vaan myös muiden ihmisten kautta, jotka olivat hänen elämässään. Kun äitini kuoli, luulin sen olevan vapautus. Olin virallisesti vapaa, ja kuitenkin, hyvin pian sen jälkeen, sain kuulla, että Dona Laureta, äitini ystävä, oli saanut käsityksen, että olisin syyllinen äitini kuolemaan. Tuo ajatus oli raskas ja pelottava, mutta en ollut enää aivan niin haavoittuva. Minusta tuntui, että tämä nainen, joka oli ollut äitini ystävä, oli valmis jatkamaan äitini aloittamaa mustaa peliä.

Dona Laureta oli kiristävä nainen, joka käytti hyväkseen äitini kuoleman jälkeistä tilannetta. Hän käytti pelkoani ja ahdistustani oman etunsa hyväksi. Aivan kuten äitini oli tehnyt, hän pelotteli minua ja uhkasi paljastaa koko tarinan. Vuosien ajan olin elänyt pelossa ja syyllisyydessä, ja vaikka se ei koskaan päättynytkään, pelkäsin, että olisin joutunut sen jatkuvaan pyörteeseen. Mutta jossain vaiheessa minulle kävi selväksi, että tämä ei ollut enää vain äitini ja minun välinen ongelma. Se oli laajentunut niin, että jopa tälle naiselle oli tärkeää manipuloida minua ja käyttää hyväkseen sitä häpeää ja pelkoa, joka oli saanut minut elämään kuin varjo.

Muutama vuosi äitini kuoleman jälkeen, kun olin vielä suuressa pelossa, tämä sama ahdistus alkoi näkyä uudessa muodossa. Dona Laureta oli onnistunut jatkamaan äitini pelon ja syyllisyyden leviämistä. Hänen uhkauksensa ja kiristyksensä saivat minut taas uskomaan, että olin joku, jonka elämä oli täynnä virheitä ja joka ei ollut koskaan päässyt irti menneisyyden varjoista. Se oli ahdistavaa, mutta samalla myös niin tutun tuntuista, että se ei ollut enää edes uusi kokemus. Elämäni oli eräänlaista jatkuvaa kamppailua pelon ja syyllisyyden kanssa.

Tämä tarina on varoittava esimerkki siitä, kuinka syyllisyys ja pelko voivat olla murtumattomia kahleita, jotka estävät meitä elämään vapaasti. Pelko siitä, että olisimme vastuussa tapahtuneista asioista, on voimakas ja voi ohjata koko elämäämme, vaikka emme itse olisi syyllisiä. Tässä tapauksessa äitini ja Dona Laureta loivat ympärilleni vankilan, josta ei tuntunut olevan pääsyä ulos. Mutta tärkeää on ymmärtää, että lopulta voimme löytää vapautemme vain, kun lopetamme tämän syyllisyyden kantamisen, joka ei ole meidän. Emme ole vastuussa toisten tekemistä virheistä tai heidän pelkojensa projisoinnista meihin.

Miksi Espinosan elämässä oli tällainen kytkös sotaan ja arkipäivään?

Vaikka sota oli päättynyt lähes kaksi vuosikymmentä ennen Espinosan syntymää, nuori poika tunsi erityistä merkitystä kulkiessaan ilmatorjuntasuojaan johtavaa käytävää. Keskellä sitä, uppoutuneena toisen maailmansodan seikkailutarinoihin, hän teki tavanomaisen pysähdyksensä arabialaisessa take-away-paikassa, ostaakseen lihapullia tai lihapiirakoita (toisinaan toista, toisinaan toista), täyttääkseen poikamaista nälkäänsä ja tulevan päällikkö Espinosan mielikuvitusta. Erilaiseksi tilanteen teki kuitenkin se, että tällä tiistaina hän ei ollut koulusta palatessaan iloisesti odottamassa kulkuväylää ja pysähdystä arabialaisessa ravintolassa. Hän oli juuri tullut kahdeltatoista, jossa hän oli ollut päällikkönä, ja mietti surullisena, miksi Laureta oli tullut etsimään häntä juuri sinä iltapäivänä, jolloin hän kuoli ilman, että ehti puhua hänen kanssaan.

Keskellä tiivistä jalankulkijajoukkoa, joka liikkui hitaasti kuin jättimäinen tuhatjalkaismainen olento, hänellä oli tunne, että ihmiset eivät kävelleet, vaan heidän jalkansa kuuluivat tälle suurelle urbaanille eläimelle, joka raahautui raskasti suurkaupunkien kaduilla. Se ei kuitenkaan häirinnyt häntä. Hän piti väkijoukoista, mutta ei kokenut, että nyt olisi ollut oikea hetki nauttia niistä. Kello kuusi kolmekymmentä hänen piti olla baarissa, joka sijaitsi kahdentoista alueen edessä Rua Hilario de Gouveialla, ja kello oli jo kuusi. Tämä ei olisi ollut ongelma mihin aikaan tahansa muualla päivästä, mutta Avenida Copacabanan jalkakäytävällä, jossa ihmiset olivat juuri päässeet töistä ja kaupat olivat yhä vilkkaina, väkijoukon liikkumisen hitaus oli este sille, joka oli kiireinen. Hän oli juuri etsimässä helpompaa reittiä, kun liikennevalo jossain edempänä vapautti ihmisten virran ja kortteli alkoi liikkua hieman ripeämmin. Ei mitään erikoista, mutta tarpeeksi vapautusta, jotta hän saattoi edetä korttelin ohi hieman nopeammin.

Puolivälissä käytävää päällikön askel hidastui, ja hän astui sisään pieneen arabialaisravintolaan, ilmeisesti ilman tietoista ajattelua. Mies tiesi, ettei poliisi viipyisi siellä pidempään kuin oli tarpeen ostaakseen välipalan. Ravintola oli täynnä, ja ihmiset menivät sisään ja ulos jatkuvasti. Hän itse meni sisään ja tilasi kuten päällikkö: pari lihapullaa ja piirakka. He molemmat astuivat ulos lähes samanaikaisesti, päällikkö tervehtiessään kassaa, ravintolan omistajaa. Koska päällikkö käveli edelleen hitaasti ja reflektiivisesti, mies ohitti hänet ja jatkoi matkaansa käytävää pitkin.

Tämä ei ollut mitään varsinaista seuraamista. Hän ei aikonut ruveta seuraamaan päällikkö Espinosaa joka paikkaan, vaan nautti siitä salaisesta mielihyvän tunteesta olla hänen kanssaan samassa paikassa ja jopa ostaa ja nauttia samoista arabialaisista herkuista. Hän käveli Barata Ribeiroa kohti vielä puoli korttelia, kulki lähes täydellisen suorakulmion, joka oli alkanut aseman edustalta. Hän astui kadulle päättäväisin askelin, katsomatta taakseen tai sivuilleen. Murehtimatta väkijoukon tiheyttä hän meni metrolta ja leikkasi Siqueira Camposin ja Ladeira dos Tabajarasin välistä, ja hetkessä astui rakennukseensa, vanhaan, kolmikerroksiseen taloon, jossa oli vain yksi huoneisto kerroksessa. Hän meni huoneeseensa, samaan, joka oli ollut äitinsä huone vuosia ja avasi ikkunan päästääkseen sisään iltapäivän aikana kertyneen kuuman ilman kiertämään. Huoneen kalusteet olivat kaikki ennallaan. Ei edes meikkipöytää ollut poistettu. Vuode, jonka äiti oli kutsunut lesken vuoteeksi ja joka nyt oli hänen, oli samassa paikassa, vanhan vaatekaapin edessä. Ainoa huoneeseen lisätty kaluste oli täyspitkä peili, joka oli kiinnitetty ainoalle vapaalle seinälle, ja jumppapalkki, jonka hän oli asentanut ovenkarmiin. Hän riemuitsi vain siitä hetkestä, kun hän oli nauttinut samasta ruokakokemuksesta kuin päällikkö Espinosa.