Miten Trumpin aikakausi vaikutti ympäristötieteiden tutkimusvapauteen ja pääsyyn tietoihin?

Donald Trumpin virkaanastujaisista vuonna 2017 alkanut aikakausi Yhdysvalloissa nostatti voimakkaita huolenaiheita tieteellisten yhteisöjen keskuudessa, erityisesti ympäristötieteiden alueella. Useat meksikolaiset tiedemiehet kirjoittivat tieteellisessä lehdessä Science varoittaen, että Trumpin hallinnon negatiivinen suhtautuminen meksikolaisiin voi johtaa ei vain sosiaalisiin ongelmiin, vaan myös tieteellisen yhteistyön heikentymiseen. He painottivat, että tieteellistä vapautta ja yhteistyötä on suojeltava, jotta ei menetettäisi tärkeää kansainvälistä yhteistyötä. Tämän huolen takana oli erityisesti se, että Yhdysvallat ja Meksiko olivat yhdessä tuottaneet suuren osan yli 100 000 tieteellisestä julkaisusta, joissa oli yhteistyötä ulkomaisten tutkijoiden kanssa jo 1940-luvulta alkaen.

Monet tutkijat alkoivat pelätä, että Trumpin hallinto saattaisi hylätä tieteelliset neuvot kokonaan. Tämä pelko toteutui nopeasti, kun ympäristönsuojeluviraston (EPA) Twitter-tili jäi hoitamatta kuukausiksi, ja sen johtoon nimettiin Scott Pruitt, joka oli tunnettu ilmastonmuutoksen ihmisen aiheuttaman vaikutuksen kiistäjä. Samalla syntyi niin sanottuja "kapinallisia" tieteilijöitä, jotka loivat omia salaisia Twitter-tilejä esittääkseen huolensa ja tiedot kielletyistä aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta. Tämä tilanne synnytti valtakunnallisia "Tiedemarsseja", jotka järjestettiin Maapallon päivänä huhtikuussa 2017.

Trumpin aikakauden tieteellisten käytäntöjen arvioiminen ei ole kuitenkaan täysin mustavalkoista. On hyödyllistä tarkastella tätä ilmiötä osana Yhdysvaltojen nykyaikaista tiedekulttuuria, jossa tieteellinen työ on pitkälti valtion rahoituksen varassa ja jossa on jatkuvia jännitteitä tiedon ja vallan välillä. Tiede ei ole pelkästään objektiivinen tiedonhaku, vaan se on usein riippuvaista poliittisista suuntauksista ja valtion tukirahoista. Trumpin hallinnon toimet olivat siis vain yksi ilmentymä siitä, miten tieteellistä työtä voidaan rajoittaa poliittisten päätösten myötä, mutta tämä on ollut ongelma jo pitkään.

Tieteilijöiden huoli ei perustu pelkästään tieteen puolustamiseen sinänsä, vaan heidän pelkonsa on se, että heidät voidaan sulkea ulos tietyistä resursseista ja yhteistyömahdollisuuksista, tai että heidän työnsä ja datansa voidaan estää pääsemästä julkisuuteen. Tähän liittyy usein akateemisen vapauden ja kansainvälisen yhteistyön puolustaminen, jotka ovat olleet tiedeyhteisön keinoja toimia hallitusten rajoitusten keskellä. Tämä ilmenee erityisesti ympäristötieteissä, joissa tiedon saanti ja tieteellisen datan jakaminen ovat elintärkeitä, mutta niitä voidaan helposti rajoittaa poliittisten päätösten ja valtion politiikkojen kautta.

Tieteellinen tieto ei ole aina julkista, vaikka sen rahoittamiseen on käytetty verovaroja. Tämä on erityisen totta silloin, kun tieteelliset tulokset ovat ristiriidassa poliittisten tavoitteiden kanssa. Ilmastonmuutoksen kaltaiset ympäristökysymykset saattavat tulla poliittisesti epätoivotuiksi, ja niiden tutkimustulokset voidaan estää tai jättää huomiotta, mikäli ne eivät tue valitun hallinnon agendaa. Tämä ei ole vain nykyajan ilmiö, vaan tieteellisten tietojen eristäminen julkisuudesta on ollut osa Yhdysvaltain politiikkaa jo toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta lähtien. Sodan aikana ja kylmän sodan aikana suuri osa Yhdysvalloissa kerätystä tieteellisestä datasta, mukaan lukien ilmastonmuutokseen liittyvä tieto, oli alun perin kerätty sotilaallisiin ja tiedustelullisiin tarkoituksiin, ei ympäristön tutkimiseen.

Ympäristötieteiden osalta tilanne on erityinen, koska niihin liittyvät tutkimustulokset voivat vaikuttaa suoraan kansalliseen turvallisuuteen, poliittisiin valintoihin tai talouden suuriin rakenteisiin. Esimerkiksi ilmastotiedot, joita tutkijat nykyisin pelkäävät menettävänsä Trumpin hallinnon aikana, olivat alun perin kerätty osaksi kylmän sodan aikaisia tiedustelutoimia. Tämä kertoo siitä, kuinka tieteellistä dataa voidaan kerätä ja käyttää eri tarkoituksiin, jotka eivät aina ole yhteydessä ympäristönsuojeluun tai ihmiskunnan hyvinvointiin.

Tätä taustaa vasten on tärkeää ymmärtää, että ympäristötieteiden tutkimus ei ole vain tieteellinen kysymys, vaan se on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Tieteen rajoittaminen ja sen eristäminen voi estää paitsi akateemisen vapauden myös estää laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ympäristön tilasta ja sen pelastamiseksi tarvittavista toimista. Avoimuus ja yhteistyö kansainvälisesti ja tiedeyhteisöjen sisällä ovat ratkaisevia, jotta voimme vastata globaaleihin ympäristökriiseihin.

Miten tieteellinen data on hallittavissa ja mitä se tarkoittaa ilmastonmuutoksen ymmärtämiselle?

Esimerkiksi Medea-ohjelman yhteydessä, joka liittyi tiettyjen tieteellisten tietojen avaamiseen yleisölle, vain pieni osa tutkijoista sai luvan tutkia salattuja aineistoja. Tämä prosessi oli täynnä byrokraattisia esteitä, mutta se johti kuitenkin merkittäviin deklassifiointeihin, kuten GEOSAT-altimetriaohjelman ja merenpohjan mittausten avaamiseen. Tämä avasi mahdollisuuden seurata ilmastonmuutoksen vaikutuksia pitkällä aikavälillä ja ymmärtää syvällisesti, miten merenpohjan ja ilmakehän vuorovaikutukset vaikuttavat maapallon lämpötiloihin ja ilmastoon.

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa merenpohjan ja ilmakehän vuorovaikutuksia käsittelevä tieto on ollut ratkaisevan tärkeää, mutta pääsy tähän dataan on ollut rajoitettua. Aivan kuten kylmän sodan aikana merenpohjan leviämisen ja laattatektoniikan käsitteet kohtasivat vastarintaa, johtuen siitä, että suurin osa merentutkimuksen tiedoista oli salassa pidettyjä, samankaltaiset esteet ovat estäneet monien ilmastonmuutoksen kannalta keskeisten tietojen avaamisen. Tietoja, jotka voisivat auttaa ymmärtämään ilmastonmuutoksen nopeutta ja laajuutta, on ollut hallittavissa vain pienellä, erityisellä tutkijoiden ryhmällä, jotka työskentelivät joko valtion tai armeijan alaisuudessa. Tämä tietojen hallinta on ollut olennainen osa tiedeyhteisön dynamiikkaa, jossa tieteelliset saavutukset ja julkaisut ovat usein jääneet julkisuudelta piiloon tai saaneet viranomaisten suostumuksen ennen kuin niitä voitiin julkaista.

Tutkijoiden riippuvuus valtion turvavälineistä, kuten turvallisuuslupia ja laivastoa, on johtanut siihen, että monet tieteelliset kysymykset ovat jääneet käsittelemättömiksi tai ovat saaneet poliittisesti värittyneitä tulkintoja. Oppenheimerin ja Condonin tapaukset, jotka molemmat olivat mukana ydinkokeiden vastustamisessa, ovat muistutuksia siitä, kuinka tiedemiesten riippuvuus valtion turvatoimista voi muuttua haitalliseksi, kun heidän näkemyksensä eivät ole linjassa hallituksen politiikan kanssa. Oppenheimerin tapaus, jossa häneltä evättiin turvallisuuslupa, oli shokki koko tieteelliselle yhteisölle ja muistutus siitä, kuinka tieteilijöiden ura voi joutua vaakalaudalle, jos heidän mielipiteensä poikkeavat liikaa hallituksen linjasta.

1980-luvun alussa Yhdysvalloissa tapahtuneet muutokset ympäristötutkimuksen rahoituksessa ja politiikassa, erityisesti EPA:n ja ympäristöneuvoston varojen leikkaukset, osoittivat, kuinka valtion hallinnoima tiede voi joutua poliittisen pelin välineeksi. Reaganin hallinto käytti varojen niukkuutta keinona hillitä ympäristötutkimusta ja tiedon jakamista. Tämä puolestaan vaikuttaa ilmastonmuutoksen tutkimuksen ja ympäristönsuojelun tulevaisuuteen, sillä poliittisten päättäjien kyky vaikuttaa tieteellisen tiedon tuottamiseen ja jakamiseen voi estää kriittisten tietojen saamista.

Ilmastonmuutoksen tutkimus on monimutkainen alue, jossa tiedon hallinta on edelleen kietoutunut geopoliittisiin ja taloudellisiin intresseihin. Tietojen avoimuus ja saatavuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka voivat auttaa meitä ymmärtämään ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia, mutta samalla ne ovat myös herkkiä poliittiselle ohjaukselle. Koko tieteen alueen avoimuuden ja jakamisen tasapaino on yhä suuri haaste – ja se, kuinka saamme eri puolilla maailmaa olevat tiedot ja tutkimustulokset saataville, tulee määrittelemään sen, kuinka tehokkaasti pystymme vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteisiin.