Miksi Donald Trumpin nousu merkitsi uutta vaihetta republikaanipuolueen rotupolitiikassa?

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2016 synnytti välittömästi laajamittaisen pyrkimyksen ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Yllättävä tulos pakotti tutkijat, kolumnistit ja kansalaiset pohtimaan, miksi republikaanipuolueen ehdokas onnistui mobilisoimaan niin laajan kannattajakunnan. Kahden selitysmallin välinen jännite nousi nopeasti esiin: taloudellinen epätoivo ja rodullinen kauna. Molemmat olivat läsnä, mutta tapa, jolla Trump yhdisti ne, teki hänen kampanjastaan ja presidenttiydestään poikkeuksellisen.

Ensimmäinen selitysmalli korosti taloudellista rappiota. Yhdysvaltojen teollinen ydinalue oli kokenut vuosikymmeniä deindustrialisaatiota, investointien vähenemistä, työttömyyttä ja sosiaalisten ongelmien kasaantumista. Nämä yhteisöt olivat aiemmin olleet taloudellisen menestyksen symboleita. Trumpin lupaukset teollisuuden elvyttämisestä, kovemmasta Kiina-politiikasta ja slogan "Make America Great Again" resonoivat näissä alueissa syvästi. Monille valkoihoisille työväenluokan äänestäjille Trump näyttäytyi toivon ja palauttamisen hahmona.

Toinen selitysmalli korosti Trumpin tietoista vetoamista rasismiin ja muukalaisvihaan. Hänen kampanjansa aikaiset kommentit meksikolaisista raiskaajina, muslimien maahantulokiellot, halveksunta mustia ja latinotaustaisia kohtaan – kaikki nämä viestit esitettiin ilman suodattimia. Näillä ei pyritty ainoastaan herättämään huomiota vaan myös rakentamaan poliittista identiteettiä, joka nojautui rodulliseen hierarkiaan. Trumpin viesti Amerikan palauttamisesta kytkeytyi yhä selkeämmin valkoisen etuoikeuden puolustamiseen.

Ehrenberg osoittaa, että tämä muutos ei tapahtunut tyhjiössä. Trumpin nousu oli seurausta puolivuosisataisesta kehityksestä, jossa republikaanipuolue oli asteittain omaksunut valkoisen uhan kokemuksen poliittiseksi hyödykkeeksi. George W. Bushin yritykset lähestyä mustia äänestäjiä eivät muuttaneet puolueen perustavanlaatuista suuntaa. Sen sijaan rotuviha, maahanmuuttovastaisuus ja valkoisen miehen hegemonian puolustaminen muuttuivat keskeisiksi osiksi puolueen identiteettiä. Trump vain nosti tämän pinnalle ilman häpeää.

Tässä yhteydessä on ratkaisevan tärkeää ymmärtää, ettei Trumpin menestys ollut vain seurausta taloudellisesta turhautumisesta, vaan pikemminkin siitä, että hän onnistui muuntamaan tämän turhautumisen rodulliseksi agendaksi. Hän kanavoi valkoisten amerikkalaisten kokemukset menetyksestä, näkymättömyydestä ja pelosta kohti identiteettipolitiikkaa, jossa valkoinen enemmistö alkoi kokea itsensä uhatuiksi – ei ainoastaan taloudellisesti vaan kulttuurisesti ja demografisesti.

Tämä siirtymä kohti valkoisen vähemmistön valtaa – Ehrenbergin mukaan "white minority rule" – on seurausta politiikan pitkäaikaisesta radikalisoitumisesta. Kun puolueiden välinen kilpailu ei enää rakennu kompromissien varaan vaan identiteetin puolustamiseen hinnalla millä hyvänsä, demokratian perusrakenteet horjuvat. Trumpin politiikka ei ollut vain johtajan yksilöllinen valinta vaan osa laajempaa dynamiikkaa, jossa enemmistön demokraattinen valta pyritään säilyttämään vähemmistön etuoikeutena.

Tätä kaikkea ei voi ymmärtää erottamatta toisistaan taloudellista ja kulttuurista selitystä. Niiden risteyskohdassa piilee se myrkyllinen sekoitus, josta Trumpin liike ammensi voimansa. Valkoisen miehen paikka yhteiskunnassa – työelämässä, julkisessa keskustelussa, perheessä – oli muuttumassa, ja juuri tätä Trump kä

Miten Ronald Reagan rakensi oikeistolaisen liikkeen ja muutti Amerikan politiikan suuntaa 1980-luvulla?

Philadelphia, Mississippi, paikka, jossa kolme kansalaisoikeusaktivistia murhattiin vuonna 1964, oli symboli etelävaltioiden rotuongelmille ja niiden vastustukselle liittovaltion sääntelyä kohtaan. Reagan käytti tätä tilannetta hyväkseen, ottaen esiin valkoisten etelävaltioiden turvattomuuden ja heidän vastustuksensa liittovaltiota kohtaan. Vaikka Reagan ei suoraan puolustanut rotusyrjintää, hänen puheensa viesti oli selvä: hän oli valmis taistelemaan liittovaltion ylivallan vähentämisen puolesta ja palauttamaan enemmän valtaa osavaltioille ja paikallisyhteisöille. Tämä oli osa laajempaa oikeistolaista liikehdintää, joka halusi purkaa liittovaltion ohjelmat, joita oli pidetty sosiaalisina turvaverkkoina ja jotka olivat olleet erityisen tärkeitä mustille amerikkalaisille ja muille vähemmistöille.

Reaganin talouspolitiikka oli selkeästi markkinaliberaali, ja hänen pääasiallinen talousohjelmansa oli veronalennukset varakkaille, sääntelyn purkaminen ja julkisten palvelujen yksityistäminen. Tämä politiikka perustui käsitykseen siitä, että vähentämällä hallituksen roolia taloudessa, talous kasvaisi ja työntekijät hyötyisivät talouskasvusta. Reagan väitti, että veronalennukset ja sääntelyn purkaminen eivät vain tasapainottaisi budjettia, vaan myös loisisivat lisää työpaikkoja ja elvyttäisivät talouden. Kuitenkin todellisuudessa Reaganin politiikka lisäsi tuloeroja ja kasvatti varakkaiden osuutta talouden kokonaistuotannosta.

1980-luvulla talouden tilanne oli erityisen vaikea, sillä inflaatio oli noussut lähelle 10 prosenttia ja elinkustannukset nousivat huomattavasti. Vaikka Carterin hallitus oli keskittynyt talouspolitiikassaan säästöihin ja budjettialijäämän vähentämiseen, Reaganin hallitus väitti, että tämä ei ollut ratkaisu, vaan päinvastoin, valtion roolia oli vähennettävä entisestään. Reaganin kampanja meni suoraan kohti keskiluokkaa, erityisesti niitä, jotka kokivat, että heidän taloudelliset elämänsä olivat liittovaltion toimenpiteiden ja suurten verojen uhreja.

Tämä ajattelutapa oli osaltaan seurausta 1970-luvun poliittisista ja taloudellisista vaikeuksista. Keynesiläisen taloustieteen epäonnistuminen inflaation ja taantuman yhdistämisessä johti siihen, että monet amerikkalaiset alkoivat kyseenalaistaa perinteisen talouspolitiikan. Yhteiskunnassa levinnyt tyytymättömyys sai aikaan poliittisen liikkeen, joka yhdisti eri yhteiskuntaryhmiä, kuten veronmaksajia, pro-life -aktivisteja ja uskonnollisia konservatiiveja. Tällainen liike ei ollut enää vain pienen eliitin etuja ajava, vaan se alkoi houkutella laajempaa kansan tukea.

Reaganin tapa yhdistää perinteiset amerikkalaiset arvot, kuten perheen ja kirkon merkitys, sosiaalisen konservatismin ja talousliberalismin viesti oli tehokas. Hänen kampanjansa onnistui viemään etelävaltiot takaisin republikaanien leiriin, ja hänen visiotaan pienemmästä hallituksesta ja vähemmästä sääntelystä alkoi tukea yhä useampi amerikkalainen. Reagan käytti hyväkseen etelävaltioiden perinteistä rotuoppositiota ja liittovaltion toimenpiteiden kritiikkiä, ja hän puhui kansalle yksinkertaistettuja viestejä siitä, kuinka valtio oli ongelman lähde, ei ratkaisu.

On tärkeää ymmärtää, että Reaganin hallituksen ajama politiikka ei ollut vain talouspolitiikkaa, vaan se oli myös ideologinen projekti, joka perusti koko yhteiskunnan uusiksi sääntöjen mukaan. Reaganin ajama ajatus siitä, että valtion roolia taloudessa tulisi vähentää ja yksilön vastuuta kasvattaa, ei vain muuttanut Amerikan talouspolitiikkaa, vaan myös vaikuttivat siihen, miten amerikkalaiset alkoivat nähdä itsensä suhteessa valtiollisiin instituutioihin. Tämä ajattelutapa johti siihen, että valtion rooli ei ollut enää kansalaisten hyväksi työskentelevä, vaan ennemminkin valvova ja rajoittava voima, jota vastaan piti taistella.

Reaganin perintö näkyy edelleen monilla politiikan alueilla, erityisesti verotuksessa ja sääntelyn purkamisessa, mutta samalla myös kulttuurisessa eriytymisessä ja kasvavassa tuloerossa. Reaganin ajama politiikka on kiinteä osa nykypäivän Yhdysvaltain konservatiivista liikehdintää, jossa pienempi hallitus ja markkinatalous ovat keskiössä, mutta samalla monet perinteiset sosiaaliset ja kulttuuriset ongelmat ovat edelleen ratkaisematta. Reaganin aikakausi oli vain alku pitkäaikaiselle poliittiselle muutokselle, joka on jättänyt syvät jäljet Amerikan poliittiseen ja taloudelliseen kenttään.

Miten Yhdysvaltain rotukysymys määritti kansakunnan kehitystä ja tulevaisuutta?

Oli kuitenkin yksi mahdollinen ongelma, joka uhkasi tätä optimistista tulevaisuutta. Ruotsalainen taloustieteilijä ja Nobel-palkittu Gunnar Myrdal sai Carnegie Corporationilta toimeksiannon tutkia Yhdysvaltain yhteiskunnan haasteita sodanjälkeisessä maailmassa. Hänen 1944 julkaisemansa "American Dilemma" oli kattava tutkimus maan rasistisista jännitteistä, joita me nykyään kutsumme "systeemiseksi rasismiksi". Myrdalin tutkimus osoitti, kuinka rotukysymys rajoitti demokratian toteutumista Yhdysvalloissa politiikassa ja taloudessa, ja se oli ennakoiva tarkastelu ongelmasta, jonka ratkaiseminen oli välttämätöntä, jotta maa voisi edetä.

Myrdalin tutkimus osoitti, että Yhdysvaltain "negro-ongelma" ei ollut pelkästään etelän ongelma, vaan koko kansakunnan ongelma. Vain 11 vuotta Myrdalin tutkimuksen julkaisun jälkeen, Rosa Parksin kieltäytyminen luovuttaa paikkaansa Montgomeryn bussissa käynnisti mahtavan kansaliikkeen rotutasa-arvon puolesta. Samalla, kun Jim Crow'n lainsäädäntöä alettiin purkaa etelässä, pohjoisen valkoiset olivat pakotettuja kohtaamaan todellisuuden, että rasismi ja erottelu olivat levinneet myös heidän alueilleen. George Wallacen presidentinvaalikampanjat paljastivat rotuerottelun kansalliset mittasuhteet ja antoivat todisteita siitä, mitä Malcolm X oli sanonut: "Niin kauan kuin olet Kanadan rajan eteläpuolella, olet etelässä." Wallace toimi esimerkkinä siitä, kuinka etelän pitkään vallinneet valkoisen etuoikeuden ja rotujen ylivalta perinteet olivat yhteydessä pohjoiseen.

Yhdysvaltain poliittinen historia on muovautunut etelän valkoisten vallasta, joka on vaikuttanut kansallisista instituutioista aina presidentti Lincolnin valinnasta lähtien. Etelän valta oli mukana myös uudistuksissa, kuten New Dealissa, jossa Etelä piti kansallista veto-oikeutta rotupolitiikkaan. FDR:n suuren voiton jälkeen vuonna 1932 Etelän edustajat pystyivät estämään anti-lynkkauslain hyväksymisen ja vaikuttamaan merkittävästi siihen, miten New Dealin tärkeimmät ohjelmat rakennettiin.

Etelän alueella ei ollut pelkästään vähemmistö, mutta sen edustajat pitivät valtaa Yhdysvaltain politiikassa. Erityisesti tämä ilmeni siinä, että Etelä voitti etujaan liittovaltion lainsäädännöissä, kuten sosiaaliturvassa ja asuntolainoissa. New Deal loi mahdollisuuksia taloudelliseen hyvinvointiin ja asuntomarkkinoiden laajenemiseen, mutta se samalla tuki erottelua ja rotujen välistä epätasa-arvoa. Liittovaltion tukemissa asuntolainoissa ja valtion tuessa rakennettiin alueita, jotka olivat käytännössä varattuja valkoihoisille. Levittown ja muut vastaavat esikaupunkialueet jäivät käytännössä valkoisten ulottuville.

Vaikka monet mustat amerikkalaiset pääsivät osaksi teollistunutta taloutta ja saivat työpaikkoja pohjoisista suurkaupungeista, New Dealin aloitteet eivät poistaneet rotuerottelua. Mustat työntekijät, jotka olivat mukana esimerkiksi Works Progress Administrationissa, eivät saaneet samoja etuja kuin valkoiset. Vaikka heidän yhteiskunnallinen asema parani sodan jälkeen, rotuerottelu jäi edelleen olemassaolevaksi myös taloudellisesti.

Tämä kehitys oli keskeinen tekijä Yhdysvaltain rotukysymyksen taustalla, joka oli aina enemmän kuin vain Etelän ongelma. Rotupolitiikan vaikutukset olivat koko kansakunnan tasolla, ja muutos oli välttämätön yhteiskunnan ja talouden kestävyyden takaamiseksi. Yhdysvallat ei voisi edetä kohti parempaa tulevaisuutta, ennen kuin rotujen välinen epätasa-arvo saataisiin ratkaisun tielle. Rotupolitiikka ei ollut vain etelän ja pohjoisen välinen ero, vaan se oli kiinteä osa koko kansakunnan rakentumista. Tämä ongelma oli ratkaistava, jos Yhdysvaltain yhteiskunta halusi todella edistää demokratiaa ja tasa-arvoa.