Miss Douce’n laulama musiikillinen muoto, joka käsittelee voimakasta brittiläistä herrasmiestä, joka yrittää ”kesyttää” vieraan naisen ja mahdollisesti hänen villit irlantilaiset tapansa, on oivallinen esimerkki siitä, kuinka kulttuurinen imperialismi voi estää yksilön vapautumisen. Laulun rakenne, jota hän on oppinut, vahvistaa hänen alistumistaan kulttuuriseen imperiumiin. Andrew Gibsonin mukaan tämä jakso osoittaa, kuinka englannin kieli on "väkivaltaistettu" ja muokattu kulttuurisesti, mutta tämä muokkaus ei ole riittävää kielen uudelleenterritorialisointiin irlantilaisessa kirjallisuudessa. Vaikka englannin kieli siirtyy vähemmistökieleksi, sen käyttäjät, kuten baaritytöt, jäävät edelleen alistetuiksi kulttuuriin, jossa he ovat kasvaneet.

"Sirens" -kappaleessa kuvataan useita miehiä, jotka ovat poliittisesti voimattomia eivätkä ole tietoisia tilanteestaan. Lenehanin kommentti Blazes Boylanin saapumisesta Ormondin baariin, jossa hän viittaa Boylaniin ”valloittavana sankarina”, on oivaltava ironiassa. Boylanin rooli on hyvin kaukana perinteisestä sankarista, jonka irlantilaiset ovat tottuneet odottamaan. Tällaiset miehet, kuten Lenehan, eivät ole tietoisia siitä, kuinka ironia kietoutuu heidän sanoihinsa. Jos Boylanin pitäisi edustaa poliittista hahmoa, kuten Parnellia, on selvästi nähtävissä, kuinka huonosti Dublinilaiset ovat silloin pärjänneet. Mies, joka edustaa suurta miesten sankaruutta, on riittävän koominen, jotta hän ei voi olla todellinen sankari, joka hyödyttäisi kansaansa.

Samalla tavalla kuin “Cyclops” -jaksossa mieshahmot näyttäytyvät naurettavina, Bloom erottuu omalla syvällisellä ymmärryksellään siitä, mitä on menettänyt, kun kotimaata ei enää ole. Marie-Dominique Garnierin mukaan Bloomin Odyssean-matkat Dublinissa ”vastustavat logoksen alueita”, hän ei hyväksy kaupungin jäsenneltyä tilaa ja ennaltamäärättyä sanan merkitystä. Sen sijaan Bloom valitsee vaeltavan olemuksen, joka irrottautuu kielen määräämistä rajoista ja etenee vapaasti. Hänen vaeltavuutensa kuvastaa Deleuzen ja Guattarin minoriteetti-käsitteen mukaista hahmoa: henkilöä, joka jatkuvasti siirtyy pois valtaväestön muodoista.

Laulu, joka soi Bloomin mielessä Ben Dollardin esittämänä, "The Croppy Boy", on toinen esimerkki siitä, miten laulun sanoista voidaan löytää syvempi merkitys. Laulu kertoo nuoresta pojasta, joka on valmis kuolemaan Irlannin puolesta – samanlaista kohtaloa kokivat monet miehet ennen häntä. Bloomin mielessä kuitenkin soiva "Home Sweet Home" herättää mielenkiintoa. Laulu, joka kertoo kodin kaipuusta, vaikka matkustaa ympäri maailmaa, korostaa ajatusta, että ”kotimaa” on vain ajatuksessa olemassa, ei välttämättä fyysisenä paikkana. Bloom, joka tuntee nomadisen elämänsä juutalaisena, huomaa, että koti on enemmänkin sisäinen, mielikuvituksessa luotu paikka, ei konkreettinen paikka, joka voisi koskaan olla pysyvä.

Tämä laulu, jonka sanat saattavat tuntua kliseiseltä, saa Bloomin ajattelussa kulttuurista merkitystä, joka on enemmän kuin pelkkä kotiinpaluu. Vähemmistökirjallisuuden sankarin paikka on aina jossain muualla – ei jossain saavutettavassa maassa tai valtaväestön määrittämässä ympäristössä. Bloomin vaellus on tällöin eräänlainen elämänsuuntaus, joka ei ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan vaan osaksi jatkuvaa siirtymistä ja etsintää. Tällainen pohdinta kotimaasta, joka ei ole kiinteä paikka, on nykyäänkin ajankohtainen keskustelu, erityisesti globalisoituneessa maailmassa, jossa ihmisten liikkuvuus ja siirtolaisuus ovat tavallisia ilmiöitä.

Kun tarkastellaan Ormondin baarissa laulettuja lauluja ja niistä tehtyjä kommentteja, nousee esiin mielenkiintoinen piirre: kaikki lauluja kuuntelevat henkilöt, kuten Simon Dedalus ja Lenehan, vaikuttavat olevan passiivisia, odottaen parempaa tulevaisuutta, mutta eivät ole aktiivisesti toimimassa sen eteen. Heidän kokemusmaailmansa on täynnä menneisyyden haikeutta ja odotuksia, mutta ilman halua muuttaa niitä. Tämä passiivisuus muodostaa keskeisen kontrastin Bloomin hahmon kanssa, joka eroaa muista Dublinilaisista ja jolle on ominaista liikkuvuus ja ajattelun vapaus.

Bloomin ajattelu on omaleimaista: hän hylkää baarin muiden miesten itsetyytyväisyyden ja sen kulttuurisen musiikkimuodon, joka luo illuusion yhteisön vahvuudesta. Bloomin omat ajatukset erottuvat tästä korostaen yksilön kulttuurista irrottautumista ja häpeilemätöntä etsimistä. Samalla tavalla, kuten nykyään jotkut poliittiset liikkeet tarjoavat itselleen kuvaa menneisyydestä ja menetetystä kotimaasta, Bloomin hahmo on kaukana tällaisesta romantisoinnista ja osaltaan muistuttaa siitä, että me kaikki olemme vaeltajia, jotka liikkuvat eri alueilla ja löytävät omat kotinsa siellä, missä on mahdollista.

”Sirens”-jakso tuo esiin, kuinka 1904 Dublinissa vallitseva musiikkikulttuuri ei ole kykenemätön uudelleen määrittämään itseään irlantilaisen kansallisen diskurssin muotona, koska siinä on niin monia piileviä ironioita ja ymmärtämättömiä viitteitä. Kansallinen identiteetti, joka pohjautuu odotukseen ja passiiviseen odottamiseen, ei voi koskaan saavuttaa vapauden ja itsenäisyyden tilaa ilman, että sitä aktivoidaan. Bloomin kyky nähdä tämä passiivisuus ja sen yhteys kulttuuriseen imperiumiin on tärkeä kontrasti, joka valottaa syvempää ymmärrystä siitä, kuinka kulttuurinen oppressio voi olla piilossa arkisissa käytännöissä ja ilmiöissä, kuten lauluissa ja yhteisön juhlahetkissä.

Mikä on kansakunnan identiteetin rakentamisen arvo ja mitä se opettaa meille menneisyyden epäonnistumista tarkastellessa?

Joycen Ulysses -teoksen "Cyclops"-osassa kansallisen sankaruuden parodiaa käsitellään tavalla, joka kyseenalaistaa irlantilaisen nationalismiin liittyvät ihanteet. Kuvaus kansalaisesta, joka on verrattu sekä irlantilaisiin mytologisiin sankareihin kuten Cúchulainiin ja Finn mac Cumhailiin, esittää hahmon ulkoisesti ja sisäisesti epäterveenä, jopa naurettavana. Näiden myyttisten hahmojen ero on siinä, että heitä ei esitellä kansan sankareina, vaan pikemminkin koomisen turhautumisen ja epäonnistumisen symbolina.

Sankarit, joiden kanssa kansalainen rinnastetaan, ovat usein hahmoja Irlannin kansanperinteestä, jotka kohtasivat väkivaltaisen ja turhaksi jääneen kuoleman kansallismielisten taistelujen aikana. Esimerkiksi "sata taistelua käynyt" Conn, joka oli ensimmäinen Irlannin korkeista kuninkaista ja kansan yhdistäjä, murhattiin naisiin pukeutuneiden ryöstäjien toimesta. Tällainen kuolema, vaikka se olisi mitä suurimmassa määrin sankarillinen, esitetään kertomuksessa tavalla, joka herättää enemmän naurua kuin kunnioitusta. Vastaavalla tavalla myös Shane O'Neill, joka johti vastarintaa englantilaista valloitusta vastaan, alistui myöhemmin kuningatar Elisabetille ja kuoli skotlantilaisen klaanin käsiin, mikä luo hämmennystä tai jopa ymmärrystä hänen valintojensa ristiriitaisuudesta. On jopa ehdotettu, että Owen Roe, yksi Irlannin kapinan johtajista, myrkytettiin omien kannattajiensa toimesta, mikä avaa keskustelun siitä, ketkä oikeastaan tukevat ketäkin irlantilaisessa kansallisessa kapinassa.

Joycen parodiassa nämä hahmot, joita perinteinen kansanperinne olisi saattanut käsitellä marttyyreina, muuttuvat itse asiassa traagisiksi hahmoiksi, joiden kuolema näyttää turhalta ja jopa koomisesti epäonnistuneelta. Kansalainen, joka istuu tarinan keskiössä, on esitetty ironisena ja turmeltuneena hahmona, jonka "sankaruus" ei ole enää esimerkillinen, vaan enemmänkin koominen. Tämä heijastaa yleistä epäonnistumisen teemaa, joka ilmenee irlantilaisen nationalismin historiassa, ja erityisesti sen kyvyttömyydessä nähdä Irlanti sellaisena kuin se todella oli.

Tämä parodia ei kuitenkaan ole pelkästään naurua kansalaiselle ja hänen ihanteelleen, vaan se on myös syvällinen kritiikki Irlannin kansallismielisten liikkeiden epäonnistumiselle. Cyclops -luvussa esitetään, kuinka nämä liikkeet ovat usein sokeita todelliselle Irlannille, jota ne haluavat viedä eteenpäin. Nationalistinen liike on usein vääristänyt kansan todellisuutta, joko kuvittelemalla, että Irlannilla olisi materialistista vaurautta, jota ei ole, tai uskomalla, että kaikki viholliset ovat ilmeisesti helposti tunnistettavissa. Tällaisessa tilassa kansallisten liikkeiden ongelma on se, että ne eivät pysty näkemään irlantilaisuutta sellaisena kuin se on, vaan ne rakentavat myyttistä ja monin tavoin vääristynyttä kuvaa siitä.

Deleuzen ja Guattarin minorit kirjallisuuden muodot ovat avuksi tämän ymmärtämisessä. Kansallismielisen sentimentaalisen kirjallisuuden parodia Ulysses -teoksessa paljastaa, kuinka tällaiset perinteet voivat toimia itseään vastaan. Kun pyritään murtamaan historiallisen sorron muurit, Joyce esittää, että todellinen murtuminen tapahtuu vain, kun perinteiset muotot kyetään ylittämään tavalla, joka paljastaa niiden kyvyttömyyden käsitellä Irlantia sellaisena kuin se todella oli. Tämä kritiikki on periaatteessa itsetuhoista, sillä kansakunnan identiteetti ei synny yksinomaan myyttisten sankaritarinoiden kautta. On tärkeää tunnistaa, että nämä liikkeet eivät ole aidosti "deterritorialisoivia" (eli niistä ei synny uutta vapaata aluetta), vaan ne pyrkivät uudelleenrakentamaan entisiä rajoja ja muureja. Ne haluavat sulkea itsensä yhä tiukemmin, estäen uuden ja avoimen kansallisen identiteetin syntymisen.

Joyce myös kääntää näkökulman kohti kansan todellista elämää ja identiteettiä. Sirens -luvussa, jossa Bloom kävelee Dublinin kaduilla, voidaan nähdä, kuinka häntä ei vangitse nationalistiset ideologiat, vaan hänen henkilökohtaiset tunteensa ja elämänsä todellisuus. Tämä on myös osa Joycen kokeilua luoda uutta, ainutlaatuista irlantilaista kirjallista tyyliä, joka ei jää perinteisten muotojen ja kansallisten rakenteiden vangiksi. Hänen kertomansa kieli on "vääristynyttä, jopa julmuutettua" englantia, joka samanaikaisesti paljastaa ja kaunistaa arjen karkeuden. Tällainen tyyli voi olla elintärkeä juuri siksi, että se irrottaa itsensä sekä menneisyydestä että kansallismielisestä kaanonista.

Lopulta on syytä kysyä, miksi tämä kaikki on merkittävää tänä päivänä. Nationalistiset liikkeet, kuten Brexit ja Trumpism, voivat näyttää muistuttavan Joycen kuvauksia kansakunnan rakennusyrityksistä, mutta niiden ero on siinä, että ne pyrkivät sulkemaan ja rajoittamaan maailmaa sen sijaan, että ne antaisivat tilaa uudenlaisten identiteettien ja tulevaisuuksien syntymiselle. Joyce ei itse asiassa koskaan pyri luomaan uutta irlantilaista kansalliskirjallisuutta, vaan osoittaa, kuinka tällainen yrittäminen itsessään on tuomittu epäonnistumaan, koska kansalliset identiteetit ja niiden muotit eivät pysty ilmaisemaan todellisia tarpeita ja toiveita.

Miten Alt-Right ja konservatismin historia kytkeytyvät toisiinsa?

Konservatismin nykyiset reaktiiviset elementit, erityisesti Alt-Rightin nousu, heijastavat syvällistä historian epäonnistumista ja nyky-yhteiskunnan kyvyttömyyttä nähdä historiaa sen päätepisteessä. Aikaisemmin uskottiin, että "historian loppu" olisi mahdollisuus saavuttaa, mutta nykyisin meiltä puuttuu sekä historia että sen loppu. On juuri tämä loppu, joka antaa merkityksen sille, että jotain on todella tapahtunut. Tämän puutteen vuoksi olemme syvällä informaation huipulla, missä emme enää erota, tapahtuuko jotain vai ei. Tässä ympäristössä Alt-Rightin retoriikka saa voimaa, ja sen ymmärtämiseksi meidän täytyy tarkastella konservatismin historiaa sekä sen suhdetta esitykselle, spektaakkeleille ja simulaatioille yleisesti.

Konservatismi ei ole uusi ilmiö, vaan se on jatkuvasti kehittynyt ideologiana, joka on saanut voimaa teknologian muutoksista. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella yhteiskunnassa tapahtui massiivisia teknologisia ja tuotannollisia muutoksia, jotka loivat uusia sosiaalisia muodostelmia. Tämä oli ajanjakso, jolloin konservatismi oli vielä hyvin fragmentoitunut eikä ollut olemassa yhtenäisenä poliittisena liikkeenä. Tähän tilanteeseen puuttui muun muassa William F. Buckley, joka käytti National Review -julkaisuaan äänenä "lumpen-burgeoisiasta", eli työväenluokan rikkaista, jotka itse asiassa muodostivat käsitteen sisäisen ristiriidan. Buckley'n lausuma nauratti marxilaisia, mutta samalla se oli historiallisen virheellinen ja järjetön. Tämä absurdi muotoilu tuo esiin konservatiivisen ideologian keskeisen piirteen: kontrollin hakeminen.

Moderni konservatismi sai uutta virtaa toisen maailmansodan jälkeen, erityisesti kirjoitetun sanan aikakauden päättyessä ja teknologian kehittyessä. Konservatismin suhde historiaan ja sen kyky nähdä lineaarinen aikarakenne ei ollut enää sama. 1950-luvun puolivälin jälkeen konservatismi muuttui merkittäväksi poliittiseksi voimatekijäksi, kun teknologian ja median rooli kasvoi entisestään. Siinä vaiheessa konservatismi omaksui entistä enemmän mediaa ja sen rakenteita. Tästä ajasta lähtien konservatismi ei enää ollut vain ajatusvirta, vaan siitä tuli eräänlainen viihdeteollisuuden tuote, joka loi omaa spektaakkeliaan.

Konservatismin ja liberalismin välinen raja on aina ollut hämärä. Vaikka nämä kaksi ideologiaa on esitetty toistensa vastakohtina, niitä yhdistää keskeinen yhteys markkinatalouteen, yksityiseen omistukseen ja valtion rooliin taloudessa. Myös liberaalit ja konservatiivit ovat jakaneet samat pelot talouden ja teknologian kehittymisestä. 1980-luvulla tämä ristiriita kuitenkin sai uuden ilmenemismuodon, kun syntyi neoliberalismi. Tämä ideologia, joka yhdisti vapauden ja markkinatalouden aatteet, otti jalansijaa niin konservatiivien kuin demokraattien keskuudessa.

Neoliberalismi, joka toimii jatkuvassa kriisitilassa, pyrkii laajentamaan globaalia kapitalismia ja lännen valtaa. Siinä missä konservatiivit ovat syyttäneet liberaaleja monista yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muodoista, molemmat ryhmät uskovat kuitenkin vahvasti valtion valtaan ja markkinatalouden toimintaan. Tämän vuoksi konservatiivien ja liberaalien välinen konflikti, vaikka se saattaa näyttää pinnalliselta, on itse asiassa osittain keinotekoinen taistelu, joka vain syventää poliittista spektaakkelia.

Vaikka konservatiivit ovat vuosikymmenien ajan pyrkineet etsimään vastauksia lännen sivilisaation pelastamiseksi, tämä kaipuu on johtanut ristiriitoihin ja hajaannuksiin. Erilaiset konservatiiviset ryhmittymät, kuten libertaarit, perinteiset konservatiivit ja salaliittoteoreetikot, ovat jatkuvassa ideologisessa ristiriidassa keskenään. Tämä hajaannus on kuitenkin jäänyt mediassa usein piiloon, sillä ulkopuolelta katsottuna konservatiivinen liike on näyttäytynyt yhtenäisenä.

Alt-Rightin ja konservatismin ideologiat jakavat monia keskeisiä piirteitä, erityisesti käsityksen siitä, että lännen sivilisaatio on kriisissä ja sen on pelastuttava. Tässä mielessä Alt-Rightin nousu ei ole pelkästään teknologian ja kulttuurin reaktiota, vaan myös vastaus konservatismin ja sen historiallisten juurien jatkuvaan epäonnistumiseen. Alt-Rightin reaktiivinen politiikka muistuttaa 1940-luvun ja 1950-luvun konservatiivien pelkoja, mutta sen taustalla on myös uudenlaista pelkoa ja eristyneisyyttä. Monet Alt-Rightin kannattajat kokevat itsensä vieraantuneiksi nyky-yhteiskunnasta, ja heidän poliittinen kielensä tarjoaa heille merkityksellisyyden tunteen, joka syntyy kulttuurisodan käsitteistä ja salaliittoteorioista.

On tärkeää ymmärtää, että konservatismin ja Alt-Rightin liitto ei ole vain poliittinen, vaan myös kulttuurinen ja psykologinen ilmiö. Se heijastaa modernin yhteiskunnan keskeisiä ristiriitoja, erityisesti talouden ja teknologian kehityksen sekä sosiaalisten ja kulttuuristen muutosten välillä.

Miten McLaurin-laajennuksia voidaan käyttää funktion jatkuvuuden määrittämiseen?
Miten vastuullinen ohjelmointi vaikuttaa teknologian kehitykseen ja yhteiskuntaan?
Velázquez ja hänen mestariteoksensa "Las Meninas": Taiteilijan matka yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseen
Miten opettaa ja harjoitella englantia lapsille: tehokkaat menetelmät ja käytännön ohjeet
Miten oikea alastulo ja kehon asento voivat parantaa paljasjalkajuoksua?