Bushin hallinto ja monet sen ulkopuoliset tärkeät vaikuttajat valitsivat tietoisesti jättää huomiotta todisteet, jotka olisivat voineet heikentää sodan oikeutusta. Kokeneet tiedusteluammattilaiset kuvaavat väsymätöntä kampanjaa, jonka avainhenkilöt Bushin hallinnossa käynnistivät etsiessään tietoa, joka voisi tukea sodan tarpeellisuutta – vaikka se ei olisikaan tarkkaa. “Meiltä pyydettiin asioita, ja meidän piti varmistaa, että oikeutus oli olemassa,” kertoo John Brennan, joka oli tuolloin CIA:n varajohtaja. Entinen CIA:n analyytikko Paul Pillar vahvistaa: “Poliittinen päätös oli selvästi tehty,” ja tiedusteluyhteisöä odotettiin tukevan tätä päätöstä.

Vuonna 2004 Yhdysvaltain edustajainhuoneen hallituksen tarkastusvaliokunnan vähemmistön laatimassa raportissa todettiin, että Bushin hallinnon virkamiehet olivat tehneet “237 harhaanjohtavaa väitettä Irakin uhasta.” Näihin väittämiin kuuluivat myös Bush, Cheney, Powell sekä puolustusministeri Donald Rumsfeld ja kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Condoleezza Rice. Raportissa mainittiin ainakin 61 erillistä väitettä, joissa vääristeltiin Irakin yhteyksiä al-Qaidaan. Vuoden 2006 senaatin tutkimus saavutti samanlaisen johtopäätöksen.

Vielä tärkeämmät olivat ulkopuoliset tahot, jotka puolustivat sotaa Irakia vastaan. Kenneth M. Pollackin kirja “The Threatening Storm: The Case for Invading Iraq” julkaistiin vuonna 2002 ja vaati “täysimittaisen hyökkäyksen Irakiin, jotta Irakin armeija tuhottiin, Saddamin hallinto kukistettiin ja maa puhdistettiin joukkotuhoaseista.” Tämä asiaa ajanut Brookings Institutionin tutkija väitti, ettei Yhdysvaltojen osallistuminen sotaan olisi kovin kallista. “On mielikuvituksetonta,” hän kirjoitti, “että Yhdysvallat joutuisivat panostamaan satoja miljardeja dollareita, ja on epätodennäköistä, että me joudumme edes panostamaan kymmeniä miljardeja.” Hän jopa epäili, että monia Yhdysvaltain sotilaita ei tapettaisi tai haavoittuisi, viitaten tuoreisiin Bosnian ja Kosovon konflikteihin, joissa Yhdysvaltain joukot eivät olleet kokeneet yhtään vihamielisten toimien aiheuttamaa uhkaa.

Kyllä, oli myös vastustusta Irakin sodalle, kuten New Yorkissa ja Washingtonissa pidetyt mielenosoitukset, joihin osallistui satojatuhansia ihmisiä. Vielä suurempia protesteja nähtiin ympäri maailmaa. Pieni joukko ajatushautomoiden tutkijoita, muun muassa Cato-instituutissa, puolusti sodan vastaista kantaa. 26. syyskuuta 2002 33 arvostetun poliittisen tieteen asiantuntijan allekirjoittama kirje julkaistiin New York Timesin maksetussa ilmoituksessa, jossa todettiin, että “sota Irakia vastaan ei ole Yhdysvaltain kansallisessa edussa.” Toimittajat kieltäytyivät julkaisemasta sitä mielipidekirjoituksena.

Kun ensimmäiset pommit putosivat Bagdadiin 19. maaliskuuta 2003, 72 prosenttia amerikkalaisista kannatti sodan aloittamista, ja tuo luku nousi 78 prosenttiin huhtikuun alussa. Kun presidentti George W. Bush puhui merimiehille 1. toukokuuta 2003 USS Abraham Lincolnilla “Mission Accomplished” -banderollin alla, sodan vastustajat ja skeptikot saattavat vaikuttaa liioitelluilta pessimistiltä. Saddam Hussein oli kaadettu, amerikkalaiset uhrit olivat vähäisiä, ja vastarinta oli hajanaista. Kuitenkin ajan myötä sodan vastustajien arviot osoittautuivat oikeiksi. Pentagoniin tulleiden virallisten tilastojen mukaan toukokuussa 2019 Yhdysvaltain armeijan ja puolustusministeriön siviilitappiot olivat 4 423 kuollutta ja 31 957 haavoittunutta.

Sodan suorat kustannukset amerikkalaisille veronmaksajille olivat varmasti nousseet yli kahteen triljoonaan dollariin. Jotkut arvioivat, että sodan lopullinen hinta, mukaan lukien sotaveteraanien ja heidän perheidensä eläkkeet seuraavien vuosikymmenien ajan, voisi nousta jopa kuuteen triljoonaan dollariin. Tämän kaiken aikana sodan puolestapuhujien alun perin esittämät arviot sodan kustannuksista Yhdysvalloille olivat täysin virheellisiä.

Iraqilaisia kuoli sodassa satoja tuhansia. Brownin yliopiston Watson-instituutin julkaisemassa tutkimuksessa arvioitiin, että sota oli tappanut vähintään 134 000 irakilaista siviiliä, mutta koska tällaiset kuolemat jäävät usein raportoimatta, todellinen luku saattaa olla kaksinkertainen. Tutkijan Neta Crawfordin mukaan monet suoraan väkivallan takia kuolleet saattavat itse asiassa kuolla myös Irakissa tuhoutuneen infrastruktuurin vaikutuksesta.

RAND Corporationin Michael J. Mazarr kuvaa Irakin hyökkäystä “huonosti harkituksi valloitukseksi” ja “historialliseksi virhearvioinniksi.” Konservatiivinen kolumnisti George Will huomautti vuonna 2018, että “on usein sanottu, että Irakin hyökkäys oli huonoin ulkopoliittinen päätös Vietnamin sodan jälkeen.” Will, joka oli alun perin tukenut sotaa vuonna 2002 ja 2003, ei ollut samaa mieltä. “Itse asiassa se oli huonompi kuin Vietnam, ja huonoin Yhdysvaltain historian aikana.”

Ainoat poliitikot, jotka olivat ennakoineet sodan pitkäaikaisia seurauksia ja uskalsivat vastustaa sitä, olivat harvassa. Lokakuussa 2002 Chicago Tribune julkaisi Illinoisin osavaltion senaattorin puheen, jossa hän totesi vastustavansa “tyhmää sotaa, harkitsematonta sotaa” ja varoitti hallinnon yrittävän ajaa omaa ideologiaansa sodan avulla. Vain kaksi vuotta myöhemmin Barack Obama nousi demokraattisen puolueen johtavaksi ehdokkaaksi presidentinvaaleissa ja käytti Irakin sodan vastustamista tärkeänä osana vaalikampanjaansa. Sodan vastustaminen auttoi häntä voittamaan muiden, kokeneempien ja tunnetumpien demokraattien kuten Hillary Clintonin ja John Kerryn, jotka olivat äänestäneet sodan puolesta.

Obama käytti sodanvastaisuutta myös kilpaillessaan republikaanien John McCainin kanssa, joka oli yksi sodan voimakkaimmista puolestapuhujista. Obama veti erityisesti nuoria äänestäjiä puoleensa, kuten Ben Rhodes, joka tuli työskentelemään Obaman kampanjaan ja jatkoi sen mukana koko toisen kauden ajan. Rhodesin mukaan Irakin sodan päätös oli ollut “moraalinen ja strateginen katastrofi” ja hän ajatteli, että asiat voivat muuttua vain, jos muuttuu se, kuka tekee päätökset.

Miksi Trumpin ulkopolitiikka näyttää monilta osin tutulta, vaikka se haastaa perinteitä?

Trumpin ulkopolitiikka rikkoi tärkeitä normeja, joita oli harvoin ennen rikottu näin avoimesti. Hänen persoonallisuutensa, joka ei pitänyt kiinni aikaisemmista presidenttien noudattamista etiketeistä, protokollista ja käytänteistä, antoi vaikutelman suuresta muutoksesta Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Kuitenkin on tärkeää huomata, että monilta osin Trumpin politiikka muistuttaa enemmän aiempien vuosikymmenten primaaripolitiikkaa kuin mitä hän itse oli kampanjassaan esittänyt. Miksi Trumpin ulkopolitiikka näyttää kuitenkin monissa kohdissa olevan samankaltaista kuin aikaisemmin, vaikka hän oli kampanjassa niin kriittinen perinteitä kohtaan?

Osittainen selitys tälle on se, että Trumpin kampanjassa esittämät näkemykset olivat usein laajemman primaaripoliittisen konsensuksen mukaisia, eivätkä ne aina heijastaneet täysin uudenlaista suuntaa. Vaikka Trump joissain asioissa, kuten Iranin ydinaseohjelmasta luopumisessa, siirtyi eroamaan Obama-hallinnon linjasta, tämä siirto oli täysin linjassa tavallisten republikaanisten väittämien kanssa, samoin kuin hänen taipumuksensa hankkia statusta ja kunnioitusta ristiriitaisella ja konfliktialttiilla ulkopolitiikalla.

Vaikka Trumpin "America First" -periaatteet olivat selkeästi nähtävissä kauppa- ja maahanmuuttopolitiikassa, hän ei ole toteuttanut merkittäviä muutoksia suhteessa Yhdysvaltain sotilastoimiin ulkomailla, joita hän on toistuvasti kutsunut "turhiksi sodiksi" ja "kalliiksi kansakuntien rakentamisprojekteiksi". Trump ei myöskään ole tehnyt suuria muutoksia Yhdysvaltain liittoumiin Euroopassa tai Aasiassa, vaikka hän onkin useasti kyseenalaistanut niiden arvon. Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi Trump ei ole kyennyt siirtämään ulkopolitiikkaa enemmän "America First" -suuntaan niillä alueilla, joita hän kampanjassaan kritisoi jyrkästi.

Useiden tutkijoiden mukaan Trumpin kyvyttömyys tehdä radikaaleja muutoksia ulkopolitiikassa saattaa johtua myös siitä oletuksesta, että presidentillä on kyky tehdä tällaisia muutoksia. Tämä oletus ei ole epärealistinen, sillä presidentin rooli Yhdysvalloissa on laajentunut ja vahvistunut ajan myötä. Historioitsija Arthur Schlesinger Jr. käytti 1973 julkaistussa kirjassaan termiä "imperiaalinen presidentti", kuvaillessaan presidentin kasvavaa valtaa ja vaikutusvaltaa, joka on syntynyt kriisien ja sotien aikana. Tämä ajatus on saanut laajaa kannatusta, ja tutkijat ovat yleisesti yhtä mieltä siitä, että presidentin valta ulkopolitiikassa on huomattava ja on kasvanut ajan myötä.

Presidentillä on myös selkeä etu suhteessa kongressiin, joka on suurikokoinen ja usein epäyhtenäinen. Kongressilla ei ole riittävästi asiantuntemusta eikä poliittista tahtoa haastaa presidenttiä ulkopolitiikassa, mikä antaa presidentille käytännössä lähes yksinvaltiaan roolin. Erityisesti presidentin valta ulkopolitiikassa on saanut lisävahvistusta, koska hänellä on käytettävissään laajat tiedustelulähteet ja ulkoasiainhallinnon tuki.

Perinteisesti presidentin johto on ollut ulkopolitiikan johdonmukaisuuden tae, ja kongressin on tarkoitus valvoa tätä toimintaa. Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, kun kongressi luovuttaa valtuuksia presidentille ja ei käytä perustuslaillisia roolejaan tehokkaasti. Kongressin laiminlyönti on johtanut siihen, että presidentillä on suuria valtuuksia ulkopolitiikassa, ja se näkyy esimerkiksi presidentin lähes täydellisesti valvotussa kaupankäynnissä ja aseviennissä.

Yksi ilmiö, joka on vahvistanut "imperiaalista presidenttiä" entisestään, oli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeinen aika. USA PATRIOT Act, joka hyväksyttiin vuonna 2001, antoi presidentille laajentuneita valtuuksia valvonnassa, tutkinnassa ja pidätyksissä. Tähän ei ollut tyytyväinen kaikki, ja varapresidentti Cheney ehdotti, että presidentillä tulisi olla lähes rajaton valta toimia ilman kongressin valvontaa.

Vaikka kongressi on toisinaan yrittänyt rajoittaa presidentin valtaa, kuten vuoden 1973 sotavoimien käyttöä koskevalla lain säädännöllä, nämä pyrkimykset eivät ole saaneet aikaan suurta muutosta. Esimerkiksi 2001 hyväksytty sota-autorisaatio on edelleen pääasiallinen oikeudellinen peruste Yhdysvaltain sotatoimille monilla alueilla, vaikka nykyiset viholliset ja tavoitteet ovatkin muuttuneet. Tämä tilanne on jatkunut lähes kaksi vuosikymmentä, ja kongressi on jäänyt lähes täysin ulkopuolelle.

Vaikka Trumpin ulkopolitiikka on saanut arvostelua ja herättänyt keskustelua, hänen tapansa käsitellä liittolaisuutta ja sotilaallista voimaa on jollain tapaa muistuttanut entisiä käytäntöjä, vaikka hän onkin monilla tasoilla ollut radikaali ulkopolitiikassaan. Trumpin ajatusmaailma ja se, kuinka hän näkee presidentin roolin, ovat suuresti muokanneet hänen lähestymistapaansa ulkoasioihin, mutta samalla hän on jäänyt monin paikoin jalkoihin perinteiselle hallintokäytännölle, joka on kehittynyt vuosikymmenten ajan.

Mikä on Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ja sotilaallisen voiman rooli globaalissa järjestyksessä?

Yhdysvallat on historiallisesti ollut maailmanpolitiikan keskiössä, ja sen ulkopolitiikka on muovannut monia kansainvälisiä suhteita. Erityisesti sen asevoimien rooli on ollut kiistaton, vaikuttaen merkittävästi useisiin konflikteihin ja kansainvälisiin suhteisiin. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on ollut pitkälti puolustusstrategian, sotilaallisen voiman ja taloudellisen valvonnan väline, joka on perustunut yksipuoliseen primaaristrategiaan. Tällainen lähestymistapa on synnyttänyt monimutkaisia suhteita muiden suurvaltojen, kuten Venäjän ja Kiinan, kanssa.

Yksi keskeisistä piirteistä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on ollut "nolla-summan transaktiolismi", jossa kansainväliset suhteet nähdään kilpailuna resursseista ja vaikutusvallasta. Tämä ajattelutapa näkyy erityisesti Yhdysvaltojen suhtautumisessa kauppasotiin, kuten Kiinan kanssa käytäviin talousneuvotteluihin. Tällöin kummankin osapuolen etuja arvioidaan nimenomaan sen mukaan, kuinka paljon toinen osapuoli saa ja kuinka paljon omaa vaikutusvaltaa menetetään.

Yhdysvaltojen puolustuspolitiikassa, kuten myös sen globalisaation tukemisessa, on keskeinen rooli monilla alueilla. Esimerkiksi sen osallistuminen Natoon ja useisiin muihin monenkeskisiin organisaatioihin on osa sen globaalisti hallitsevaa asemaa. Samalla, kun Yhdysvallat on ollut mukana useissa kansainvälisissä operaatioissa, kuten Afganistanissa ja Irakissa, sen kyky säilyttää strateginen etumatka on ollut keskeinen osa sen ulkopoliittista identiteettiä.

Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen jännite on yksi esimerkki siitä, kuinka maailmanpolitiikassa voimakkaita valtioita ohjaavat usein eroavat intressit, jotka saattavat johtaa avoimiin konflikteihin. Samoin Kiinan nousu suurvallaksi on herättänyt huolta Yhdysvalloissa, koska Kiinan kasvava taloudellinen ja sotilaallinen voima uhkaa haastaa Yhdysvaltojen hegemonian globaalissa järjestyksessä.

Yhdysvaltojen poliittinen päätöksenteko on usein ollut ristiriitaista, sillä sen johto ei ole aina kyennyt mukautumaan nopeasti muuttuvassa maailmassa. Tämä näkyy erityisesti suhteissa eri alueisiin, kuten Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan, joissa alueelliset konfliktit ovat muokanneet Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjaa. Vaikka Yhdysvallat on ollut pitkään globaalin turvallisuuden takaaja, sen rooli ja kyky hallita maailmanlaajuisia uhkia on kyseenalaistettu useaan otteeseen.

Tässä kontekstissa on myös tärkeää tarkastella Yhdysvaltojen presidentin roolia ulkopolitiikassa, erityisesti presidentti Donald Trumpin kauden aikana. Trumpin hallinto toi esiin uusia ulkopoliittisia näkökulmia, joissa korostettiin kansallista etua ja kyseenalaistettiin aiemmat monenkeskiset sopimukset ja liitot. Trumpin "America First" -politiikka tuli symboliksi, joka haastoi perinteisen Yhdysvaltojen ulkopoliittisen lähestymistavan ja toi esiin vahvan kyynisyyden monenvälistä yhteistyötä kohtaan.

Ulkopolitiikan perusteet ja Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman asema eivät ole ainoastaan teoreettisia käsitteitä, vaan ne ovat olennaisia ymmärtäessämme, kuinka suuri valta Yhdysvalloilla on ollut ja kuinka sen toimet voivat vaikuttaa maailman tilaan. Tässä pelissä voittaminen ei ole vain strateginen etu, vaan myös symbolinen taistelu vallasta ja arvosta maailmanlaajuisessa kontekstissa.

Ymmärtäminen, kuinka globaalit voimasuhteet ja alueelliset geopoliittiset realiteetit kohtaavat, on tärkeää, jos haluamme arvioida Yhdysvaltojen roolia nykymaailmassa. Tämän lisäksi on syytä muistaa, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ei ole staattista; se on jatkuvassa muutoksessa, ja se heijastaa paitsi valtion sisäisiä poliittisia kamppailuja, myös maailmanlaajuisten suhteiden kompleksisuutta ja monimutkaisuutta.

Miten linnut löytävät tiensä takaisin?
Miten Luoda Luova Liiketoiminta ja Saavuttaa Menestys Verkkokaupassa Kuuden Viikon Aikataululla
Kuinka taide ja arki kohtaavat keittiössä
Miksi palveluarkkitehtuuri (SOA) on olennainen IoT-järjestelmien joustavuuden ja skaalautuvuuden takaamisessa?
Kuinka leipoa täydellisiä kakkuja: tekniikat, välineet ja makuvinkit