Richard Nixonin presidenttikauden aikana tapahtunut Watergate-skandaali on yksi Yhdysvaltain historian suurimmista poliittisista kriiseistä, mutta myös esimerkki siitä, kuinka presidentti voi käyttää ja väärinkäyttää valtaansa lain ja perustuslain rajamailla. Nixonin ja hänen lähipiirinsä suunnitelmat suojella itseään ja Valkoista taloa lain seuraamuksilta keskittyivät peittelyyn, hämärtämiseen ja oikeudenkäynnin estämiseen. Tämä peittelyoperaatio ei ollut kuitenkaan vain reaktiota Watergate-tapahtumaan, vaan osa laajempaa poliittista pelikirjaa, jossa Nixon käytti hyväkseen valtaansa tavalla, joka oli aiemmin ollut hyväksyttävää, mutta joka myöhemmin nousi esiin perustuslaillisten väärinkäytösten kentällä.

Nixon oli alusta alkaen tietoinen siitä, kuinka tärkeää oli rajoittaa FBI:n tutkinnan laajuutta. Varkaus Watergaten toimistoon oli vakava rikos, mutta Nixonin pelko oli, että FBI saattaisi laajentaa tutkintaa ja paljastaa hänet itse skandaaliin liittyen. Nixon ei halunnut, että varkauksista paljastuisi yhteyksiä hänen kampanjatiiminsä ja ulkomaan poliittisten toimijoiden, kuten Kuuban, välillä. Näin ollen Nixon teki yhteistyötä FBI:n virassa olevan johtajan L. Patrick Grayn kanssa, joka oli valmis rajoittamaan tutkintaa vain Watergate-varkauksiin, vaikka tämä oli mahdollisesti perustuslaillinen väärinkäytös.

Nixonin peittelyoperaatio käynnistyi nopeasti, mutta se ei ollut yksinkertainen reaktio. Aluksi Nixon ajatteli, että hän voisi käyttää "vastaiskua", joka kohdistuisi demokraattien ja muiden vastustajien skandaaleihin ja häiritsisi heidän kampanjatoimiaan. Näin Nixonin strategia olisi poistanut huomiota Watergaten tapahtumista ja siirtänyt sen muihin skandaaleihin, kuten väitettäviin vakoiluihin, jotka liittyivät hänen omaan kampanjaansa vuonna 1968. Nixon itse ei kuitenkaan uskonut tähän suunnitelmaan, sillä hän pelkäsi, että se voisi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen mielestään ei ollut järkevää toistaa sitä virhettä, jonka hän oli tehnyt aiemmin, kun yritettiin käsitellä ITT-skandaalia.

Vähemmän tunnettu, mutta silti merkittävä osa Nixonin lähestymistapaa Watergateen oli hänen käsityksensä perustuslaillisten rajojen ja vallan väärinkäytön välisestä suhteesta. Nixon itse uskoi, että hänellä oli oikeus käyttää presidentin valtaansa kansallisen turvallisuuden suojelemiseksi, ja hän oli valmis turvautumaan myös laillisiin epäselvyyksiin, kuten valvontatapauksiin, jos ne olisivat hyödyllisiä hänen poliittisten tavoitteidensa saavuttamisessa. Esimerkiksi hän käytti hyväkseen presidentin oikeutta määrätä puhelintapauksia ilman oikeuden lupaa, erityisesti tarkoituksena estää hallituksen sisäisten tietojen vuotaminen lehdistölle.

Watergate-skandaali paljasti kuitenkin, kuinka hämärästi Nixon oli suhteessa valtaansa ja sen käyttöön. Vaikka Nixon ja hänen neuvonantajansa olivat tietoisia siitä, että heidän tekonsa saattoivat rikkoa perustuslaillisia sääntöjä, he yrittivät käyttää hyväksyttyjä normeja ja käytäntöjä väärin sen sijaan, että olisivat suoraan rikkoneet lakeja. Tämä ilmenee muun muassa siinä, kuinka Nixon ja hänen liittolaisensa itse asiassa yrittivät oikeuttaa toimiensa laillisuuden julkisesti, vaikka ne olivat kiistanalaisia.

Vaikka Nixon oli valinnut peittelystrategian, hän ei antanut periksi kaikille mahdollisille keinoille suojautua skandaalilta. Hän tiesi, että hänellä oli tietyt rajat, joita ei voinut ylittää ilman seurauksia. Tässä mielessä Nixonin toimintaa voi pitää pelistrategiana, jossa hän arvioi jatkuvasti tilanteen riskejä ja arvioi, kuinka paljon hän voisi "venyttää" perustuslaillisia rajoja ja pysyä silti uskottavana presidenttinä. Tämä on tärkeää ymmärtää, sillä se tuo esiin Nixonin valtionpäämiehen roolin: presidentin täytyi tehdä jatkuvasti tarkempia arvioita siitä, mikä oli hyväksyttävää ja missä vaiheessa väärinkäytökset voisivat johtaa poliittisiin seurauksiin.

Lopulta Nixonin toimintatavat paljastavat, kuinka Yhdysvalloissa vallan käyttäminen on läheisesti sidoksissa siihen, kuinka presidentit ja poliittiset toimijat pystyvät ylläpitämään ja hallitsemaan kansallista moraalia ja normeja. Nixonin toiminta Watergatessa ei ollut vain henkilökohtainen poliittinen taktiikka, vaan laajempi ilmentymä siitä, kuinka presidentin valta voi vääristyä ja kuinka helposti se voi astua lain rajojen yli, mikäli ei ole olemassa selkeää vastarintaa. Tämä tuo esiin myös sen, että vaikka perustuslaki asettaa rajoja, usein valta täytyy sisäisesti ja poliittisesti rajoittaa itse.

Miten Trumpin skandaalit hallittiin ja käännettiin voitoksi?

Presidentti Donald Trumpin kausi Yhdysvalloissa on herättänyt laajaa keskustelua, jonka keskiössä ovat hänen skandaalit ja kyky kääntää ne edukseen. Trumpin presidenttiyttä on tarkasteltu eri näkökulmista, mutta yleisesti voidaan todeta, että hänen tapa hallita skandaaleja on ollut erikoista ja erityistä verrattuna aikaisempiin presidentteihin. Hänen puolustajansa ovat usein esittäneet hänet uhreina, jotka ovat joutuneet syytöksille ilman todisteita, kun taas vastustajansa ovat esittäneet hänet poliittisena narsistina, joka käyttää valtaansa väärin ja manipuloidakseen mediaa. Näiden erilaisten tulkintojen taustalla on Trumpin kyky rakentaa vastahyökkäyksiä, jotka saavat monet skandaalit näyttämään vain hyökkäyksiltä hänen presidenttikauttaan vastaan.

Trumpin suhtautuminen skandaaleihin on usein ollut aktiivinen ja torjuva. Hän ei ole jäänyt odottamaan syytöksistä päättämistä, vaan on itse ollut äänekäs ja nopea reagoimaan. Esimerkiksi hänen omat viestinsä, jotka on usein julkaistu Twitterissä, ovat olleet tärkeitä välineitä skandaalien hallinnassa. Trump on käännellyt skandaalit itselleen edullisiksi, kutsuen niitä usein "vääriin" syytöksiksi ja "valtamedian juoniksi" pyrkien muokkaamaan julkista keskustelua omaksi edukseen.

Erityisen mielenkiintoista on, että vaikka Trumpin kannattajat ovat usein maalanneet hänet "puolustajaksi" tai "vastaiskijaksi", hän itse on onnistunut luomaan omat sääntönsä siitä, mitä pitää tärkeänä ja mitä ei. Hänen puolustuksensa perustuvat usein syytöksiin, jotka hän kääntää itseään vastaan. Esimerkiksi hänen kirjeensä, jonka hän kirjoitti joulukuussa 2019 Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemiehelle Nancy Pelosille, paljastaa paljon hänen ajatuksistaan ja tuntemuksistaan ennen kolmatta viraltapanoäänestystä. Kirjeessä Trump käsittelee kahta keskeistä syytöstä ja esittää niille omat käänteensä. Ensimmäinen syyte koski hänen suhteitaan Venäjään, josta Trump väittää, ettei mitään konkreettisia todisteita ole löytynyt, vaikka erityinen syyttäjä Robert Muellerin raportti ei häntä syyttänytkään. Trump puolestaan väittää, että FBI oli vakoillut hänen kampanjaansa ja että tämä "venäläisten juoni" oli vain väärennetty ja poliittinen salaliitto.

Trumpin tapa hallita ja kääntää skandaalit ei ole pelkästään viestintästrategia, vaan myös merkittävä osa hänen poliittista taktikkansa. Hän on kyennyt esittämään itsensä kohteena olevan hyökkäyksen ja näin luonut "uhri"-narratiivin, joka on resonoitunut monien hänen kannattajiensa keskuudessa. Tämä on auttanut häntä säilyttämään vahvan kannatuksen, vaikka samalla hänen presidenttikautensa oli täynnä jatkuvia kriisejä ja syytöksiä.

Trumpin ja hänen tukijoidensa taistelussa "syytöksiä vastaan" on kuitenkin myös toinen puoli. Se, että Trump on jatkuvasti hyödyntänyt skandaaleja omaksi edukseen, tuo esiin tavan, jolla skandaalit voivat sekä vahvistaa että heikentää poliittista asemaa. Vaikka hänen puolustuksensa on monesti ollut näyttävä, se on samalla herättänyt kysymyksiä hänen hallintonsa avoimuudesta ja kyvystä reagoida kriiseihin laajemmassa kontekstissa. On selvää, että skandaalien manipulointi ei ole yksinkertainen asia: sillä voi olla lyhyen aikavälin hyötyjä, mutta pitkällä aikavälillä seuraukset voivat olla odottamattomia ja jopa vahingollisia.

Tässä kontekstissa on tärkeää tarkastella myös mediaa ja sen roolia Trumpin skandaalien käsittelyssä. Media on monesti ollut se taho, joka on nostanut esiin skandaalit ja samalla toiminut peilinä, johon Trump on voinut heijastaa omia väitteitään ja narratiivejaan. Tämä median ja poliitikon välinen tanssi on osaltaan määritellyt, miten skandaalit leviävät ja miten niitä käsitellään yleisön silmissä. Trumpin tapaa "hyödyntää" mediaa voidaan pitää eräänlaisena taituruutena, joka on noussut yhdeksi hänen politiikkansa tunnusmerkiksi.

Lisäksi on tärkeää huomioida, että Trumpin lähestymistapa skandaaleihin ei ole ainutlaatuinen vain hänen presidenttikautensa aikana. Se on laajempi ilmiö, joka liittyy yleisesti moderniin poliittiseen viestintään ja siihen, miten poliitikot voivat muokata julkista mielipidettä omien etujensa mukaiseksi. Tämä ilmiö on osaltaan vaikuttanut siihen, miten poliittiset skandaalit nähdään ja käsitellään nyky-yhteiskunnassa, missä "totuudet" ovat yhä enemmän kyseenalaistettavissa ja muokattavissa.

Miten presidentit tekevät valintoja skandaalien keskellä ja millaiset tekijät muovaavat heidän toimintaansa?

Presidenttien, jotka kohtaavat skandaaleja, ei tarvitse täysin alistua aikakausiensa ja ympäristönsä valtaan. Heidän omalla toimijuudellaan on merkityksensä. Kuten edellisessä luvussa käytiin läpi, vaikka kaikki tarkasteltavat presidentit eivät olleet tilanteessa, joka olisi ollut edullinen niin sanotun vastaiskun käynnistämiselle, jokainen heistä oli ainakin harkinnut sen mahdollisuutta ja oli käsissään useita tekijöitä, joiden avulla vastaisku olisi voitu toteuttaa. On kiistatonta, että ympäristö, johon presidentti Trump astui, oli kaikkein otollisin mikään presidentti voisi kuvitella, jos hän miettisi mahdollisuutta kääntää skandaalin suuntaansa. Polaarisaation kehitys, kansalaisten epäluottamus instituutioihin, presidentin vallan kasvu sekä median kulutuksen ja jakelun muutokset olivat tekijöitä, joita Trump ei tietenkään yksinään ollut luomassa, mutta hän kuitenkin osasi hyödyntää niitä omaksi edukseen. Nämä suuret rakenteelliset muutokset eivät kuitenkaan olleet hänen eikä kenenkään muunkaan yksittäisen henkilön hallinnassa, vaikka hän saikin tukea niiden kautta.

Muiden presidenttien tilanne oli toisinaan samankaltainen, mutta heidän edessään ei ollut vastaavanlaista valmiiksi muotoutunutta ympäristöä. Vaikka muut presidentit saattoivat nähdä mahdollisuuksia muuttuvassa poliittisessa ilmastossa ja kyvyn hyödyntää näitä tekijöitä omassa skandaalissa, he eivät kohdanneet niitä sellaisessa kypsässä muodossa kuin Trump. Rakenteelliset tekijät luovat mahdollisuuksia, mutta niiden olemassaolo ei itsessään pakota presidenttejä toimimaan. On mahdotonta tietää, olisiko Richard Nixon käyttänyt Twitteriä, Fox Newsia ja post-Teekutsuliikkeen hyvin polarisoitunutta ja hyvin järjestäytynyttä republikaanista tukijakuntaa hyväkseen Watergate-skandaalin aikana, jos nämä tekijät olisivat olleet hänen käytettävissään. Nixon oli vakuuttunut siitä, että hänen skandaalinsa oli hallittavissa perinteisillä keinoilla, kuten todistusaineiston tukahduttamisella ja kieltäytymisellä vastata vaatimuksiin. Hän oli melkein oikeassa, ellei olisi ollut nauhoja, jotka hän olisi voinut tuhota tai ainakin estää niiden luovuttamisen, vaikka korkein oikeus oli antanut määräyksen niiden julkistamisesta. Kuten Andrew Jacksonin on sanottu (tosin mahdollisesti väärin lainattuna) vastauksena oikeuden määräykseen: "[Pääoikeusneuvos] John Marshall on tehnyt päätöksensä, nyt antakoon hän sen toimeenpanna" (Rosen 2017). Nixon olisi voinut uhmata tuomioistuinta, mutta hän ei tehnyt niin. Ehkäpä, jos Nixonilla olisi ollut taustallaan nykyiset rakenteelliset tekijät, hän olisi tuntenut itsensä rohkeammaksi vastustamaan tuomioistuimen päätöksiä. Vaikka Nixonilla ei ollut sellaisia mahdollisuuksia kuin hänen aikakautensa jälkeisillä presidentillä, oli lopulta hänen oma valintansa, kuinka hän valitsi skandaaliaan hallita.

Termi "mahdollisuus" on tässä yhteydessä valittu huolellisesti. Mahdollisuudet määräytyvät valinnan mukaan siitä, mikä on mahdollista. Jos joku voi, hän valitsee esimerkiksi lomakohteen, mutta ei voi valita lomailua toiselta planeetalta – ainakaan vielä. Mahdollisten valintojen välillä muut tekijät muovaavat päätöksentekomekanismeja. Onko mahdollisuus lyhytaikainen vai jatkuuko se pitkään? Tuleeko mahdollisuuden toteuttaminen liian kalliiksi tai kuormittavaksi? Onko tämä todella mahdollisuus, vai tuoko se mukanaan ennakoimattomia vaikeuksia? Jos mahdollisuutta ei hyödynnetä, aiheuttaako passiivisuus tulevia ongelmia? Näitä päätöksentekotekijöitä tarkastelemalla voidaan hahmottaa, kuinka presidentit tekevät valintoja kaikista mahdollisuuksista.

Joissakin tilanteissa päätöksenteko on proosallista, arkipäiväistä tasapainottelua hallinnon haasteiden kanssa. Esimerkiksi presidentti voi haluta leikata ohjelman budjettia, jota hän ei pidä tärkeänä, mutta ohjelman tukijat voivat rankaista ketään, joka puolustaa rahoituksen leikkaamista. Presidentti joutuu punnitsemaan perusasioita: hyötyjen ja haittojen välistä tasapainoa. Tällöin presidentillä on vaihtoehtoja, mutta ei välttämättä mitään, mikä olisi järisyttävän merkittävää hänen presidenttiyden kannalta. Toisaalta, on olemassa tilanteita, joissa päätöksenteko ei ole yhtä vapaata, ja valinnoilla voi olla mittavia vaikutuksia presidentin kykyyn hallita, saada uudelleenvaalit tai jopa pysyä vallassa. Näissä olosuhteissa presidentillä on toki valinnanvapaus, mutta valintojen kirjo on rajallinen.

Samuel Kernellin teos Going Public: New Strategies of Presidential Leadership (2007) käsittelee Washingtonin poliittisen järjestelmän muutosta, joka vaikutti siihen, kuinka presidentit tekivät valintoja. Kernellin mukaan ennen 1970-luvun loppua Washingtonissa oli poliittinen ilmapiiri, jossa valta oli useiden eri intressiryhmien käsissä ja ne neuvottelivat keskenään. Presidentit voivat luottaa tähän moninaisuuteen ja käyttää sen tuomia mahdollisuuksia tukeakseen omaa poliittista agendaa. Kolme merkittävää muutosta 1970-luvulla kuitenkin muutti tätä tilannetta: uusi hallituksen rooli ja siihen liittyvät intressiryhmät, teknologinen kehitys, erityisesti viestintäkanavien kehittyminen, sekä poliittisten puolueiden ja äänestäjien välisen yhteyden heikkeneminen. Näin syntyi "individualisoitunut pluralismi", jossa presidentit eivät enää voineet luottaa instituutioihin, vaan heidän täytyi neuvotella suoraan suuremman joukon kansalaisia ja eri intressiryhmien kanssa. Tämä uusi tilanne loi paineen presidenttejä kohtaan ja pakotti heidät turvautumaan "going public"-strategiaan, jossa presidentti kommunikoi suoraan kansan kanssa vaikuttaakseen kongressin jäseniin ja muihin tärkeisiin tahoihin.

Tämän lisäksi Bruce Miroffin analyysi presidentin roolista "spektaakkelissa" tuo esiin toisenlaisen näkökulman. Miroffin mukaan presidentit ovat joutuneet yhä enemmän tilanteeseen, jossa he eivät pysty täyttämään kansalaisten suuria odotuksia johtajuudesta ja politiikan menestyksestä. Tämän vuoksi he turvautuvat "spektaakkeleihin" eli hallitsemattomiin mediatapahtumiin, jotka esittävät presidentin voimana ja sankarina. Miroffin mukaan spektaakkelit eivät ole yksittäisten presidenttien strategia, vaan niistä on tullut rakenteellinen osa nykyistä presidentin virkaa. Näin presidentit eivät voi täysin valita, miten toimia, sillä media ja yleinen mielipide pakottavat heidät toimimaan tietyllä tavalla.

Yhteenvetona voidaan todeta, että presidentin toiminta ja valinnat skandaalien ja muiden kriisien keskellä eivät ole pelkästään yksilön päätöksiä, vaan ne muotoutuvat myös laajempien rakenteellisten tekijöiden kautta. Politiikan ympäristö, kansalaisiin ja mediaan liittyvät muutokset sekä institutionaaliset muutokset luovat mahdollisuuksia, mutta niiden hyödyntäminen riippuu lopulta presidentin omista valinnoista ja kyvystä navigoida näiden tekijöiden läpi.

Kuinka poliittinen epäluottamus muokkaa presidentin valtaa ja vaaleja?

Epäluottamuksen lisääntyminen kansallisissa instituutioissa on syvää ja monimuotoista. Uuden vasemmiston kritiikit Johnsonin ja Nixonin hallintojen suhteen keskittyivät heidän valtansa laittomuuteen, erityisesti Vietnamin sodan osalta. Konservatiivinen vastarinta 1960- ja 1970-lukujen sosiaalisille liikkeille huipentui Reaganin vallankumoukseen 1980-luvulla, joka vähätteli hallitusta ja sen roolia yhteiskunnassa. Kansalaisten epäluottamus poliittisia ja sosiaalisia instituutioita kohtaan on saanut aikaan sen, että vallassa olevat henkilöt ja organisaatiot koetaan entistä enemmän syyllisiksi rikoksiin. Tämä epäluottamus on hyödynnettävissä vallan ja poliittisen hyödyn tavoittelussa.

Erityisesti presidentti Trumpin tapauksessa näkyy, kuinka hän onnistui hyödyntämään kansalaisten epäluottamusta ja polarisoitunutta ilmapiiriä omaksi edukseen. Vaikka monet hänen omasta puolueestaan kritisoivat hänen väitettään, että "media on kansan vihollinen", noin kolmannes kansasta oli samaa mieltä. Tämä ilmentää laajaa epäluottamusta vallitsevaa mediaa kohtaan ja sen kykyyn muokata kansalaisten mielipiteitä. Julkisen luottamuksen mittarit ovat jääneet historiallisen alhaiselle tasolle, ja vain 17 % kansasta ilmoitti tukevansa hallitusta. Samalla suuri osa kansasta uskoi, että niin sanottu "syvä valtio" manipuloi poliittista päätöksentekoa. Poliittiset skandaalit, samoin kuin finanssialan, viihteen ja kirkon sisällä paljastuneet väärinkäytökset, ovat vain vahvistaneet tätä käsitystä, että valta-asemissa olevat henkilöt saattavat olla syyllisiä johonkin väärinkäytökseen.

Trumpin tapa käyttää niin sanottua "takaiskustrategiaa" on muuttanut presidentin valtaa ja sen ulottuvuuksia. Hän ei ollut syypää kaikkiin niihin tekijöihin, jotka loivat edellytykset tämän strategian onnistumiselle, mutta hän käytti näitä tekijöitä taitavasti. Trump ymmärsi, kuinka tärkeää oli hyödyntää poliittista polarisaatiota, konservatiivisen median voimaa ja kansalaisten syvää epäluottamusta valtiota kohtaan, ja hän onnistui rakentamaan takaiskustrategioita, jotka saivat kansan huomion ja käänsivät sen hyödykseen. Tämä ilmiö osoittaa, kuinka presidentti voi hyödyntää jopa skandaaleja ja epäluottamusta lisätäkseen omaa valtaansa ja legitimiteettiään.

Toisaalta Trumpin rooli muutoksena on myös selkeästi nähtävissä hänen toiminnoissaan presidenttinä. Hänen strategiansa näyttää olevan jatkuvassa muutoksessa, sillä hän haluaa hallita kriisien etenemistä ja samalla iskeä vastustajiaan. Esimerkiksi COVID-19-pandemian aikana hän kutsui itseään "sodan aikaiseksi presidentiksi" ja pyrki luomaan vaikutelman, että hän oli vastuussa kriisinhallinnasta. Vaikka hänen toimintansa oli epäjohdonmukaista, sillä hän toisaalta väitti omaavansa "täyden vallan osavaltioiden suhteen" ja toisaalta sanoi, että osavaltioiden kuvernöörien tulisi päättää, milloin valtiot avaavat taloutensa, tämä epäjohdonmukaisuus ei estänyt häntä käyttämästä tätä epävarmuutta hyödykseen.

Näistä tapahtumista on mahdollista löytää paljon laajempia merkityksiä. Yksi tärkeimmistä seikoista on ymmärtää, kuinka presidentin valta voi kasvaa, vaikka kansalaiset tuntevat yhä enemmän epäluottamusta virallisia instituutioita kohtaan. Skandaalien ja väärinkäytösten hyödyntäminen ei ole vain hetkellinen taktinen valinta, vaan se on osa syvempää prosessia, joka voi johtaa valtarakenteiden muutokseen. Tällaisessa ympäristössä epäluottamus voi olla sekä uhka että mahdollisuus, ja se voi muuttaa poliittisen kentän dynamiikkaa pitkällä aikavälillä.

Kriisien ja skandaalien käsittely ei ole pelkästään valtion tai hallituksen sisäistä politiikkaa, vaan se heijastuu koko yhteiskuntaan. Trumpin strategiat, jotka liittyvät hänen tapaan käsitellä COVID-19-pandemian taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia, näyttävät olevan vain yksi osa tätä laajempaa kuvaa. Hänen tapaansa rakentaa viestintää ja julkisia selityksiä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, miten henkilökohtainen politiikka ja kriisit voivat muokata kansalaisten mielipiteitä ja vaikuttaa vaalien tulokseen.

Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että poliittiset liikkeet, jotka syntyvät epäluottamuksen ja polarisaation ympärille, eivät aina ole tilapäisiä. Ne voivat johtaa pysyviin muutoksiin yhteiskunnan ja valtiollisten instituutioiden toimintaan, mikä puolestaan vaikuttaa tuleviin sukupolviin. Se, että presidentti voi käyttää yhteiskunnassa vallitsevaa epäluottamusta hyväkseen, tarkoittaa, että poliittiset toimijat voivat yhä enemmän hyödyntää epävarmuutta ja kriisejä omaksi edukseen. Tällaiset muutokset eivät jää vain yksittäisten vaalien tai skandaalien tasolle, vaan niillä on mahdollisuus muokata koko poliittista kulttuuria ja vaikuttaa pitkän aikavälin hallintakäytäntöihin.

Jaký je další krok ve válce na Stripu?
Jak strojový překlad ovlivňuje moderní komunikaci a využití?
Jak správně cvičit pro zdraví páteře a posílení zad