Esimerkiksi 50-vuotias henkilö, jonka leposyke (RHR) on 60, voisi laskea harjoittelun tavoitesykkeen seuraavasti, jos harjoituksen intensiteetti on 50 %:
• Maksimaalinen syke = 220 - 50 (ikä vuosina) = 170
• Sykevaranto (HRR) = 170 - 60 = 110 × 50 % = 55
• Tavoitesyke (THR) = HRR + leposyke = 55 + 60 = 115
Sydämen beetasalpaajia käyttävillä potilailla Karvonenin kaava voi olla vähemmän soveltuva, ja silloin voidaan käyttää arvioitua tavoitesykettä, joka on +25 lyöntiä leposykkeen yläpuolella riippuen potilaan sydänterveydestä (esim. THR = 60 (leposyke) + 25 = 85).

Sydän- ja keuhkosairauksista toipuvien potilaiden harjoittelun ja valvonnan erot voidaan kuvata seuraavasti. Yhteiset harjoitussuositukset jakautuvat erilaisiin alueisiin ja intensiteetteihin sydän- ja keuhkorehabilitaation välillä.

Sydänpotilaiden kuntoutuksessa keskeistä on aerobinen harjoittelu, joka tulisi toteuttaa 3–5 kertaa viikossa. Jos potilas on heikosti kuntoutunut, voidaan harjoituksia jakaa lyhyempiin osiin, mutta niiden kokonaiskesto tulisi olla 30–60 minuuttia päivittäin. Voimaharjoittelu on myös tärkeä osa kuntoutusta, ja sitä suositellaan tehtäväksi 2–3 kertaa viikossa vähintäänkin suurimpien lihasryhmien osalta.

Keuhkorehabilitaatiossa painopiste on myös aerobisen harjoittelun, kuten kävelyn, pyöräilyn ja uintiharjoitusten, ylläpitämisessä 3–5 kertaa viikossa. Lisäksi voidaan sisällyttää hengitystekniikoita, kuten huulilla hengittäminen, mikä auttaa potilasta hallitsemaan hengästyneisyyttä ja parantamaan hengitysnopeutta rasituksessa.

Voimaharjoittelun intensiteetti on sama kummassakin rehabilitaatiossa: se tulisi suorittaa 60–70 %:n maksimikestävyydellä, ja liikkeet tulee toistaa 8–12 kertaa per sarja. Keuhkosairauksista kärsiville voi olla erityistä hyötyä harjoituksista, jotka keskittyvät hengityksen hallintaan ja lihaskuntoon, koska keuhkosairaudet voivat heikentää lihaskuntoa ja hengityskapasiteettia.

Harjoittelun valvonta on kriittistä. Eri asteista hengästyneisyyttä mitataan Modified BORG Dyspnea -asteikolla, jossa potilas arvioi hengästyneisyytensä 0–10 asteikolla. Tasapaino ei ole vain sydän- vaan myös hengitysjärjestelmän terveydestä huolehtimisessa, ja siksi hengityksen ja sykevälivaihtelun jatkuva seuranta on tärkeää.

Ennen harjoittelua on suositeltavaa suorittaa lämmittely, jotta keho valmistautuu rasitukseen ja loukkaantumisriski vähenee. Lämmittely voi olla dynaamisia liikkeitä tai venytyksiä. Harjoittelun jälkeen on myös suositeltavaa tehdä jäähdyttely, joka voi sisältää venytyksiä ja hengitysharjoituksia, jotka auttavat kehoa palaamaan lähelle levon tilaa.

Tavoitteena on paitsi fyysisen terveyden parantaminen myös psyykkisen hyvinvoinnin tukeminen. Tämä on erityisen tärkeää sydän- ja keuhkosairauksista toipuville potilaille, sillä usein he kokevat pelkoa ja ahdistusta kuntoutusprosessin aikana. Tällöin psykologinen tuki, kuten masennuksen ja ahdistuksen hallinta, on tärkeä osa kokonaisvaltaista kuntoutusta.

Potilaskoulutus on olennainen osa kuntoutusprosessia. Potilaille annettavat ohjeet ja tiedot voivat merkittävästi parantaa hoitotuloksia ja elämänlaatua. Esimerkiksi keuhkosairauksien osalta koulutus voi käsitellä hengitystekniikoiden lisäksi lääkkeiden käytön ja inhalaattorien oikean käyttötavan.

Hyvin suunniteltu ja toteutettu kuntoutusohjelma ei pääty kuntoutuksen päättymiseen. Ylläpitoharjoittelu ja säännöllinen seuranta, kuten kuntoutusohjelman arviointi, ovat tärkeitä toipumisprosessin kannalta. Tämä voi sisältää jatkoharjoituksia yhteisöissä, vertaistukiryhmiä tai säännöllisiä tarkastuksia.

Potilaiden kuntoutuksen suunnittelussa on olennaista huomioida yksilölliset tarpeet ja terveydentila. Esimerkiksi tupakoinnin lopettaminen, terveellinen ruokavalio ja säännöllinen liikunta ovat elintärkeitä toipumisessa. Kunkin potilaan erityispiirteet ja sairauden vaihe määrittelevät sen, kuinka nopeasti he voivat edetä harjoittelussa ja mitä erityistukea he tarvitsevat.

Miten estää ja hoitaa PICS:ia (Post Intensive Care Syndrome) tehohoidossa?

Tehohoidosta selvinneet potilaat voivat kohdata pitkäkestoisia ongelmia, jotka liittyvät kognitiiviseen toimintaan, kuten muistihäiriöihin, tarkkaavaisuushäiriöihin ja suoritustoiminnan ongelmiin. Erityisesti pitkäaikainen delirium teho-osastolla on yhteydessä heikompaan kognitiiviseen palautumiseen. Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä pidempään delirium kestää, sitä vakavampia ja pitkäkestoisempia kognitiiviset häiriöt voivat olla. Tämä kognitiivinen heikkeneminen voi jatkua jopa vuosia tehohoidosta selviämisen jälkeen. Kognitiiviset vajavuudet voivat haitata merkittävästi elämän laatua ja vaikeuttaa arjen tehtävien suorittamista, olipa kyseessä työ tai vapaa-aika.

Tehohoitoon liittyy usein myös psyykkisiä ongelmia, kuten masennusta, ahdistusta ja posttraumaattista stressihäiriötä (PTSD). Useilla potilailla ilmenee psyykkisiä vaikeuksia ensimmäisten kuukausien aikana hoidon jälkeen, mutta ongelmat voivat jatkua vielä pidempään. On tärkeää huomata, että psyykkiset ongelmat ovat yksi suurimmista elämänlaadun heikentäjistä tehohoidon jälkeisissä potilaissa ja heidän perheissään.

PICS, eli tehohoitojälkeinen oireyhtymä, vaikuttaa paitsi potilaisiin, myös heidän perheenjäseniinsä ja hoitajihinsa. Aivan kuten potilaat, myös perheet voivat kokea stressiä, masennusta, ahdistusta ja monimutkaita suruprosesseja. Nämä psykologiset ongelmat voivat kestää kuukausia tai jopa vuosia potilaan kotiutumisen jälkeen, ja niiden vakavuus on usein suurempi, jos potilas ei selviä sairaudesta.

Tehohoidossa käytettävien validien seulontatyökalujen avulla voidaan arvioida deliriumin ja kognitiivisten häiriöiden esiintymistä, ja niitä tulisi käyttää hoitoprosessissa systemaattisesti. Esimerkiksi CAM-ICU ja ICDSC ovat erinomaisia työkaluja deliriumin arvioimiseksi ja hallitsemiseksi, kun taas MoCA ja MMSE ovat tarkoitettu post-tehohoitokognitiivisten häiriöiden seulontaan.

PICS:in ehkäisemiseksi tehohoidossa on kehitetty niin kutsuttu "ABCDEF"-ohjelma, joka keskittyy potilaan kivun hallintaan, deliriumin ehkäisyyn, varhaiseen liikuntaan, perheiden osallistamiseen ja monialaiseen kuntoutukseen. Tämä ohjelma tarjoaa tehokkaan tavan koordinoida eri asiantuntijoiden työtä tehohoitopotilaan hoidossa ja edistää pitkän aikavälin toimintakyvyn säilymistä. Varhainen mobilisaatio on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä, joka voi parantaa hengitysvapaiden päivien määrää, lyhentää tehohoitojaksoja ja parantaa potilaan elämänlaatua.

Varhainen liikunta ja liikeharjoitukset voivat parantaa potilaan hengitystoimintoja ja verenkiertoa, vähentää painehaavojen riskiä ja tukea lihaskuntoa. Tehohoidossa hoitohenkilökunta voi ohjata potilaita liikkumaan alkuun sängyssä tai vuoteen vieressä ja myöhemmin siirtyä pystymiseen ja kävelyyn, jos se on mahdollista. Lihasvoiman ja toimintakyvyn ylläpitäminen tehohoidon aikana on äärimmäisen tärkeää, sillä se auttaa estämään pitkittyneitä toimintakyvyn menetyksiä ja parantaa potilaan mahdollisuuksia palata arkeen.

Lisäksi hengitysharjoitukset, kuten syvä hengitys ja inhalaattorin käyttö, voivat tukea hengitysteiden puhdistamista ja ehkäistä hengityselinsairauksia tehohoidon jälkeen. Tehohoidon jälkeisen hengitystoiminnan tukemiseksi hoitohenkilökunnan tulisi opetella syvähengitystekniikoita potilaille, ja käyttää visuaalisia apuvälineitä, kuten kannustinspirometrejä, jotka auttavat hengitystekniikoiden toteuttamisessa.

Tehohoitojälkeinen kuntoutus vaatii moniammatillista tiimityötä, jossa eri asiantuntijat, kuten fysioterapeutit, puheterapeutit, ravitsemusterapeutit ja psykologit, tekevät tiivistä yhteistyötä potilaan toipumisen tukemiseksi. Kuntoutus tulee aloittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa tehohoidon aikana, jotta voidaan estää toimintakyvyn heikkenemistä ja edistää nopeampaa palautumista. Multidisciplinäärinen tiimi kokoontuu säännöllisesti asettamaan ja tarkentamaan tavoitteita potilaan yksilöllisten tarpeiden mukaisesti.

Kun potilaan tila kehittyy tehohoidon aikana, on tärkeää muistaa, että myös potilaan perheellä on suuri rooli toipumisessa. Tehohoitojälkeisen kuntoutuksen onnistumiseksi on elintärkeää, että perheet saavat riittävästi tukea ja tietoa hoitoprosessista. Hyvä kommunikointi hoitohenkilökunnan ja perheen välillä voi estää monia henkisiä vaikeuksia ja parantaa potilaan kuntoutumista.

PICS:in ehkäiseminen tehohoidossa vaatii siis laaja-alaista yhteistyötä eri hoitotiimien ja perheen välillä, jatkuvaa arviointia ja varhaista puuttumista kognitiivisten ja psyykkisten häiriöiden syntyyn. Tällä tavalla voidaan vähentää pitkäkestoisten haittavaikutusten riskiä ja tukea potilaan sekä perheen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Mikä kävelyapuväline valita ja miksi?

Kun kävelykyky heikkenee, oikeanlaisen kävelyapuvälineen valinta voi olla ratkaisevaa potilaan liikkumiskyvyn ja turvallisuuden kannalta. Kävelyapuvälineet eivät vain tue liikkumista, vaan ne myös auttavat hallitsemaan kehon painoa, parantavat asentoa ja lisäävät itseluottamusta. Tämän vuoksi on tärkeää valita apuväline, joka vastaa käyttäjän tarpeita ja tukee hänen fyysistä tilannettaan mahdollisimman hyvin.

Kävelykepit ja niiden rooli

Yksi yleisimmistä kävelyapuvälineistä on tavallinen kävelykeppi. Tämä keppi voi olla korkeussäädettävä, mikä mahdollistaa sen säätämisen käyttäjän pituuden mukaan. Kävelykeppi on suunniteltu lievän tuki- ja liikuntaelinvamman, kuten nilkka- tai polvivamman, hoitoon, mutta se voi olla myös hyödyllinen aivohalvauksen jälkeen, kun kehon toinen puoli on heikentynyt. Kävelykeppi tarjoaa käyttäjälleen vähäisen kehon painon tuen ja auttaa parantamaan asennon hallintaa. Lisäksi se voi lisätä potilaan turvallisuuden tunnetta monimutkaisessa ulkoisessa ympäristössä, jossa tarvitaan tasapainoa ja koordinaatiota useiden tehtävien samanaikaisessa suorittamisessa.

Umbrellakeppi, jossa on kuminen kärki ja kiinteä korkeus, tarjoaa samat edut kuin tavallinen kävelykeppi, mutta sen etuna on vähemmän leimautunut ulkonäkö. Vaikka se ei välttämättä tarjoa yhtä paljon tukea kuin säädettävä kävelykeppi, se voi olla kätevä valinta henkilöille, jotka haluavat vähemmän huomiota herättävän apuvälineen.

Nelijalkaiset kepit ja niiden käyttö

Nelijalkaiset kepit, jotka ovat säädettävissä, tarjoavat enemmän vakautta kuin tavallinen kävelykeppi. Tämä apuväline on erityisen hyödyllinen neurologisista sairauksista kärsiville, kuten hemiplegiasta, jossa toisessa kehon puolessa on heikkoutta. Nelijalkaiset kepit tukevat paitsi tasapainoa myös kehon painoa, mikä auttaa henkilöitä, joilla on heikentynyt lihasvoima tai tasapaino. Kehittynyt tuki laajennetun yksipuolisen tukipinnan avulla voi kompensoida heikomman puolen voimaa ja tasapainoa.

Rullat ja pyörälliset kävelyapuvälineet

Rullat, kuten platform-rullatuolit, tarjoavat lisää tukea ja vakautta käyttäjille, jotka tarvitsevat apuvälineitä raskaampaan kehon painon tukeen, erityisesti liikkumisharjoittelussa. Ne auttavat paitsi posturaalisessa stabiliteetissa myös mahdollistavat pidemmän harjoittelujakson, koska keho ei rasitu yhtä helposti. Tämä on erityisen tärkeää varhaisessa kuntoutuksessa, jossa lihasten ja nivelten toimintakyvyn palautuminen on avainasemassa.

Kävelytelineet (rollaattorit)

Kävelytelineet ovat monikäyttöisiä apuvälineitä, jotka tarjoavat paitsi tukea ja vakautta myös mahdollisuuden levätä. Ne on suunniteltu erityisesti vanhuksille, joiden tasapaino on heikentynyt ja joilla on lisääntynyt kaatumisriski. Rullatuolien etuna on laajennettu tukipinta, joka auttaa estämään kaatumisia ja parantaa liikkumista sisä- ja ulkotiloissa. Pyörät tekevät kävelystä vaivattomampaa, ja useimmat rullatuolit on varustettu istuimella, jonka avulla käyttäjä voi levätä tarvittaessa.

Kävelyapuvälineiden säätö ja käyttö

Kävelyapuvälineen oikea korkeus on tärkeä osa sen toimivuutta. Yleinen sääntö on, että kävelyapuvälineen kahvan tulisi olla käyttäjän ranteen korkeudella seisoessa. Tämä varmistaa, että apuväline tukee käyttäjää tehokkaasti eikä aiheuta epämukavuutta liikkeessä. Jos käytetään kahta apuvälinettä, kuten kainalosauvoja tai kahta nelijalkaista keppiä, on tärkeää noudattaa tiettyjä askellustekniikoita, kuten kahden pisteen, kolmen pisteen tai neljän pisteen askellustyylejä. Nämä varmistavat, että oikea määrä kehon painoa jakautuu vaikuttaville jaloille ja ehkäisevät kompastumista.

Portaiden kiipeäminen kävelyapuvälineen kanssa

Portaiden kiipeämiseen on olemassa yleinen sääntö: mene portaille terveellä jalalla ensin ja laskeudu heikommalla jalalla. Kävelyapuväline pysyy yleensä heikomman jalan mukana portaissa. Tämä menetelmä auttaa säilyttämään tasapainon ja estää liiallista kuormitusta heikommalle jalalle.

Ortoosien rooli

Ortoosit, kuten säädettävät jalkatuet (AFO:t), ovat laitteita, jotka auttavat korjaamaan tuki- ja liikuntaelimistön toimintahäiriöitä. Ne voivat olla joko staattisia, staattisesti edistyviä tai dynaamisia. Ortoosin tehtävänä voi olla estää liikerajoituksia, parantaa liikkuvuutta ja vakautta, vähentää kipua tai korjata biomekaanista virheasentoa. Ortoosit voivat olla väliaikaisia tai pysyviä ja ne valmistetaan yleensä yksilöllisesti potilaan tarpeiden mukaan.

Esimerkiksi nilkan jalan ortoosit (AFO:t) ovat yleisesti käytössä potilailla, joilla on nilkan dorsifleksion heikkoutta, kuten aivohalvauksen, CP-vamman tai ääreishermoston vaurioiden seurauksena. AFO:t voivat olla monenlaisia, kuten taaksepäin taivutettavat tai kiinteät mallit, ja niiden tarkoitus on estää jalan “roikkumista” ja tukea kävelyä.

Ortoosin valinnassa on otettava huomioon sen mukavuus, kestävyys, helppous pukemisen ja riisumisen suhteen sekä materiaalin laatu. Sen tulisi myös tukea potilaan elämäntyyliä ja tarjota tarvittava tuki ilman epämukavuutta.

Miten koneoppimisen elinkaari tukee tekoälyn hyödyntämistä terveydenhuollossa?
Miksi ampuma-aseiden kehitys ja uudet teknologiat ovat muuttaneet markkinoita ja yhteiskuntaa?
Miten yhdistää ja analysoida aikaleimamuuttujia ja matkatietoja datassa?
Miten rakentaa ravitseva ja värikäs viikonlopun brunssi luonnollisilla raaka-aineilla?