Rooman valtakunnan keisarit ovat monille tunnettuja, mutta niistä harvat jäävät historiaan loistavina johtajina. Sen sijaan keisarit, jotka jäävät mieleen epäonnistumisistaan, mielipuolisuudestaan tai kyvyttömyydestään hallita valtakuntaa, tarjoavat meille kiehtovan matkan valtaan ja sen väärinkäyttöön. Tässä luvussa sukellamme Rooman pahimpiin keisareihin, ja tarkastelemme, mitä tapahtuu, kun valta annetaan henkilölle, joka ei ole siihen pätevä.

Rooman ensimmäinen keisari, Augustus, ei koskaan itse kutsunut itseään keisariksi, ja hän teki kaikkensa osoittaakseen, ettei hän ollut mitään sellaista, mitä perinteisesti pidettiin kuninkaana. Augustus itse asiassa kiinnitti huomiota siihen, että hänellä ei ollut virallista valtaa enempää kuin muilla kollegoillaan. Koko hänen valtakautensa ajan, kun hänellä oli käytännössä kaikki valta, hän itse julisti, että hän oli palauttanut Rooman tasavaltaisen hallintojärjestelmän, vaikka se ei ollut totta. Sen sijaan hän oli luonut itse asiassa monarkian, jossa hän toimi kuin kuningas, vaikka virallisesti hän ei sitä ollut. Tämä oli vain alku sille, mitä tapahtuisi myöhemmin – valta ajautui yhä enemmän henkilöille, joilla ei ollut kykyä tai oikeudenmukaisuutta hallita.

Rooman tasavalta oli alun perin perustettu estämään yhden miehen vallan. Tasavallan johdossa oli kaksi konsulia, jotka olivat virassa vain vuoden kerrallaan. Tämä järjestelmä oli luotu estämään valtaapitäviä henkilöitä saavuttamasta liiallista valtaa. Koko Rooman valtakunnan valta oli jaettu tasaisesti, mutta tämä tasapaino alkoi horjua, kun Roomassa oli yhä enemmän karismaattisia sotapäälliköitä, jotka pystyivät houkuttelemaan legionat puolelleen ja ohjaamaan kansan tunteita. Marius, Sulla, Pompeius Suuri ja Julius Caesar olivat kaikki esimerkkejä miehistä, jotka onnistuivat manipuloimaan tasavallan rakenteita omaksi edukseen. He saivat kansan ja armeijan puolelleen ja rikkoivat tasavallan perusperiaatteet saavuttaakseen itselleen hallitsevan aseman.

Vaikka konsulit olivat virassa vain vuoden kerrallaan, Rooman armeijassa palvelivat kenraalit, jotka olivat pitkään asemassa ja rakensivat vahvoja suhteita omiin joukkoihinsa. Tällä tavoin armeijan lojaalisuus ei ollut enää tasavallan virkamiehiä kohtaan, vaan kenraaleja kohtaan, jotka olivat rikkaampia ja menestyneempiä. Esimerkiksi Julius Caesar käytti sotavoittojaan ja rikkauksiaan saadakseen itselleen yhä enemmän valtaa, ja hänen nousunsa johti Rooman sisällissotaan, joka päättyi siihen, että Caesar julistautui elinikäiseksi diktaattoriksi. Tämä oli kuitenkin vain alkua sille, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Caesarin murha oli kiivas ja äkillinen käänne, mutta se ei estänyt seuraavaa henkilöä, Octavius Augustus, nousemasta valtaan. Augustus oli huomattavasti ovelampi kuin Caesar ja pystyi käyttämään hyväkseen sotilaallista tilannetta ja poliittista kaaosta hallitakseen Roomaa ilman, että hän itse saisi samanlaista kohtaloa kuin Caesar. Rooman tasavallan hajoaminen oli ollut monen vuoden prosessi, mutta vuonna 44 eKr. tämä prosessi oli saavuttanut huippunsa ja Rooma oli valmis ottamaan vastaan uudenlaisen hallitsijan, joka olisi valmiimpi käyttämään valtaansa ovelasti ja pitkäjänteisesti.

Keisarien aikakauden alku on täynnä sekasortoa ja valtaamattomuutta. Valta oli monen tekijän, kuten armeijan ja populististen liikkeiden, pelissä, ja sen vuoksi Rooman johtajilla oli vähemmän vastuita kansalleen ja enemmän kiinnostusta oman vallan ja vaurauden säilyttämiseen. Koko keisarillinen järjestelmä perustui siihen, että keisarit eivät olleet vain hallitsijoita, vaan myös armeijan ja talouden ylläpitäjiä. Kun nämä keisarit eivät pystyneet hallitsemaan kaikkia näitä tekijöitä yhtä aikaa, Rooman valtakunta ajautui lamaan ja sisällissotiin. Aikojen myötä jotkut keisarit osoittautuivat erityisen kyvyttömiksi ja pahemmiksi kuin muut.

Näiden huonojen keisareiden nousu ei ollut sattumaa, vaan seurausta siitä, että Rooman poliittinen järjestelmä oli luotu estämään tällaisten johtajien nousu, mutta sen heikkojen kohtien hyväksikäyttö johti juuri siihen. Rooman valtakunnan historian aikana on ollut lukuisia keisareita, jotka ovat olleet kaikkia muita huonompia johtajia, mutta tämä ei ollut vain yksittäisten miesten epäonnistumista – tämä oli järjestelmän ongelma, joka mahdollisti epäkelpojen johtajien nousun valtaan.

Kaikkien keisarien ja johtajien, niin hyvien kuin huonojenkin, yksi yhteinen piirre oli kuitenkin se, että heidän valtansa oli henkilökohtaista ja epävakaata. Tämä, yhdessä Rooman laajentuvan alueen kanssa, teki valtion hallitsemisesta entistä vaikeampaa. Ilman kunnollisia instituutioita ja perinteitä, jotka olisivat voineet rajoittaa henkilökohtaista valtaa, Rooman imperiumista tuli henkilökohtaisen vallan ja mielivallan alue.

Kukaan keisari ei voinut yksin hallita koko valtakuntaa ilman tuekseen vankkaa armeijaa ja poliittista liittoutumaa. Jos keisari oli heikko tai epäpätevän johtajan roolissa, koko valtakunta saattoi kokea kaaoksen ja tuhon. Tämä muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on, että johtajilla on paitsi kyky johtaa, myös instituutioita, jotka rajoittavat heidän valtaansa ja estävät niitä ajautumasta virheisiin.

Miten Valentinian II:n valtakauden haasteet määrittivät Rooman tulevaisuuden

Valentinian II:n valtakausi ei ollut vain yksittäisen keisarin hallintoa, vaan aikakausi, joka paljasti monia Rooman imperiumin sisäisiä ongelmia ja haasteita. Kun hän nousi valtaan vain nelivuotiaana, hänen hallintonsa oli enemmän muiden käsissä kuin hänen omissa, ja hänen äitinsä Justina sekä korkea-arvoiset virkamiehet ohjasivat valtakunnan toimintaa. Rooman poliittinen tilanne oli yhä sekavampaa ja väkivaltaisempaa, ja vaikka nuori keisari oli nimellisesti valtaistuimella, hänen ympärillään kehittyi vallankäytön verkosto, joka piti imperiumin koossa.

Valentinian II:n nousu keisariksi oli itsessään enemmän käytännön pakko kuin vallankumouksellinen muutos. Kun hänen isänsä Valentinian I kuoli äkillisesti, valtakunnan hallitsevat virkamiehet pelkäsivät Galian sotilaiden kapinaa, ja niinpä päädyttiin valitsemaan nuori Valentinian II keisariksi, vaikka häntä ei todellisuudessa voinut pitää itsevaltiaana. Nuoresta iästään huolimatta Valentinian II:n keisarius oli enemmän keisarillisen perheen sisäisten valtakamppailujen kenttä, jossa hänen oma roolinsa jäi vähemmälle. Hänen vanhempi veljensä Gratian, joka oli itsekin nuori ja jolle ei vielä ollut suotu täyttä valtaa, jäi tarkkailijaksi, mutta valvoi silti veljensä hallintoa, sillä se oli hänenkin poliittinen turvansa.

Vaikka Valentinian II oli vain lapsi, hänen äitinsä Justina, joka oli omaksunut omat uskonnolliset vakaumuksensa, oli valmis käyttämään kaikkea valtaa, mitä hänellä oli. Justina halusi edistää oman kirkkokuntansa tulkintoja, ja tämä toi hänet suoraan vastakkain muiden kirkollisten voimien kanssa, erityisesti Ambrose, Nicaen piispan kanssa. Ambrose, joka oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimmista kirkon johtajista, ei ollut valmis myöntämään Justinan uskonnollisten pyrkimysten hyväksyntää. Konflikti kärjistyi niin, että Justina sai Ambrosen karkotettua, mikä oli vain yksi osoitus siitä, kuinka uskonnolliset ristiriidat muovasivat Rooman sisäisiä kamppailuja.

Valentinian II:n aikana myös valtaisa uhka ulkoa päin oli jatkuvasti läsnä. Vaikka hän oli nuori, hän oli istuva keisari, ja näin ollen hän oli haavoittuva ulkopuolisten vallanhaluisten henkilöiden hyökkäyksille. Tällaisia henkilöitä oli Magnus Maximus, miehinen hahmo, joka aikoi tehdä kaikkensa keisarin tuhoamiseksi. Maximus, joka oli saanut lempinimen "Suuren Suurin", teki itsestään historian kirjoihin jääneen hahmon paitsi nimellään, myös teoillaan. Maximus, joka halusi puolustaa omaa kirkollista näkemystään, otti vallan verisin käsin: hän murhasi keisari Gratianin ja marssi sitten armeijallaan Italiaan, tavoitellen Valentinian II:n valtaa. Vaikka Maximus väitti tekevänsä tämän kirkon puolustamiseksi, kukaan ei uskonut häntä, vaan hänen toimiaan pidettiin yksinkertaisesti vallankaappauksena.

Tässä vaiheessa Valentinian II oli enää enemmän vailla todellista valtaa, ja vaikka hän oli teoreettisesti keisari, hänen roolinsa jäi usein vähemmälle kuin muiden keisarien. Historian kirjoitukset eivät juuri mainitse Valentinian II:n henkilökohtaisia toimia, ja häntä käsitellään vain osana valtakunnan suurempia poliittisia ja uskonnollisia kiistoja. Tämä oli nuoren keisarin kohtalo; hänen vallastaan tuli lähinnä muiden politiikkojen ja sotilaiden käsissä oleva pelinappula. Hänen ympärillään pyörivät muut vallankäyttäjät, mutta hän itse oli enemmän tarkkailija kuin toimija. Rooman valtakunnan suuria ratkaisuja ei tehty nuoren keisarin toimesta, vaan muiden, kuten Probusin ja Justinan toimesta, jotka päättivät valtakunnan tulevaisuudesta.

Maximuksen väliintulo ja hänen väitetyt syynsä tuomaan uusi kirkollinen järjestys Roomaan kertovat siitä, kuinka uskon kysymykset olivat keskiössä valtataisteluiden rinnalla. Maximuksen toiminta toi esiin myös sen, kuinka armeijan valta oli edelleen se, joka ratkaisi, kuka hallitsi. Sodan ja kirkollisten kiistojen yhdistelmä oli tuhoisa, mutta se oli myös omiaan määrittämään Rooman tulevaisuutta.

Valentinian II:n aikakauden dramaattiset tapahtumat ovat opetus siitä, kuinka valtataistelut ja uskonnolliset kiistat yhdessä voivat heiluttaa jopa suurimman imperiumin perustuksia. Koko ajan nuoren keisarin hahmo jäi varjoon, eikä hänellä ollut juuri sananvaltaa, mutta hänen olemassaolonsa oli silti tärkeä muistutus siitä, kuinka alttiita olivat jopa nuorten keisareiden hallinnot, jotka olivat ympäröityjä vain valtataistelijoilla ja heikkojen poliittisten rakenteiden varassa.

Miten Caligula nousi valtaan ja mitä hänen valtakautensa opetti Rooman kansasta?

Tiberius kuoli vuonna 37 jKr. ja hänen kuolemansa merkitsi paitsi hänen valtakautensa loppua myös uuden aikakauden alkua Roomassa. Tiberius oli ollut monille roomalaisille epäonnistunut hallitsija, ja hänen kuolemansa ei herättänyt kansassa surua, vaan ennemminkin helpotusta. Hän oli ollut eristäytynyt ja syrjässä kansastaan, vietettyään viimeiset vuodet Capri-saarella. Hänen hallintonsa oli varjostettu jatkuvilla valtavilla maanpetostuomioilla, jotka saivat jopa senaattorit pelkäämään syytöksiä ja vainoa. Tämä pelon ilmapiiri oli saanut kansan jopa vihamieliseksi hallitsijaa kohtaan, ja monet Rooman asukkaat toivoivat, ettei Tiberius saisi lepoa muissa kuin helvetissä.

Tiberiuksen kuoleman jälkeen Rooma oli valmis muutokseen. Tiberiuksen valtaistuimelle nousi hänen isoäidinsä Agrippinan poika, 24-vuotias Gaius, joka oli tunnetumpi nimellä Caligula. Hän oli nuori, kokematon ja omai suurta sukulinjaa, sillä hänen isänsä Germanicus oli ollut roomalaisen sotilaallisen sankari ja Augustus’ suurta sukua. Caligula, kuten häntä kutsuttiin, ei ollut ainoastaan Augustus’ jälkeläinen, vaan myös monien toiveiden täyttymys, sillä hän oli perheen ainoa jäljellä oleva jäsen. Roomalaiset olivat valmiita toivomaan parempaa hallitsijaa, erityisesti koska he tiesivät, että Caligulalla oli taustallaan suuri ja kunnioitettu suku.

Aluksi Caligula täytti kansan toiveet, ja hänen valtakautensa alkoi lupauksilla, jotka olivat kaikkien nähtävissä. Hän kunnioitti isäänsä, Germanicusta, joka oli kuollut arvoituksellisissa olosuhteissa Tiberiuksen valtakauden aikana. Caligula järjesti suuria hautajaisseremonioita ja perusti vuosittaisia uhreja äitinsä ja veljiensä muistoksi. Hän myös antoi suuria kunnianosoituksia muille suvun jäsenille, kuten isovanhemmilleen. Tämä kulttuurinen ja poliittinen korjausliike oli tärkeä viesti Rooman kansalle: hän oli valmis palauttamaan imperiumin perinteet ja kunnioittamaan niitä, jotka olivat uhranneet elämänsä Rooman puolesta.

Alkuun Caligula saavutti kansan rakkauden ja senaatin suosion, mutta pian alkoi paljastua se puoli, joka teki hänestä tunnetun: hän ei ollut vain hyvä hallitsija, vaan myös julma ja väkivaltainen. Hänen hallintonsa aikana Rooman senaatti joutui uudelleen pelon ja epävarmuuden valtaan. Kun Tiberius oli käyttänyt maanpetostuomioita poliittisten vihollistensa hävittämiseen, Caligula vei tämän käytännön äärimmilleen. Hän jopa tappoi ystäviään ja perheenjäseniään arveluttavilla syillä, ja sen jälkeen ei jäänyt enää ketään, joka olisi voinut haastaa hänen valtaansa.

Caligulan viimeisten vuosien hallinto oli täynnä järjettömiä tekoja ja väkivaltaa. Hänen mielenterveytensä ja käyttäytymisensä, joka oli alkanut näyttää hallitsevasta ylimielisyydestä ja harkitsemattomasta käytöksestä, syvenivät vuosi vuodelta. Keisari oli alkanut elää omassa maailmassaan, jossa hän ei nähnyt muuta kuin valtansa. Hänen omalaatuiset ja väkivaltaiset toimet olivat kuitenkin liian suuria Roomalle kestää, ja Caligula murhattiin vuonna 41 jKr., vain neljä vuotta valtakautensa alkamisen jälkeen.

Caligulan valtakausi muistuttaa siitä, kuinka nopeasti suuri hallitsija voi menettää suosionsa ja kuinka hauras vallanpitokin voi olla. Aluksi hän oli roomalaisten toivoma suuri hallitsija, mutta hän ei ollut valmis käsittelemään valtaansa ja sen mukana tuomaa vastuuta. Rooman kansa ja senaatti, jotka olivat niin innoissaan hänen nousustaan, joutuivat nyt pelkäämään häntä. Caligulan tarina on muistutus siitä, kuinka suuret lupaukset voivat päätyä traagisesti, jos johtajalta puuttuu kyky hallita itseään ja ympäristönsä odotuksia.

Rooman keisareiden valtakausi oli usein myrskyinen, ja keisarit olivat jatkuvassa pelissä vallasta ja kansan rakkaudesta. Caligula oli kuitenkin yksi niistä, jotka ylittivät rajan, ja hänestä tuli varoittava esimerkki vallan hulluudesta. Hänen elämänsä ja kuolemansa kertovat meille, kuinka tärkeää on säilyttää tasapaino ja nöyryys, vaikka olisit kuinka suuri ja kunnioitettu hallitsija.

Mikä tekee monikeskustutkimuksista tehokkaita ja miten ne eroavat yksittäisistä tutkimuksista?
Miten hoitaa lymfedemaa ja siihen liittyviä liikunta-ongelmia syöpäpotilailla?
Kuinka maalata ilmeikkäitä kasvoja: nenän ja suun rakentaminen vesiväreillä
Mikä tekee kirkkomatkailusta ainutlaatuisen kokemuksen?
Mitkä ovat tehokkaimmat lämmönhallintaratkaisut 2.5D- ja HPC-paketeissa?