Presidentin vaalikampanjassa, sekä kansallisella, osavaltion että paikallisella tasolla, tai muissa poliittisissa organisaatioissa, jotka tukevat presidenttiä vaaleissa, vastuu on jakautunut useisiin tahoihin. Tämä jaottelu voi tuottaa haasteita, mikäli presidentti kohtaa oikeudellisia kysymyksiä virkakautensa aikana. Erikoistuomarin sääntöjä tulee tarkentaa, jotta saadaan selkeämpää valvontaa ja vastuullisuutta erityisesti silloin, kun presidentti tai varapresidentti joutuu rikostutkinnan kohteeksi.

Erikoistuomari tulisi nimittää vain, jos rikostutkinta on "perusteltu" luotettavan tiedon tai väitteen perusteella. Jos pääministeri tai oikeusministeri kieltäytyy nimittämästä erikoistuomaria, hänen on esitettävä perustelut kirjallisesti, mukaan lukien faktuaalinen ja oikeudellinen analyysi, Kongressille. Mikäli presidentti tai varapresidentti joutuu rikostutkinnan kohteeksi, oikeusministerin on velvollisuus nimittää erikoistuomari, eikä hänen pitäisi voida käyttää tavanomaisia lainvalvontaprosesseja tässä asiassa. Erikoistuomarin rooli on suojella yleistä etua ja toteuttaa itsenäistä faktojen etsintää ilman poliittisia esteitä.

Erikoistuomarin tutkinta ei saisi päättyä ennen kuin sen tulokset ovat raportoituna Kongressille ja kansalle. Jos tutkinta keskeytetään oikeusministerin toimesta tai erikoistuomari irtisanotaan, erikoistuomarin on annettava raportti omista faktoistaan julkisesti. Jos oikeusministeri kieltäytyy hyväksymästä tutkinnan jatkamista tai rajoittaa sen laajuutta, hänelle on asetettava selkeät puitteet, miksi näin tapahtuu.

Erikoistuomarin tehtävänä on selvittää asiat objektiivisesti, eikä häntä pitäisi estää tutkimasta tapausta, ellei se ole lain tai vakiintuneiden käytäntöjen vastaista. Jos oikeusministeri arvioi erikoistuomarin tutkintataktiikat ja on erimielinen, tämä tulee kirjallisesti ilmoittaa Kongressille. Tämän jälkeen erikoistuomari saa jatkaa työskentelyään, mutta oikeusministeri voi ohjata häntä oikeudellisissa kysymyksissä. Erikoistuomarin raportti kongressille tulisi myös sisältää kaikki käsitellyt oikeudelliset kiistat ja niiden ratkaisut.

Erikoistuomarin nimittämisen tai hänen toimivaltansa laajentamisen lisäksi myös presidentin virkarikosten lainsäädännön täsmentäminen on tarpeen. Esimerkiksi estämistä koskevan lain tulisi määritellä tarkemmin, että presidentti voi syyllistyä virkasyytteeseen, mikäli hän puuttuu vaalien tulokseen, suojelee perheenjäseniään tai pyrkii suojelemaan itseään, ollessaan joko tutkinnan "kohde" tai "subjekti". Näiden toimien täytyy sisältää yhteys virallisiin oikeudenkäynteihin ja korruptiivinen aikomus. Tällaisen lainsäädännön käyttöönoton myötä presidentin, joka on virassa, tulisi olla vastuussa myös virassa olevista rikoksista ja vaaleihin liittyvistä rikoksista.

Valtion virastojen välinen koordinaatio on keskeinen osa presidentin tutkimusprosesseja. Erityisesti oikeusministerin ja FBI:n tulisi tehdä yhteistyötä presidentin vaalikampanjoiden tutkimuksessa ennen virkaanastujaisia. Ennen minkään esitutkinnan hyväksymistä oikeusministerin tulisi saada FBI:n ja oikeusministeriön eri osastojen johtajien kirjallinen näkemys. On tärkeää, että presidentin kampanjan ja siirtymäkauden tutkimuksia valvotaan tarkasti ja että virkamiehet eivät toimi liian vapaasti ilman tarkempaa valvontaa. Erityisesti ennen vaalikampanjan tai siirtymäkauden esitutkinnan aloittamista, ministeriön on oltava mukana prosessissa kaikilta osin.

Lisäksi on tarpeen tarkentaa erikoistuomarin sääntöjä, jotka koskevat presidentin (tai varapresidentin) mahdollisia vastuualueita turvallisuusviranomaisten tutkinnan alla. Mikäli on näyttöä siitä, että presidentin vaalikampanjassa on ollut turvallisuusuhkia, olisi hyvä, että erikoistuomari saisi valtuudet toimia tähän liittyvissä tutkimuksissa. Tässä yhteydessä oikeusministerin on arvioitava huolellisesti, mitä tutkinnan laajuus ja tavoite ovat, sekä sen, sisältääkö tutkinta kampanjan avainhenkilöitä.

Kun tarkastellaan presidentin aseman ja virkasyytteeseen liittyvien prosessien laajuutta, on tärkeää, että valvontarakenteet ovat läpinäkyviä ja oikeudenmukaisia. Oikeusministeriön on oltava tiukasti vastuussa valvonnasta, mutta sen toimivalta ei saa estää erikoistuomarin itsenäistä roolia. Tämä tasapaino on tärkeä osa presidentin ja oikeuslaitoksen välisiä suhteita, erityisesti silloin, kun käsitellään presidentin mahdollisia rikoksia virkakautensa aikana tai vaalikampanjassa.

Miten media ja Valkoinen talo ovat kehittyneet vastakkainasettelussaan Nixonin aikakaudella ja sen jälkeen?

Nixonin aikakausi Valkoisessa talossa oli merkittävä käännekohta presidentin ja median suhteessa. Tämän suhteen muutos oli paitsi henkilökohtainen, myös institutionaalinen. Nixonin henkilökohtainen inho lehdistön kohtaan oli ilmeinen, mutta hänen hallintonsa suhtautuminen mediaan oli vieläkin syvällisempi ja systeemisempi. Nixonin avustaja William Safire kuvasi presidentin ajatusmaailman näin: "Hänen vihansa lehdistöä kohtaan oli niin puhdasta, että se vei hänet järjen rajoilta." Nixon koki, että media oli vaaraksi hänen hallitukselleen, koska se kilpaili kansan huomion puolesta ja pyrki muokkaamaan yleisön mielipiteitä hallituksen politiikoista. Nixonin mukaan presidentillä oli oikeus suoraan ja esteettömästi viestiä kansalle ilman, että hänen sanojaan vääristeltiin vihamielisten kriitikoiden toimesta. Vice Presidentti Spiro Agnew puolestaan korosti, että "presidentillä on oikeus kommunikoida suoraan kansan kanssa, ja kansalla on oikeus muodostaa omat mielipiteensä ilman, että ne tulkitaan etukäteen vihamielisten toimesta."

Tämä käsitys siitä, että presidentillä oli oikeus suoraan puhua kansalle ilman välikäsiä, oli ratkaiseva elementti Nixonin suhtautumisessa mediaan. Historioitsija David Greenbergin mukaan Nixon uskoi, että oikeudenmukaisen kuulemisen saaminen kansalta vaati median arvostelun kyseenalaistamista. Tämä asenne johti siihen, että Nixonin hallinto luopui perinteisistä suhteista lehdistösihteeriin, joka oli aiemmin toiminut siltana presidentin ja median välillä. Uusi viestintäpolitiikka tähtäsi siihen, että presidentin viesti vietiin kansalle ilman ulkopuolisia tulkintoja. Viestintäjohtajaksi valittu Ronald Ziegler oli entinen yritysmaailman PR-mies, jolla ei ollut kokemusta journalismin kentältä. Hänen tehtävänään oli hallita hallituksen viestintää tarkasti ja strategisesti, aivan kuten kaupallisessa mainonnassa.

Tämä muutoksen myötä presidentin ja lehdistön välinen suhde kävi nopeasti huonommaksi. Lehdistö koki, että Nixonin hallinto oli käynnistänyt "massiivisen virallisen vihamielisyyden politiikan" mediaa kohtaan. Tämän politiikan myötä lehdistötentit vähenivät minimiin ja valkoinen talo eristäytyi yhä enemmän mediasta. Entistä harvemmin järjestettiin lehdistötapahtumia, ja koko hallinnon toiminta oli monin tavoin suljettu. Toimittajat kokivat myös, että hallinto oli käynnistänyt suoran häirinnän ja pelottelun. Esimerkiksi Nixonin hallinto yritti käyttää liittovaltion virastoja, kuten IRS:ää, median seuraamiseen ja mahdollisiin vastatoimiin niihin järjestöihin, jotka herättivät hallituksen huomiota.

Lehdistö ei kuitenkaan antanut periksi. Vaikka Nixonin hallinto yritti rajoittaa tiedonvälitystä, Watergate-skandaali paljasti presidentin ja hänen avustajiensa syvällisen väärinkäytöksen ja johtikin lopulta presidentin eroamiseen. Vaikka Nixonin aikakauden lehdistön ja hallituksen välinen jännite huipentui, tämä ei ollut hetkellinen tilanne vaan muutos, joka jäi pysyväksi. Jatkuvat suhteet Valkoisen talon ja lehdistön välillä olivat edelleen kilpailullisia ja välienselvittelyt syvenivät entisestään seuraavien presidenttien aikana. Media ei enää ollut pelkkä hallinnon passiivinen välittäjä, vaan entistä useammin sen rooli oli myös vastustava ja kriittinen.

Mediakenttä on kuitenkin kehittynyt merkittävästi Nixonin aikakauden jälkeen. Digitaalinen media on muuttanut perinteisten uutisorganisaatioiden roolia, ja monet perinteiset sanomalehdet ovat joutuneet sulkemaan ovensa, kun verkkosivut ja sosiaalinen media ovat vieneet asiakkaita. Tänä päivänä uutisvälineet eivät enää tavoita yhtä laajaa yleisöä, vaan ne ovat yhä enemmän segmentoituneet erityisesti poliittisesti ja ideologisesti. Ezra Klein on havainnut, että "digitaalinen liiketoimintamalli tähtää olemaan houkuttelevin tietyille ihmisille," ja näin uutismedia on osittain riippuvainen niistä, joilla on vahvimmat poliittiset mielipiteet. Tämä johtaa siihen, että "mielipiteellistä lehdistöä" ei enää erota yhtä selvästi tosiasioista ja mielipiteistä, vaan se reagoi markkinoihin ja yleisön toiveisiin. Tällaisessa ympäristössä on entistä vaikeampaa erottaa totuus ja mielipide toisistaan, ja tämä voi vääristää kansalaisten käsitystä uutisoinnista ja hallituksesta.

Endtext

Miten ennustaminen toimii: Aikasarjamallit ja kausaaliset mallit
Mikä on erityisprokurorin rooli ja merkitys Yhdysvalloissa?
Onko kipukokemus ja kipuaktivointi yhteydessä laskeutuvien kipujarrutusjärjestelmien yhteiseen neurobiologiaan?