Miten oikeistolainen autoritaarisuus ja neoliberalismi luovat fasistisen politiikan kulttuuria?

Poliittisesti oikeistopopulistiset liikkeet ovat yhä useammin osasyy demokratian rapautumiseen, ja niiden nousu on kytköksissä niin sanotun "neoliberaalin fasismipolitiikan" ja kulttuurin muodostumiseen. Tämä uusi poliittinen muoto ja rangaistuksellinen hirviö ilmaisevat itsensä osittain spektaakkeleilla, kaupallistamisella, teknologisella fanaattisuudella, taantumuksellisilla yksityistämisnäkemyksillä ja kehoon kohdistuvilla individualististen käsitysten irrottautumisella todellisesta yhteiskunnallisesta vastuusta. Tämä kehitys ei pelkästään vähennä yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja kansanvallan käsitettä, vaan se vaarantaa myös kaiken, mitä Hannah Arendt on kutsunut "poliittisen tärkeyden pääasemaksi".

Tämän hetken kriisissä on kuitenkin tunnistettavissa mahdollisuuksia nähdä, että nykyinen toimijuuden kriisi on edellytys paitsi koulutuksen ja politiikan myös itse demokratian kriisin käsittelemiseksi. Vain silloin, kuten Frederick Douglass totesi, "kansakunnan omatunto voidaan herättää" ja neoliberalismi-fasismin vitsaus voidaan haastaa ja voittaa.

Oikeistopopulismin nousu on ollut ominaista tälle aikakaudelle. Se on keskittynyt erityisesti liberalismin ja demokratian kyseenalaistamiseen sekä tämän ajattelun vankkaan kannatukseen yhteiskunnassa. Vasemmistopopulismi ei ole samassa suhteessa oikeistopopulismiin, mutta se ei myöskään ole vailla omia vaarallisia piirteitään, kuten ideologisen varmuuden ja poissulkemisen politiikkaa. Yhteiskunnassa vallitsevan ilmapiirin myötä monet, jotka vastustavat oikeistopopulististen liikkeiden kasvua, saattavat etsiä vaihtoehtoja, jotka eivät ole aina vähemmän demagogisia.

Samalla on yhä näkyvämmin noussut muuri, joka erottaa totuuden ja valtion hyväksymät valheet toisistaan. Tällöin totuuden ja sen määrittämisen välineet ovat saattaneet siirtyä populaarikulttuurin ja spektaakkelin hallintaan. Erityisesti oikeistopopulistiset johtajat ovat käyttäneet valheellisia väittämiä ja propagandaa legitimointina, joka vaikuttaa niin yksilöihin kuin yhteiskuntiin laajemminkin. Yhteiskunnallisen keskustelun pyörittäminen teatterin ja viihteen kautta on tuonut mielenkiintoisia ja vaarallisia muutoksia politiikan kenttään.

Tätä kaikkea tukee tietysti myös yhä voimakkaammin näkyvä mediakenttä, joka seuraa taloudellista etuaan ja mittaa totuuden etsimistä sen mukaan, kuinka paljon se voi hyödyttää pääomaa. Tässä maailmassa on syntynyt lähes rajaton mahdollisuus valehdella ja värittää totuuksia ilman merkittävää vastustusta. Näin syntyy tilanne, jossa totuus ja sen käsitteet menettävät merkityksensä ja yhteiskunnan tärkeimmät keskustelut pyörivät illuusioiden ja väärinkäsitysten ympärillä.

Erityisesti Yhdysvalloissa, presidentti Trumpin johdolla, fasistiselle politiikalle ja oikeistopopulismin nousulle on annettu näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Trumpin toiminta oli esimerkki siitä, miten vihapuhe ja rasismi voivat vallata politiikan kentän. Hänen kielenkäyttönsä ja toimensa saivat suuren osan kansasta tuntemaan, että he saavat tukea omalle vihanpidolleen ja rodulliselle ylemmyydelleen. Hän puolusti avoimesti valkoista kansallismielisyyttä ja loikkasi julkisesti muiden kansalaisryhmien tai rodullisesti vähemmistön edustajien kritiikin kimppuun.

Kuitenkin mielenosoitukset ja vastarinta, jotka nousivat George Floydin murhan jälkeen, ovat osa tätä taistelua, joka yhä jatkuu oikeudenmukaisuuden ja demokratian puolesta. On tärkeää, että nämä liikkeet ymmärtävät ja jatkavat yhteistyötä, jotta voidaan kohdata ne ongelmat, jotka neoliberalismi ja autoritaariset liikkeet ovat synnyttäneet. Tämä taistelu on kuitenkin vasta alussa.

Miten oikeus ja laki vääristyvät poliittisessa vallassa?

Poliittinen väkivalta ja oikeusvaltion heikentyminen voivat kulkea käsi kädessä, ja Yhdysvalloissa tämä ilmiö nousi esiin erityisesti Donald Trumpin hallinnon aikana. Yksi keskeisistä esimerkeistä tästä on entisen oikeusministerin William Barrin toiminta, joka mahdollisti ja tuki presidentin valta-aseman laajentamista usein lain ja oikeuden vastaisesti. Trumpin alaisuudessa Barr toimi osana laajempaa valtionvoimien väärinkäytön verkostoa, joka purki oikeuslaitoksen riippumattomuutta ja ajoi sen toiminnan henkilökohtaisiin ja poliittisiin tarkoitusperiin.

Erityisesti vuoden 2020 kesäkuussa Barrin rooli tuli esiin, kun hän suostutteli Trumpin irtisanomaan Geoffrey S. Bermanin, New Yorkin apulaisprokurorin, joka oli tutkinut Trumpin lähipiiriä koskevia rikoksia. Tämä toimi oli selvä signaali siitä, kuinka korkeassa asemassa oleva oikeuslaitoksen virkamies oli valmis toimimaan presidentin henkilökohtaisten intressien puolesta. Tällaisessa ympäristössä oikeuslaitoksen uskottavuus murtui ja käännettiin päälaelleen, jolloin se ei enää toiminut kansan oikeuksien suojelijana, vaan hallitsevan poliittisen voiman välineenä.

Barrin roolia voisi kutsua jopa vaaralliseksi, sillä hän ei vain toiminut presidentin tahdon mukaisesti, vaan teki sen tavalla, joka oli lainvastainen ja eettisesti kyseenalainen. Hänen toimet osoittivat, kuinka oikeusministeriön periaatteet voivat horjua, kun poliittinen valta on valmis manipuloimaan laillisia prosesseja oman etunsa ajamiseksi. Tämä ei ole vain yksittäinen oikeuslaitoksen väärinkäytös, vaan ilmentymä laajemmasta ongelmasta, jossa demokratian perusperiaatteet, kuten oikeudenmukaisuus ja lain edessä oleva tasa-arvo, voivat joutua vaaranalaisiksi.

Barrin toimet eivät rajoittuneet vain oikeusministeriön valvontaan. Esimerkiksi hänen roolinsa presidentti Trumpin läheisen ystävän, Roger Stone Jr:n, tuomion lieventämisessä herätti voimakasta kritiikkiä. Stone oli tuomittu seitsemästä rikoksesta, mutta Barr oli osaltansa vaikuttanut siihen, että Stone sai lievemmän tuomion. Tällainen toiminta herättää kysymyksiä oikeuslaitoksen puolueettomuudesta ja sen kyvystä toimia vallanpitäjien paineen alla. Tällöin oikeuslaitoksen asema muuttuu poliittiseksi pelinappulaksi, joka ei enää puolusta oikeudenmukaisuutta vaan hallitsevan voiman etuja.

Vielä huolestuttavampaa on se, että tämä ei ollut vain yksittäinen tapaus, vaan osa laajempaa ilmiötä, jossa oikeuslaitos ja valtion instituutiot muuttuivat välineiksi presidentin henkilökohtaisten intressien ajamiseen. Tällainen toiminta ei rajoitu pelkästään yksittäisiin väärinkäytöksiin, vaan se on osa laajempaa prosessia, jossa lain ylivertaisuus ja oikeusvaltio heikkenevät, ja kansalaisten luottamus oikeuslaitokseen alkaa rapautua.

Lopulta tämä kaikki ilmensi yhden keskeisen periaatteen vaarantumista: lain edessä olemisen tasa-arvon ja sen puolueettomuuden. Oikeus ei ole enää oikeudenmukaisuuden ja puolueettomuuden symboli, vaan se on muuttunut poliittisen vallan pelivälineeksi. Tämä tilanne muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on varmistaa oikeuslaitoksen itsenäisyys ja sen kyky toimia kansan etujen mukaisesti, ei yksittäisten poliittisten etujen mukaan.

Miten pandemia ja poliittinen retoriikka muokkasivat yhteiskuntaa ja maailmankuvaa?

Koronaviruspandemia ei ollut vain terveysuhka, vaan se nousi nopeasti keskeiseksi politiikan ja yhteiskunnan määrittäjäksi, paljastaen monia rakenteellisia heikkouksia ja ristiriitoja. Yhteiskunnat ympäri maailmaa joutuivat sopeutumaan äkillisiin muutoksiin ja kriisinhallintatoimiin, jotka eivät rajoittuneet vain terveydenhuoltoon, vaan ulottuivat syvälle taloudellisiin, kulttuurisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Pandemian aikana kyseenalaistettiin jo olemassa olevat voimasuhteet, ja siitä tuli myös väline poliittiselle vallankäytölle, jota hyödynnettiin eri puolilla maailmaa.

Erityisesti Yhdysvalloissa nähtiin, kuinka pandemiaa käytettiin poliittisten agendojen edistämiseen. Donald Trumpin hallinto, joka aluksi minimoi viruksen uhan, kääntyi myöhemmin kriisin johtajaksi, mutta samalla se ruokki polarisaatiota ja epäluottamusta instituutioihin. Trumpin tapaan käsitellä pandemiaa, kuten hänen jatkuvat hyökkäyksensä mediaa kohtaan, oli osa laajempaa strategiaa, jolla pyrittiin hallitsemaan kansallista keskustelua ja kääntämään huomio pois hallituksen epäonnistumisista.

Politiikkaa, joka ajoi yhteiskunnan kahtiajakautumista, ei rajoittunut vain Yhdysvaltoihin. Euroopassa ja erityisesti Venäjällä media ja hallitus väistämättä loivat omia versioitaan tapahtumista. Venäjällä presidentti Vladimir Putin käytti pandemiaa vahvistaakseen valtaansa kansalaisäänestyksellä, joka mahdollisti hänen presidenttikausiensa pidentämisen. Tällaisella liikkeellä oli suuri symbolinen merkitys: se ei ollut vain kansallisesti vaan myös kansainvälisesti tärkeä signaali siitä, kuinka valta voi manipuloida kriisitilanteita oman edun ajamiseksi.

Pandemian aikana globaalit mediat osoittivat merkittävää vastuuta ja roolia kriisin aikaisessa tiedonvälityksessä. Kuitenkin, kuten useat tutkimukset osoittavat, media on usein joutunut hyväksymään itseään rajoittavat olosuhteet, kuten poliittiset ja taloudelliset paineet. Euroopassa ja Yhdysvalloissa mediavapauden heikentäminen oli toinen kriisin ikävä piirre. Tämä nähtiin erityisesti silloin, kun hallitukset eri maissa käyttivät hyväkseen kansanterveydellisiä rajoituksia hillitäkseen poliittista oppositiota ja estääkseen kriittisten äänten kuulumista.

Mediaa vastaan suunnatut hyökkäykset eivät olleet yksittäisiä tapauksia. Ne ilmensivät laajempaa kehitystä, jossa pandemiasta tuli väline myös poliittiselle ja kulttuuriselle vallankäytölle. Yhdysvalloissa erityisesti valkoinen talo käytti pandemiaa myös ulko- ja sisäpolitiikan välineenä, halliten pandemian kuvauksen kautta kansallista keskustelua ja muotoillen yhteiskunnallista mielipidettä sen mukaan, mikä oli poliittisesti edullista.

Kriisitilanteessa yhteiskuntien roolit ja jännitteet näyttäytyvät voimakkaasti, ja tämä ilmiö oli erityisesti korostunut pandemian aikana. Terveyskriisi nousi monissa maissa keskiöön, mutta sen mukana seurasi myös muita rakenteellisia ongelmia: köyhyys, rasismi, ja poliittinen epävakaus. Miten nämä ongelmat vaikuttavat pandemian jälkeen, jää nähtäväksi. On kuitenkin selvää, että tämä kriisi tulee muuttamaan tapaa, jolla kansalaiset ja hallitukset suhtautuvat toisiinsa ja yhteiskunnan rakenteisiin.

Tärkeää on ymmärtää, että pandemian kaltaiset globaalit kriisit eivät ole vain terveysuhkia, vaan niillä on syvä vaikutus myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Ne paljastavat yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia ja kahtiajakoja, mutta myös tarjoavat mahdollisuuden niihin puuttumiseen. Pandemia voi toimia peilinä, joka heijastaa yhteiskuntien arvoja ja poliittista ilmapiiriä, ja on tärkeää, että kansalaiset kykenevät arvioimaan sitä, kuinka kriisitilanteet voivat muovata poliittista retoriikkaa ja yhteiskunnan kehitystä.

Miten koronaviruspandemia paljasti Yhdysvallat epäonnistuneena valtiona?

Yhdysvaltojen hallinto Trumpin johdolla paljastui epäonnistuneeksi valtioksi, jossa kansalaisten elämät joutuivat maksamaan valtion epäonnistumisista ja vallassa olevien moraalittomuudesta. Pandemian aikana näyttäytyi traaginen kuva kansakunnasta, joka oli menettänyt kyvyn huolehtia kansalaisistaan ja missä markkinat olivat saaneet vallan päättää elämän ja kuoleman kysymyksistä. Kun tilanne oli pahimmillaan, Trumpin hallinto oli valinnut politiikan, joka oli täysin irti yhteisestä vastuusta ja julkisen terveydenhuollon perusperiaatteista.

Pandemian aikana suuri osa amerikkalaisista, mukaan lukien monet Trumpin tukijat, kieltäytyi noudattamasta suosituksia, kuten kasvomaskien käyttöä ja etäisyyssääntöjä. Tällöin ilmeni, että Trumpin kampanjassa ei ollut mitään vastuullisuutta julkisen terveyden eteen. Monet, jotka osallistuivat massatapahtumiin, kuten "Covidfest 2020" -ralliin, asettivat henkensä vaaraan vain vaalien tukemiseksi. Tämä ei ollut vain hallituksen virheellistä ja tehottomaa toimintaa, vaan myös ilmentymä yhteiskunnasta, joka oli ajautunut epäonnistuneeksi valtioksi. Pankaj Mishra korostaa, että Yhdysvallat oli vajonnut syvään kuiluun, johon oli ajanut teollisuuden alasajo, matalapalkka- ja alityöllisyys, ylikansoitettu vankilajärjestelmä ja syrjäyttävä terveydenhuoltojärjestelmä.

Näin epäonnistuneessa valtiossa ihmisten elämät olivat toissijaisia verrattuna julkisten varojen ryöstämiseen ja superrikkaiden verojen keventämiseen. Tämä ilmeni erityisesti Trumpin toiminnassa, jossa hän ei vain kieltäytynyt suojelemasta kansalaisia pandemiaa vastaan, vaan käytti tätä kriisiä hyödykseen vaalikampanjan rakentamiseksi. Trumpin käytös muistutti siitä, kuinka poliittinen opportunismi ja taloudellinen etu voivat johtaa julkisen terveydenhuollon ja ihmishenkien väheksymiseen.

Koko pandemiaan liittyvä tilanne oli kuitenkin myös yhteiskunnallinen ja poliittinen valinta, jossa taloudellinen kasvu asetettiin ihmishenkien edelle. Trumpin hallinto ei vain kieltäytynyt määräämästä kansallisista rajoituksista, vaan he suosivat taloudellisia etuja ja markkinataloutta jopa tilanteessa, jossa terveysasiantuntijat varoittivat katastrofaalisista seurauksista. Tämä kuvasti Trumpin hallinnon eettistä tyhjyyttä ja kyvyttömyyttä toimia kansalaisten parhaaksi. Taloudellinen kasvu ei voi koskaan olla itseisarvo, jonka vuoksi elämät tulisi uhrata.

Rohkeat väitteet, kuten Texasin varakuvernööri Dan Patrickin lausunto, että vanhusten tulisi olla valmiita uhraamaan itsensä taloudellisen kasvun puolesta, eivät olleet vain järjettömiä, vaan ne ilmensivät myös eugeniikkaan ja elämän hylkäämisen politiikkaan liittyvää moraalitonta ajattelua. Tällainen politiikka oli vaarallinen ja tuhosi elämää ilman vastuullisuutta. Trumpin tapa käsitellä pandemian uhkia oli itsessään erittäin vastuuntunnotonta ja kammottavaa, koska hän ei pyrkinyt suojelemaan kansaa, vaan vain ajamaan omaa poliittista etuaan ja talouspolitiikkaansa.

Tämä ei ollut vain hallituksen virheitä tai virkamiespallon epäonnistumista. Tämä oli laajempi kuva epäonnistuneesta valtiosta, jossa hallitus ei huolehtinut kansalaisistaan ja yhteiskunnasta, vaan käytti tilannetta hyväkseen. Tämä oli myös valtiollisen vastuullisuuden rapistumista ja kansalaisen elämän arvon laskemista, mikä teki Yhdysvalloista epäonnistuneen valtion pandemian aikana.