Väestötilastot, kuten usein määritellään, ovat tieteenala, joka käsittää tietojen keräämisen, analysoimisen, esittämisen ja tulkitsemisen. Vaikka tämä määritelmä kattaa väestötilastojen tekniset piirteet, se jättää huomiotta niiden syvemmän ja monimutkaisemman roolin yhteiskunnassa. Väestötilastot eivät ole pelkästään lukumäärällisiä yhteenlaskuja, vaan ne rakentavat ja määrittävät kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitä, jotka muovaavat valtiollisia käsityksiä ja käytäntöjä. Nämä tilastot määrittelevät, kuinka kansallisvaltio kokee itsensä ja kuinka se näkee ja ymmärtää sisällään asuvat alkuperäiskansat.

Väestötilastojen historia ja niiden käyttö ovat monimutkaisempia kuin saattaa aluksi vaikuttaa. Vaikka nykypäivän tilastot usein esitetään neutraaleina, niillä on syvällinen vaikutus yhteiskunnan rakenteisiin. Esimerkiksi, kun valtio kerää tietoa kansalaisistaan – olipa kyseessä koulutustaso, ikäjakauma, sukupuolijakauma, syntyvyys tai talouden suuntaukset – se ei ole vain numeerinen kertomus, vaan myös valinta siitä, mitä tietoja pidetään tärkeinä ja mitä ei. Tällaiset valinnat heijastavat vallitsevia valtasuhteita ja ideologioita. Väestötilastot eivät koskaan ole puolueettomia; ne heijastavat aina niitä, jotka niitä luovat ja valitsevat.

Esimerkiksi väestötilastojen keruumenetelmät ovat muuttuneet merkittävästi ajan myötä, heijastaen yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. 1900-luvun loppupuolella useat länsimaat alkoivat siirtyä perinteisistä kysymyksistä, kuten kotitalouden puhelinyhteyksistä, kysymyksiin, jotka liittyivät internet-yhteyksien määrään. Samalla kansalliset tilastot ovat alkaneet heijastaa muuttuvia sukupuolinormeja. Esimerkiksi pitkään lännen väestötilastoissa kotitalouden päämies oli oletusarvoisesti mies, mutta 1960- ja 1970-lukujen sukupuoliroolien muutokset johtivat siihen, että 1980-luvulta eteenpäin tämä käytäntö on muuttunut. 2021 Australian väestönlaskennassa kuka tahansa kotitaloudessa asuva aikuinen saattoi olla perheen "pää", eikä vain mies.

Tällaiset muutokset paljastavat tärkeän seikan: väestötilastot eivät ole vain yksinkertaisia laskelmia, vaan niihin sisältyy aina yhteiskunnallisia ja kulttuurisia valintoja, jotka muokkaavat kansakunnan käsityksiä itse itsestään. Ne myös paljastavat sen, kuinka tiettyjen ryhmien, kuten alkuperäiskansojen, asema yhteiskunnassa on pitkälti määritelty ulkopuolelta, usein kolonialistisista näkökulmista käsin. Tämä ei ole vain virheellinen tulkinta alkuperäiskansojen todellisuuksista, vaan tarkoituksellinen valinta, joka palvelee valtioiden etuja.

Väestötilastojen ja alkuperäiskansojen väliset suhteet ovat erityisen monimutkaisia, koska alkuperäiskansojen tilastot ovat usein kerättyja valtioiden toimesta ja niiden kautta. Alkuperäiskansojen tieto, jos se otetaan mukaan lainausmerkkeihin, on aina ollut riippuvainen siitä, kuinka valtio on määritellyt nämä kansat ja kuinka sen omat intressit heijastuvat kerättyihin tietoihin. Nämä tilastot eivät tarjoa autenttista kuvaa alkuperäiskansojen elämästä vaan heijastavat sen sijaan valtiollisia ja kolonialistisia tavoitteita.

Väestötilastot, erityisesti ne, jotka koskevat alkuperäiskansoja, ovat välineitä, joiden avulla valtio kontrolloi ja määrittelee yhteiskunnan rakenteita ja väestöryhmien roolia. Nämä tilastot voivat luoda tai vahvistaa hierarkioita, joissa alkuperäiskansat nähdään vähemmän tärkeinä tai alisteisina valtaväestölle. Samalla ne luovat valtasuhteiden perustan, joka määrittää, mitä tietoja kerätään ja mitä ei. Valtioiden keräämät väestötilastot eivät ole objektiivisia lukuja, vaan ne edustavat aina tiettyjä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia valintoja, jotka heijastavat niitä arvoja ja oletuksia, joita tilastojen laatijat pitävät tärkeinä.

Erityisesti alkuperäiskansojen tilastot eivät voi koskaan olla täysin objektiivisia, koska ne eivät koskaan kuvaa alkuperäiskansojen elämää omista lähtökohdistaan käsin. Sen sijaan, että alkuperäiskansat voisivat itse päättää, mitä heidän elämäänsä ja yhteiskuntiaan koskevia tietoja kerätään, tämä valta on useimmiten jäänyt valtioille, jotka ovat aina olleet niitä, jotka määrittelevät, miten alkuperäiskansojen todellisuus näkyy tilastoissa. On tärkeää huomata, että väestötilastot eivät ole vain numeerisia mittareita, vaan ne ovat myös kulttuurisia ja poliittisia instrumentteja, joiden avulla valtioiden intressit määritellään ja jotka heijastavat niitä valtasuhteita, jotka ovat vallinneet ja jotka edelleen hallitsevat alkuperäiskansojen asemaa yhteiskunnassa.

On myös tärkeää ymmärtää, että alkuperäiskansojen itse keräämät ja määrittelemät tilastot voivat toimia aivan eri tavalla. Alkuperäiskansat, jotka itse määrittelevät ja keräävät tietoa omista yhteisöistään, voivat luoda tilastoja, jotka palvelevat heidän omia tarpeitaan, eivätkä valtioiden tarpeita. Tällaiset itse määritellyt tilastot voivat tarjota aidon ja autenttisen kuvan alkuperäiskansojen elämistä ja mahdollistaa heidän yhteisöjensä todellisten tarpeiden ja tavoitteiden huomioon ottamisen.

Miten alkuperäiskansojen väestötilastoja ymmärretään ja miten ne muokkaavat yhteiskunnallista todellisuutta?

Alkuperäiskansojen väestötilastot ovat monitasoinen ilmiö, joka heijastaa valtaväestön käsityksiä alkuperäiskansoista sekä heidän asemaansa yhteiskunnassa. Tämä ei ole pelkästään tilastollinen tai numeerinen kysymys, vaan syvällinen heijastus kolonialismin jälkeisistä valtasuhteista ja niiden säilyttämisestä nyky-yhteiskunnassa. Tilastot eivät ainoastaan kuvaa sitä, mitä alkuperäiskansat ovat, vaan myös sen, mitä valtio haluaa nähdä ja minkä se haluaa pitää tärkeänä. Kuten Walter ja Russo-Carroll (2020) ovat todenneet, tilastot ovat tulosta siitä, että valtiot tekevät tietoisia valintoja siitä, mitä kerätään ja mitä jätetään keräämättä, mitä tutkitaan ja mitä ei. Alkuperäiskansojen elämäntavat ja identiteetti jäävät helposti tilastojen ja tietojen varjoon, joita hallitukset keräävät ja analysoivat.

Tätä tilastollista luonteenpiirrettä leimaa vahvasti käsitys alkuperäiskansoista kolonisoituina ja eriarvoisina vähemmistöinä, ei itsenäisinä ja suvereeneina kansoina. Tämä tulkinta on erityisen tärkeä, sillä alkuperäiskansojen väestötilastot tuottavat kuvan, jossa alkuperäiskansat näyttäytyvät ongelmana – ei valtaväestön historian ja politiikan tuottamana ongelmana, vaan niiden omana syynään. Tuhiwai Smith (1999) on jo aikaisemmin huomauttanut, että data on pitkään käytetty rationalisoimaan alkuperäiskansojen maastakarkotusta, marginalisointia ja jopa oikeutta olla olemassa alkuperäisinä kansoina. Vaikka tilastoissa voidaan nähdä hyvin todellisia ja kestäviä ongelmia – kuten alkuperäiskansojen terveyserot, köyhyys ja vankilaväestön yliedustus – nämä eivät kerro koko totuutta alkuperäiskansojen elämästä ja kokemuksista. Pelkästään tilastojen valossa alkuperäiskansat näyttäytyvät vain ongelmana, mikä tukee niihin liittyvää negatiivista diskurssia.

Tämä tilastollinen ja numeerinen kuva luo niin sanotun "defitsiittidatan" korrelaation, jossa alkuperäiskansat ovat "ongelmallisia" kansoja, jotka eivät ole kykeneviä nousemaan esiin omilla ehdoillaan. Walter (2016) on ehdottanut, että tämä korrelaatio on juurtunut kolonialismin perintöön ja se jatkaa alkuperäiskansojen syrjäyttämistä ja oikeuksien rajoittamista. Alkuperäiskansojen väestötilastot eivät vain kerro yksilöiden tai kansojen sosioekonomisista olosuhteista, vaan myös muokkaavat ja vahvistavat valtasuhteita, jotka luovat ja ylläpitävät eriarvoisuuksia. Tässä korrelaatiossa alkuperäiskansat näyttäytyvät aina ongelmana, eikä analyysi voi tuottaa muuta vastausta kuin sen, että alkuperäiskansat ovat syyllisiä omiin epäkohtiin.

Väestötilastojen avulla muodostetaan myös vääristynyt kuva siitä, mitä tarkoittaa olla alkuperäiskansa. Koska suurin osa alkuperäiskansoista elää nykyään suurissa kaupungeissa, tilastot voivat antaa vaikutelman, että alkuperäiskansat ovat erillisiä tai syrjäytyneitä omasta kulttuuristaan ja historiastaan, vaikka he ovat osa samaa yhteiskuntaa. Tämä erillisyys ja näkymättömyys saavat tilastot näyttämään "objektiivisilta" ja "neutraaleilta", vaikka ne todellisuudessa eivät ole. Väestötilastot tarjoavat vain kapean kuvan siitä, mitä alkuperäiskansojen elämät todella ovat, ja tämä kapea kuva tukee edelleen negatiivisia ja vääristyneitä stereotypioita alkuperäiskansoista. Alkuperäiskansojen ongelmat esitetään tilastoissa usein "ongelmina", joita tilastolliset "faktat" todistavat. Kuten Kukutai (2011) huomauttaa, alkuperäiskansojen väestötilastot ovat "tilastollisia luomuksia", jotka pohjautuvat yksittäisten ihmisten tasolla kerättyihin tietoihin, eivätkä ne kerro alkuperäiskansojen yhteisöjen todellisista ja elävistä olosuhteista.

Tämän tilastollisen rakenteen seuraus on se, että vaikka alkuperäiskansat elävät yhdessä valtaväestön kanssa suurkaupungeissa, heidän elämänsä pysyy usein näkymättömänä valtaväestölle. He ovat fyysisesti läsnä, mutta kulttuurisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti heitä ei oteta huomioon valtakulttuurissa ja valtion virallisessa poliittisessa keskustelussa. Tämä erillisyys tekee alkuperäiskansojen tilastoista välineen, joka ei vain dokumentoi heidän elämäänsä, vaan myös häivyttää heidän todelliset kokemuksensa ja vaikutuksensa yhteiskuntaan. Vaikka alkuperäiskansojen elämää käsitellään usein negatiivisilla lukuilla, jotka liittyvät köyhyyteen, sairauteen ja väkivaltaan, harvemmin puhutaan alkuperäiskansojen oikeuksista, kulttuuriperinnöstä ja niiden kyvystä uudistaa yhteiskuntaa omalla tavallaan.

On tärkeää ymmärtää, että alkuperäiskansojen väestötilastot eivät ole neutraaleja tai objektiivisia kuvauksia heidän tilanteestaan, vaan ne ovat muokattuja ja valikoivia. Tilastot, jotka näyttävät alkuperäiskansat vain vähemmistöinä, jotka kärsivät köyhyydestä ja eriarvoisuudesta, tukevat niitä rakenteita, jotka ylläpitävät ja vahvistavat heidän syrjäyttämistään. Nämä tilastot eivät anna tilaa alkuperäiskansojen omille kertomuksille, historiasta ja kulttuurista. Siksi on tärkeää kysyä: mitä jää mittaamatta? Mikä jää piiloon, kun tarkastelemme alkuperäiskansojen tilastoja pelkästään taloudellisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta?

Miten alkuperäiskansojen tilastot voivat tukea itsemääräämisoikeuden toteutumista?

Alkuperäiskansojen elämismaailmat ja tilastot voivat tarjota keskeisiä työkaluja kollektiivisen itsemääräämisoikeuden tukemisessa. Tämä ajatus rakentuu tarpeelle muokata tilastot ja tietojen keruu perinteisistä, kolonialistisista malleista kohti alkuperäiskansojen näkökulmaa. Vaikka tilastojen omaksuminen ja niiden esittäminen alkuperäiskansojen näkökulmasta on tärkeää, se ei yksin riitä. Tilastojen voima ei perustu vain niiden keräämiseen ja käyttämiseen, vaan myös siihen, kenen hallussa tieto on, miten sitä luokitellaan ja jaetaan. Tieto voi olla ase, joka tukee yhteisöjen itsemääräämisoikeutta, mutta vain silloin, kun tiedon tallentamisen, suojelun ja jakamisen päätöksenteko on alkuperäiskansojen omissa käsissä.

Alkuperäiskansojen omat ajattelumallit ja lähestymistavat tilastoihin ja tietoihin tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja, jotka voivat toimia vastarintastrategioina monille nykyaikaisille uhkille. Tällaisia uhkia ovat esimerkiksi data-kolonialismi (Coul- dry ja Mejias 2019), valvontakapitalismi (Zuboff 2019) sekä yksilön ja yhteisön yksityisyyttä loukkaavat teknologiat (Mühlhoff 2023). Alkuperäiskansojen perinteet ja lähestymistavat voivat tarjota vastauksia siihen, miten voidaan vastustaa tätä kehitystä ja varmistaa yhteisöjen oikeudet omaan tietoonsa.

Esimerkkejä alkuperäiskansojen yhteisöistä, jotka ovat ottaneet käyttöön omia tiedon suojaamisteknologioitaan, ovat yhä enemmän havaittavissa. Näihin innovaatioihin kuuluu muun muassa "privacy-first" -tallennusjärjestelmiä, käyttäjälupia ja sovelluksia, jotka on suunniteltu erityisesti alkuperäiskansojen tietosuoja- ja itsemääräämisoikeusperiaatteiden mukaisiksi. Uudessa-Seelannissa itsenäinen heimotietovaranto Te Kāhui Raraunga on kehittänyt hajautetun ja itsenäisen "Te Pā Tūwatata" -tietovarannon, joka mahdollistaa heimojen kerätä, säilyttää, suojella ja käyttää omaa tietoaan, läheltä kotiseutuaan (Waatea News 2024). Tämä tarjoaa esimerkin siitä, kuinka alkuperäiskansat voivat viedä datan hallinnan takaisin yhteisöjensä käsiin.

Vaikka alkuperäiskansojen elämismaailmat eivät ole koskaan olleet osa kolonialistista valtionrakennetta, ne elävät vahvasti alkuperäiskansojen sydämissä, mielissä ja käsissä. Tämä pätee yhtä lailla tietoihin ja tilastoihin kuin maihin, kieliin ja identiteetteihin. Alkuperäiskansojen itsenäisyys ja tulevaisuuden visiot eivät perustu kolonialismin rakenteisiin, vaan omaan itsemääräämisoikeuteen ja kykyyn kehittää vaihtoehtoisia rakenteita, jotka kunnioittavat perinteitä ja kulttuuria.

Alkuperäiskansojen tilastot ja tiedon hallinta ovat olennainen osa näiden yhteisöjen itsenäisyyden ja kulttuuristen oikeuksien puolustamista. Näiden yhteisöjen omat ratkaisut, jotka perustuvat omiin käsityksiinsä yksityisyydestä, tietosuojasta ja tiedon jakamisesta, tarjoavat konkreettisia tapoja vastustaa kolonialismin perintöä, joka yhä vaikuttaa globaaleihin tieto- ja valvontarakenteisiin. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että alkuperäiskansojen ääni tulee kuulluksi tietopolitiikassa ja että niiden itsenäisyys tietohallinnan kentällä on turvattu.

Miksi ihmiset alkavat tunnistaa itsensä metisiksi ja mitä se tarkoittaa Kanadan alkuperäiskansojen kontekstissa?

Indian Act teki selväksi, että mikäli intiaani nainen nai "jonkun muun kuin intiaanin tai sopimuksen ulkopuolisen intiaanin", hän menetti intiaanistatuksensa lain mukaan. Tällöin hänellä ei ollut oikeutta asua omalla alueellaan tai saada etuuksia sopimuksen tai muiden järjestelyjen mukaan (Barker 2006). Tämä sääntö johti siihen, että 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka tuhannet naiset ja heidän lapsensa menettivät intiaanistatuksensa. Indian Actin sääntöjen mukaan vain statuksen omaavat intiaanit saivat asua varatuilla alueilla, joten nämä naiset ja heidän lapsensa joutuivat muuttamaan pois omilta yhteisöiltään. Ajan myötä säädöksistä kehittyi yhä suurempi joukko "ilman statusta olevia intiaaneja", joista valtio ei kantanut vastuuta, sillä heidän katsottiin olevan vapaasti valittavissa olevia subjekteja, joilla ei ollut oikeuksia Indian Actin mukaisiin etuuksiin. Monet näistä henkilöistä ja heidän perheistään hylkäsivät itsensä identifioimisen intiaaneiksi, kun taas monet siirtyivät metisiin yhteisöihin elämään sukulaistensa kanssa (ks. Eberts 2010; Jamieson 1978; Lawrence 2004; Palmater 2011 tämän historian yleiskatsaukseksi).

Esimerkiksi Pohjois-Saskatchewan alueella sijaitsevat metisit yhteisöt, jotka ovat läheisesti yhteydessä Cumberland House First Nationiin ja Cumberland House Cree Nationiin, jakavat samat sukunimet kuin nämä ensimmäisen kansakunnan yhteisöt. Useimmissa tapauksissa näiden perheiden jälkeläiset alkoivat itse tunnistaa itsensä metiseiksi, ja tämä identiteetti rakentui osittain rodullisten syiden takia.

Yleisesti ottaen väestönlaskennoissa kansalaisia pyydetään ilmoittamaan oma identiteettinsä eri kategorioissa, ja tällaista ilmoitusta pidetään luotettavana, koska ihmiset tunnetusti tietävät, keitä he ovat. Kuitenkin akateemiset tutkijat ovat huomauttaneet, että "identiteetti" ei ole aina niin yksinkertainen ja yhtenäinen käsite, kuten usein oletetaan. On monia syitä, miksi joku saattaa tunnistaa itsensä metisiksi, vaikka heidän sukunsa ei olekaan perinteisesti identifioitunut näin. Censuksen kontekstissa tämä epistemologinen monimutkaisuus voisi vaatia entistä tarkempia kysymyksiä ja esimerkkejä siitä, mitä tarkoitetaan tietyillä termeillä (ks. Andersen 2014, 152). Kuitenkin Kanadassa väestönlaskennon kustannus (715 miljoonaa dollaria vuonna 2021) ja rajoitetut tilat lomakkeilla tekevät tällaisen monimutkaisuuden lisäämisen haastavaksi.

Tässä kontekstissa "metis" ymmärretään usein enemmän rodullistettuna käsitteenä, joka viittaa perusolemuslaiseen "sekoittuneisuuteen". Tällainen rodullistaminen on keskeinen osa Kanadan kolonialistista identiteettiprojektia, jossa alkuperäiskansojen alkuperäinen "puhtaus" on sekoittunut eurooppalaisten siirtolaisten saapumisen myötä. Tämän käsitteen etymologia juontaa juurensa ranskan kielen sanaan "métis", joka on alun perin tarkoittanut "sekoittuneisuutta" ja jolla on ollut merkitystä, kun katoliset kirkot rekisteröivät ristiäisiä.

Vaikka dualistiset alkuperäiset yksilöt ja yhteisöt, jotka olivat olemassa jo ennen metis-nation syntyä, ovat yrittäneet käyttää termiä "metis" kuvaamaan itseään, heidän esi-isänsä eivät kuitenkaan koskaan tunnistautuneet metiseiksi. Kysymys ei ole pelkästään siitä, miten kansallinen identiteetti voidaan selittää metisinä, vaan myös siitä, miksi joku, jolla ei ole metisisukua, saattaa alkaa tunnistaa itsensä metisiksi. Me olemme väittäneet muualla, että nyky-yhteiskunnan rodullistaminen on johtanut väärinymmärrykseen, joka saa monet henkilöt sekoittamaan "metisin" "sekoittuneisuuteen" (ks. Andersen 2014, ch.1). Tällainen ajattelu on saanut monet väestönlaskennassa itsensä metisiksi tunnistautuvat henkilöt tukemaan biologista esencialismia, joka perustuu ajatukseen siitä, että pelkkä biologinen sukulaisuus, ei yhteys elävään alkuperäiskansan yhteisöön, on riittävä peruste intiaanien tai metisien identiteetille (ks. TallBear 2013).

Viime aikoina on syntynyt tutkimusala, joka analysoi kasvavaa metis-identiteettiä valkoisten ihmisten keskuudessa, jotka alkavat tunnistaa itsensä ja järjestäytyä tämän identiteetin pohjalta (ks. Leroux 2019; Leroux & Gaudry 2017; Gaudry 2018). Tällaiset pyrkimykset perustuvat kahtalaisiin impulssiin: ensimmäinen on Moreton-Robinsonin "valkoinen omistushalu", joka väittää, että viimeisen viiden vuosisadan kolonialistiset projektit ovat ymmärtäneet alkuperäiskansojen identiteetin ontologisesti inertiksi ja näin ollen avoimeksi "valkoisten" subjektien omistettavaksi (ks. Moreton-Robinson 2015). Toinen impulssi on Circe Sturmin (2011) havainto, että nykypäivän alkuperäiskansaan liittyvät väitteet perustuvat usein "tyhjiin valkoisuuden kokemuksiin", jolloin ihmiset saattavat tunnistaa itsensä osaksi yhteisöä, johon he eivät muuten tunne kuuluvansa. Tätä on alettu kutsua "rodun vaihtamiseksi". Darryl Leroux käsittelee rodun vaihtajia ja määrittelee "valkoisen halun olla alkuperäiskansojen jäsen" rodun vaihdoksi tai "asutuksen itsensä alkuperäiskansaksi tunnistamiseksi". Nämä ilmiöt ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, miten "metis" ymmärretään ja määritellään nyky-Kanadassa.

Monella tapaa väestönlaskenta tarjoaa ihanteellisen paikan tällaisten metisinä tunnistautumisen väitteiden esittämiseen, sillä yksilöt voivat esittää väitteensä ilman pelkoa siitä, että joku muu, kuten metis-yhteisöt, haastaisi heidät. Vaikka on totta, että väestönlaskennan kaltaiset karkeat välineet eivät ole tarkoitettuja käsittelemään tällaisia identiteetin monimutkaisuuksia, niiden tarjoama data on silti arvokas poliittisten väitteiden tukena, jotka saattaisivat paremmin selittyä monimutkaisemmilla todisteilla.

Endtext

Miten alkuperäiskansojen tietoon perustuva suvereniteetti muuttaa datan hallintaa ja keruuta?

Alkuperäiskansat ovat jo pitkään käyttäneet tieteellistä menetelmää ja tarkkaa, järjestelmällistä sekä dokumentoitua havainnointia yhteiskunnan ja fyysisen maailman keskeisistä piirteistä. Siirtomaavallan valtioiden luokitussysteemit pyrkivät kuitenkin vain väheksymään alkuperäiskansojen tietoteorioita ja korvaamaan ne omillaan (Smith 2016; Carroll et al. 2019; Cormack ja Kukutai 2022; Rodriguez-Lonebear 2016). Alkuperäiskansojen suhteet tiedolliseen abstrahointiin ovat, siis, paljon vanhempia kuin siirtomaa-aikaiset logiikat, ohjelmat ja interventiot, jotka pyrkivät mitätöimään, aliarvioimaan ja lopulta ohittamaan ne. Nykyään kehittyvät tiedonkeruumenetelmät, kuten tekoäly ja big data, vievät alkuperäiskansojen edut entistä kauemmas vallan kanavista (Walter ja Russo-Carroll 2021). Vaikka big datan ja datavetoisten teknologioiden mahdollisia hyötyjä julistavat niin kansallisvaltio kuin yksityiset tahot, alkuperäiskansojen marginaalinen yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja poliittinen asema viittaa siihen, että emme tule saamaan näistä edellytyksistä yhtä paljon osaksemme.

Tekoälyn ja datan ekosysteemien yhä kasvava läsnäolo vaikuttaa alkuperäiskansoihin myös odottamattomilla tavoilla päivittäisessä elämässämme. Hyvin dokumentoidut riskit, kuten rodullinen ennakkoluulo, stigma ja ylikorostunut valvonta, vaikuttavat epäsuhdassa marginaalisiin vähemmistöihin (Buolamwini 2023; Eubanks 2018; O'Neil 2017), ja siirtomaavaltioissa tämä vaikuttaa aina myös alkuperäiskansoihin. Samalla datan jakamisen globaali suuntaus, erityisesti hallitusten hallinnoimien hallintotietojen jakaminen, altistaa alkuperäiskansat suurille datan aiheuttamille riskeille (Kukutai ja Walter 2019).

Lukuisten tutkimusten ja keskustelujen pohjalta voidaan tehdä kolme yleistä johtopäätöstä. Ensimmäinen niistä on, että alkuperäiskansojen data on hyödyllisempää nähdä "otettuna" kuin "annettuna" (Tsosie et al. 2021). Walter ja Russo-Carroll tiivistävät tämän vaihtoehtoisen ontologian hyvin: "Data ei tee itse itseään. Ne luodaan ja muokataan niiden tekijöiden olettamuksista, jotka päättävät kerätä jotakin tietoa ja olla keräämättä jotain muuta, tutkia joitain objekteja toisten sijaan ja tutkia joitain muuttujien suhteita toisten sijaan" (2021, 2). Näin ollen, valtasuhteet, jotka ohjaavat tiedonkeruuta, eivät ole vain keskeisiä sen merkityksille, vaan myös sille, kuinka monenlaista merkitystä tieto voi saada.

Toinen johtopäätös on, että alkuperäiskansojen datan epätasa-arvoiset suhteet eivät liity alkuperäiskansojen kyvyttömyyteen ymmärtää tai käsitellä tietoa monipuolisesti ja syvällisesti taloudellisten, poliittisten ja terveyteen liittyvien tavoitteidensa mukaisesti. Sen sijaan kyse on pitkäaikaisista siirtomaa-asenteista, jotka eivät arvosta alkuperäiskansojen tietoteorioita, erityisesti ymmärrystä vastuusta, joka liittyy tiedon eettiseen keruuseen ja käyttöön (Carroll et al. 2019). Kolmas ja tärkeä johtopäätös on, että vaikka big datan kannattajat korostavat sen vapauttavaa potentiaalia, big datan mahdolliset hyödyt eivät ole koskaan olleet tasapuolisesti jaettuja. Uusi "datan kuilu" on syntymässä monilla tärkeillä alueilla: ensinnäkin niiden välillä, jotka pystyvät keräämään, analysoimaan ja levittämään dataa ja niiden välillä, joista dataa kerätään, analysoidaan ja levitetään; toiseksi niiden välillä, joilta dataa kerätään, mutta jotka muuten puuttuvat infrastruktuuri ja asiantuntemus, jotta he voivat rakentaa ja/tai ylläpitää suhdetta keskeisiin datoihin (tai tietokantoihin); ja kolmanneksi, ja liittyen, niiden välillä, jotka voivat käsitellä dataa tavoilla, jotka vastaavat heidän yhteisiä periaatteitaan, arvojaan ja poliittisia/poliittisia tavoitteitaan, ja niiden välillä, jotka eivät voi.

Alkuperäiskansojen suhteet dataan ja datan ekosysteemeihin resonoivat jokaisen edellä mainitun johtopäätöksen osalta. Nyt siirrymme keskusteluun alkuperäiskansojen tietosuvereenisuudesta ja hallinnasta, jotka tarjoavat näkökulmia alkuperäiskansojen datariippuvuuden alkuperään ja nykyisiin piirteisiin; kriittisenä yhteiskunnallisena suhteena, joka on tähän asti ylläpitänyt tätä riippuvuutta; ja toivon lähteenä yhteisöjemme ja kansakuntiemme laajemmassa itsenäisyyden ja itsehallinnan etsinnässä.

Alkuperäiskansojen tietosuvereenisuus on laajasti määritelty käsitteenä, joka kattaa "alkuperäiskansojen olennaiset ja luovuttamattomat oikeudet ja intressit liittyen tietojen keruuseen, omistukseen ja käyttöön heidän kansastaan, elämäntavoistaan ja alueistaan" (Kukutai ja Taylor 2016, 2). Tämä keskeinen osa alkuperäiskansojen oikeuksia - erityisesti itsemääräämisoikeus - heijastuu tieteellisissä määritelmissä tästä käsitteestä. Yhdysvalloissa esimerkiksi Tsosie (2019, 229) määrittelee alkuperäiskansojen tietosuvereenisuuden niin, että "alkuperäiskansojen kansat ja muut alkuperäiskansat voivat hallita keruuta ja käyttää tietoja itsestään". Carroll et al. (2019) puolestaan määrittelevät sen "alkuperäiskansojen ja heimojen oikeudeksi hallita omien tietojensa keruuta, omistusta ja soveltamista" (Rainie et al. 2017, 1); ja Rodriguez-Lonebear (2016, 259) määrittelee sen "heimojen oikeudeksi ja kyvyksi kehittää omat järjestelmät tietojen keräämiseen ja käyttöön sekä vaikuttaa ulkoisten toimijoiden keräämiin tietoihin". Uudessa-Seelannissa Kukutai ja Cormack (2020) ovat kuvailleet läheisiä yhteyksiä maori-tietosuvereenisuuden, kollektiivisen itsemääräämisoikeuden, tino rangatiratangan (absoluuttinen päällikkyys) ja mana motuhaken (erityinen valta ja auktoriteetti) välillä (ks. Mutu 2021). Näin ollen alkuperäiskansojen tietosuvereenisuus voidaan nähdä sekä alkuperäiskansojen suvereniteetin ilmaisuna että mahdollistajana laajemmassa merkityksessään. Sitä tukevat myös alkuperäiskansojen kollektiiviset oikeudet itsemääräämisoikeuteen ja oikeus hallita tietoja kansoistamme, alueistamme, resursseistamme ja tiedoistamme, kuten Yhdistyneiden Kansakuntien alkuperäiskansojen oikeuksia koskevassa julistuksessa (UNDRIP) on tunnustettu (Taylor ja Kukutai 2015).

Alkuperäiskansojen tietosuvereenisuusliike sai alkunsa yhteisöjen, kansallisvaltioiden ja kansainvälisten toimijoiden, puolestapuhujien ja aktivistien toiminnasta. Yhdistyneiden Kansakuntien pysyvän foorumin alkuperäiskansojen kysymyksistä on useita vuosikymmeniä ajanut tilastollisten kehysten luomista, jotka priorisoivat alkuperäiskansojen osallistumista, johtajuutta ja tietotarpeita (Davis 2016). Vaikka datan ja datan oikeudenmukaisuusagendat vaihtelevat, on olemassa jatkuva vaatimus alkuperäiskansojen tarpeet täyttävistä, hajautetuista ja elämäntavoillemme relevantteista tiedoista sekä politiikkasfäärissä vallitsevan puutteellisuusnarratiivin horjuttamisesta

Kuinka hoitaa ja valita sipulit, mukulat ja juurakot Floridassa: Parhaat käytännöt ja vinkit puutarhurille
Miksi on tärkeää ymmärtää koneoppimisen ja syväoppimisen haavoittuvuudet?
Miten vähemmistöt ja mustat väestöt kohtaavat globaalin talouden ja politiikan muutoksia?