Reaganin hallinnon toiveena oli, että aseiden lähetys Iraniin nähtäisiin ystävällisyyden eleenä ja tukena Iranin hallitukselle, mikä estäisi Neuvostoliittoa saamasta jalansijaa Khomeinin hallituksessa. Toiseksi, aseiden lähetys saattoi auttaa vapauttamaan panttivankeja. Mikäli panttivankeja saataisiin vapaaksi, Reaganin hallinto välttäisi sen, että hänet nähtäisiin kykenemättömänä palauttamaan Yhdysvaltain kansalaisia kotimaahan – kohtalo, joka oli langennut Jimmy Carterille. Tämä aseiden siirto rikkoo Carterin asettamaa aseidenvientikieltoa, joka oli tullut voimaan vuonna 1979, kun Yhdysvaltain suurlähetystö Teheranissa oli kaapattu ja panttivangiksi otettiin diplomaatteja.

Reagan hyväksyi ohjuskuljetukset, mutta teki sen ilman virallista päätöstä, joka olisi ollut tarpeen liittovaltion lain noudattamiseksi. CIA tarjosi suojan israelilaisille, jotka toimittivat ensimmäiset ohjuslähetykset, ja CIA:n johtaja William Casey, tietäen että Tiedustelulainsäädännön mukaan tarvitaan kirjallinen päätös, pyysi Valkoiselta talolta takautuvan päätöksen peittämään muutama viikko aikaisemmin tapahtuneen lähetyksen, jonka Reagan allekirjoitti joulukuussa 1985. Nämä ohjukset olivat peräisin Israelin varastoista, mutta ne eivät sopineet Iranin tarpeisiin ja ne hylättiin. Näiden toimitusten logistiset ongelmat johtivat aseiden suoriin myynteihin Iraniin, ja Reagan jatkoi näiden myyntien hyväksymistä antamalla uusia päätöksiä.

Olisiko presidentillä valtuuksia venyttää presidentin valtaa ulkopolitiikassa niin pitkälle, että aseiden myynnin kaltaiset toimet tulisivat mahdollisiksi? On selvää, että Kongressia ei informoitu Reaganin hallinnon aseiden lähetyksistä Iraniin. Lisäksi vuoden 1985 päätöslauselma kuvaa aseiden siirtoa Iraniin selvästi panttivankien vapauttamiseksi vaihdettavaksi aseisiin, eikä siinä mainita Iranin sisäisten maltillisten johtajien tukemista tai mitään muita syitä, joita Reaganin hallinto esitti myynnin tultua julki.

Vuoteen 1986 mennessä Reagan oli ohjannut kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) uuden johtajan, John Poindexterin, työskentelemään CIA:n kanssa aseiden myymiseksi Iraniin. Poindexterin apuna toimi eversti Oliver North, joka oli asiantuntija terrorismin vastaisessa taistelussa. North ja entinen ilmavoimien kenraalimajuri Richard Secord olivat vastuussa operatiivisista tehtävistä, jotka liittyivät niin sanottuun "Enterprise"-projektiin. He olivat mukana myös Reaganin toisen ulkopoliittisen tavoitteen tukemisessa: Contrasin ryhmän auttamisessa, joka yritti kaataa Nicaraguan hallituksen. Congress oli nimenomaan estänyt rahoituksen Contrasille niin sanotuilla Bolandin liitteillä, mutta Reagan etsi aktiivisesti rahoitusta yksityisiltä tahoilta, muun muassa Saudi-Arabialta.

Aseiden myynnissä oli mukana myös välikäsiä, ja yhdessä Secordin kanssa he nostivat aseiden hintoja saadakseen suurempia voittoja. Tämän seurauksena Iran ylilaskutettiin ja "Enterprise" teki voittoa. Tämä oli rahan lähde, joka myöhemmin päätyi Contrasin tueksi, ja näin syntyi Iran-Contra-skandaalin toinen osa.

Vuoden 1985 loppupuolelta 1986 alkuun saakka, aseiden vaihtaminen panttivankeihin ei tuottanut toivottuja tuloksia. Panttivankeja kyllä vapautettiin, mutta myös uusia otettiin vangiksi. Toukokuussa 1986 entinen kansallisen turvallisuusneuvoston johtaja John McFarlane teki salaisen matkan Pohjois-Iranin Teheraniin yhdessä Northin kanssa yrittäen nopeuttaa panttivankien vapauttamista. Matka epäonnistui, sillä viranomaiset eivät suostuneet tapaamaan heitä. McFarlane neuvoi Reagania lopettamaan tämän aloitteen, ellettei iranilaiset vapauttaisi panttivankeja ennen aseiden myyntiä, ei sen jälkeen. North oli toista mieltä ja kannatti aseiden myynnin jatkamista, ehdottaen "sequentialismia" – aseiden myyntiä, jonka myötä Iran vapauttaisi lisää panttivankeja. Aseiden myynnit jatkuivat Reaganin hyväksymällä "sequentialism" politiikalla.

Reaganin hallinnossa oli hyvin erilaista suhtautumista aseiden myynnin ja panttivankien vapauttamisen politiikkaan. Osa, erityisesti ulkoministeri George Shultz, vastusti aloitteita jyrkästi, pitäen sitä poliittisesti vaarallisena ja todennäköisesti laittomana. Muita, kuten puolustusministeri Casper Weinberger, oli epävarmempia mutta kuitenkin tukivat aseiden myyntejä. CIA:n johtaja William Casey oli alusta alkaen aseiden myynnin puolestapuhuja, nähden sen hyvänä liikkeenä Yhdysvalloille Neuvostoliittoa vastaan Lähi-idässä. Myöhemmin hän oli tärkeä hahmo Northin operaatiossa, jossa aseiden myynnistä saatu voitto siirrettiin Contrasille.

George H. W. Bush, joka oli kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen varapresidentin asemansa vuoksi, oli mukana neuvotteluissa, joissa aseiden myyntiä käsiteltiin. Hän puolusti kuitenkin yllättävästi rooliaan skandaalissa, väittäen olleensa poissa niistä kokouksista, joissa aseiden myynnistä oli lähes syntynyt riita. Hän väitti tietäneensä politiikasta, mutta ei uskonut, että aseiden myynnit perustuivat panttivankien vapauttamiseen.

Reagan kuuli monenlaista neuvontaa aseiden myynnistä. Shultz oli johdonmukaisesti sitä mieltä, että se oli huono ja laiton politiikka, joka voisi johtaa jopa virkarikossyytteisiin. Weinberger oli myös epäileväinen. Bush saattaa olla vältellyt kiistanalaisimpia kokouksia, mutta Casey oli vahva aseiden myynnin kannattaja. McFarlane ja North olivat aloitteen ajajia, ja myöhemmin Poindexterin ja Northin tuki oli vankkaa. Vaikka neuvonantajien mielipiteet vaihtelivat, Reagan pysyi vakaasti aseiden myynnin politiikassa.

Mikä on poliittisen vastaiskun taustalla ja miksi se on keskeinen osa presidentin skandaalinhallintaa?

Poliittisen skandaalin hallinta on monivaiheinen prosessi, johon liittyy usein vastaiskujen käyttö. Vastaiskut ovat keinoja, joilla presidentti tai hänen tukijansa voivat kääntää julkisen keskustelun suuntaa tai ainakin vähentää sen vaikutuksia. Erityisesti Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump käytti vastaiskuaan vuonna 2019 käynnistyneessä Ukraina-skandaalissa, joka johti hänen viraltapanoonsa. Tämä oli monella tapaa uudenlainen esimerkki siitä, kuinka poliittisia konflikteja voidaan käsitellä. Vastaiskun käyttäminen oli niin merkittävää, että se muistuttaa monella tavalla luonteenomaisia ympäristöllisiä kriisejä, kuten metsäpaloja, jotka ovat viime vuosina muuttuneet erityisen vaarallisiksi. Näiden kriisien takana on usein ihmisen toiminta, joka yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa luo erityisen tehokkaita ja tuhoisia ilmiöitä. Politiikan kentällä samanlaista voimaa saa aikaan vastaiskujen käyttö, joka on nyt yksi keskeisimmistä tavoista käsitellä presidentin skandaaleja.

Mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut? Ukraina-skandaalin yhteydessä presidentti Trumpia syytettiin siitä, että hän oli käyttänyt ulkomaanapua välineenä painostaa Ukrainan hallitusta tutkimaan hänen poliittista kilpailevaansa Joe Bideniä ja tämän poikaa Hunteria. Tämän syytöksen taustalla oli tilanne, jossa Trump oli pidättänyt lähes 400 miljoonan dollarin suuruisen sotilasavun Ukrainan hallitukselle, joka oli kriittinen Ukrainan taistelussa Venäjän aggressiota vastaan. Demokraattinen puolue käytti tätä tapahtumaa hyväkseen ja nosti Trumpin viraltapanohakemuksen, väittäen, että hän oli käyttänyt presidentin asemaansa väärin.

On kuitenkin tärkeää huomata, että viraltapanohakemus oli puhtaasti puoluepoliittinen teko, joka liittyi laajempiin taisteluihin valta-asetelmista Washingtonissa. Viraltapano oli Demokraattien keino yrittää riistää presidentiltä valta ja estää hänen uudelleenvalintansa. Siinä mielessä skandaali oli luonteeltaan osittain teatteria, jossa kumpikin osapuoli taisteli vallasta ja julkisen mielipiteen hallinnasta.

Vastaiskun tehokkuus oli merkittävä. Trump ei pelkästään puolustautunut, vaan hän käänsi keskustelun puolustamaan itseään ja hyökkäämään syytöksiä esittäviä tahoja vastaan. Hän teki niin, että syytökset koettiin enemmän osaksi Demokraattien puoluepoliittista peliä kuin aidoksi kansakunnan etua ajavaksi toimenpiteeksi. Trumpin strategia oli käyttää median kenttää hyväkseen ja ohjata keskustelua niin, että hänen vastustajistaan tuli syytettyjä väärinkäytöksistä, ei hänestä itsestään. Tällainen vastaiskun käyttö on osoitus siitä, kuinka syvälle poliittinen pelin henki voi mennä.

Onko vastaiskulla todella yhtä suuri vaikutus kuin luonnonkatastrofeilla, kuten metsäpaloilla? Analogia saattaa tuntua oudolta, mutta se pitää sisällään tärkeän piirteen. Kuten ilmastonmuutos ja ihmisen toiminta ovat osaltaan luoneet tuhoisampia ja hallitsemattomampia luonnonilmiöitä, niin myös poliittisten vastaiskujen käyttö on käynyt tehokkaammaksi ja rutiininomaisemmaksi. Vastaiskun tekeminen on muuttunut olennainenksi osaksi presidentin hallintotyyliä ja skandaalien käsittelyä. Samalla on tullut selväksi, että tämänkaltaiset skandaalit voivat olla hallittavissa ja jopa käännettävissä presidentin eduksi, jos vastaisku on riittävän tehokas.

Vaikka tämä tarkoittaa sitä, että viraltapanojen ja muiden poliittisten kriisien hallinta on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi, se ei tarkoita, että kaikki vastaiskut olisivat automaattisesti tehokkaita. Usein skandaalit, jotka jäävät pelkästään vastaiskuksiin, voivat johtaa syvempään luottamuspulaan ja jopa toimia presidentin kaatumisen katalysaattoreina. Trumpin tapauksessa vastaisku oli kuitenkin niin voimakas, että se onnistui estämään hänen poliittisen tuomionsa, ainakin hetkellisesti. Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi vastaiskujen käyttö on kasvanut niin merkittäväksi osaksi presidentin skandaalinhallintaa, ja miksi nykyisin tämä tekniikka on niin vakiintunut poliittisen kentän työkalupakkiin.

Endtext

Wie Wahlrechtsunterdrückung und rassistische Wahlgesetze die Demokratie in den USA gefährden
Wie hat sich die Verbrechensbekämpfung entwickelt und was bedeutet sie für die Gesellschaft?
Welche Herausforderungen und Fortschritte prägen die Entwicklung von Chalkogenid-Photovoltaik?
Wie gelingt eine vorteilhafte Ehe unter gesellschaftlichem Druck?
Was ist wichtig, um sich im Alltag sicher und effizient auf Deutsch zu verständigen?
Wie können politische Visionen und Kämpfe den Weg zu einer gerechteren Zukunft ebnen?