Miten Galba menetti legitiimiytinsä ja valtaansa: Praetoriaanit ja julma valtakamppailu Roomassa

Galban hallituskausi Roomassa oli täynnä ristiriitoja ja julmuuksia, jotka eivät jääneet huomaamatta kansan ja sotilaiden keskuudessa. Hänen valtakauden alku oli kuin verinen lähtölaukaus, joka horjutti Rooman poliittista vakautta. 68 jKr. Galba ei vain syrjäyttänyt edellistä keisaria, Neroa, vaan herätti voimakasta vastarintaa omassa hallinnossaan. Hänen ankara hallintotapansa ei antanut tilaa suopeudelle, ja se oli monelle Roomassa suuri pettymys, sillä Neron jälkeisessä kaudessa Rooman kansa oli tottunut niin sanottuun "generoosiin" keisarivaltaan, jossa kansalle annettiin juhlia, lahjoja ja viihdettä.

Tämä väkivallan muoto, joka oli käytössä 68 jKr., muistutti sotilaita ja kansaa siitä, miten Rooman hallinto oli hajonnut ja kuinka väkivalta oli tullut keskeiseksi välineeksi vallanpitäjien käsissä. Galba oli itse syvästi vammautunut ja sairastunut, ja hänen ulkonäkönsä ja fyysiset vaivansa eivät tehneet hänestä kansan suosikkia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kipeät ja vääristyneet kihtiä, ja hänen ruumiillinen heikkoutensa lisäsi hänen kyvyttömyyttään hallita Roomaa. Tämä teki Galbasta helposti vihattavan hahmon, joka ei saanut kiitosta eikä myötätuntoa edes hänen omiltaan.

On kuitenkin syytä muistaa, että Galban nousu valtaan oli kiinteästi sidoksissa preetorilaiskaartiin, eli Rooman keisarin henkilökohtaisiin suojelusjoukkoihin, jotka olivat vastuussa Neron syrjäyttämisestä. Galban valta oli vain mahdollista, koska preetorilaiset olivat varmistaneet, että Nero ajettiin pois, ja heillä oli toive saada palkkionsa uudelta keisarilta. Nämä sotilaat odottivat rahallista palkkioita ja muuta lahjoitusta, mutta Galba ei ollut valmis täyttämään lupauksiaan. Hänen kylmyytensä ja säästäväisyytensä tekivät hänestä vihollisen paitsi kansalle myös armeijalle.

Preetorilaiskaartin keskeinen rooli Galban valtakauden alkuvaiheissa oli korostettu, sillä ilman heidän tukeaan Galba ei olisi koskaan noussut valtaan. Tässä valossa Galban suuruudenhulluuden ja nöyryytyksen historia kietoutuu yhteen. Näin ollen hänen hallintonsa oli jatkuvasti horjuva ja epävarma, sillä Galban piti yllä omaa valtaansa pelolla ja säälimättömyydellä. Tämän lisäksi hänen sotilaisensa, kuten Nymphidius Sabinus, eivät olleet koskaan tyytyväisiä siihen, mitä he olivat saaneet. Sabinus, joka oli preetorilaiskaartin päällikkö, oli rohjennut ryhtyä keisariksi, mutta hänet pettivät ne samat sotilaat, jotka olivat hänen ainoat tukijansa. Sabinuksen surma omien miestensä toimesta ja hänen ruumiinsa julkinen nöyryytys olivat symboli siitä, kuinka nopeasti ja verisesti vallassa oleva henkilö voi kadottaa paikkansa, jos hän ei täytä omia lupauksiaan.

Galban tarina osoittaa myös sen, kuinka Rooman valtakunnan keisarit olivat sidoksissa omaan armeijaansa ja miten tärkeä rooli oli preetorilaiskaartilla. Se on kertomus siitä, kuinka keisarin valta oli hauras ja miten helposti se saattoi murentua, jos hän ei pystynyt täyttämään odotuksiaan. Neron jälkeinen aikakausi oli sekasortoinen ja täynnä valtakamppailuja, jotka loivat epävakautta koko valtakuntaan. Galban surkea loppu ja hänen valtansa romahtaminen olivat vain osa tätä epävarmuuden aikaa, joka ei jäänyt huomaamatta myöhemmin keisareiden ja kansan keskuudessa.

Miksi Domitianus korosti valtaansa ja rakensi itseään jumalaksi?

Domitianus ei ollut tavallinen keisari. Hän ei pelkästään seurannut perinteitä tai tyytynyt olemassa oleviin valta-asemiin, vaan rakensi itselleen mahtavaa ja suurta kuvaa, joka näkyi kaikessa hänen toiminnassaan. Loppujen lopuksi hänet tunnettiin enimmäkseen itseensä luottavana, mahtia rakastavana ja toistuvasti omien tekojen kautta valtaansa korostavana hallitsijana.

Tässä ympäristössä keisari ei tyytynyt vain olemaan keisari, vaan hän halusi, että maailma, niin kansa kuin senaattikin, kutsuisi häntä jumalaksi ja mestariksi. On tärkeää huomata, että tämä ei ollut vain muodollista puhetta; se oli osa hänen strategiaansa vahvistaa valtaansa. Tähän kuului sekin, että hän teki muista perheenjäsenistään ja itsestään jumalia ja jumalattaria, ja hän jopa antoi julkisesti määräyksiä, jotka vaativat häntä kutsuttavaksi "Herraksi ja Jumalaksi". Tämä oli vahva viesti hänen arvojensa ja aseman korostamisesta.

Domitianus ei kuitenkaan ollut naiivisti hylännyt vanhan tasavallan perinteitä. Hän oli tietoinen siitä, kuinka imperiumi oli kehittynyt, ja ymmärsi vallan siirtymisen. Oikeastaan hän oli kokemuksesta oppinut, että Rooman senaatti ei ollut enää se keskeinen valtakeskus, jona se oli ollut ennen keisarillisen vallan nousua. Hän ei antanut senaatin hallita itseään, kuten oli tapahtunut hänen isänsä ja veljensä aikana. Vuosien 69 jälkeinen sekasorto oli opettanut hänelle, kuinka helposti valta voi kadota ja kuinka liittolaisia voidaan vaihtaa hetkessä. Tämä oli kenties syy siihen, miksi hän otti itse suuren osan valta-asemasta ja päätti asettaa itsensä etusijalle senaatin ja muiden perinteisten viranomaisten edelle.

Domitianuksen uskomus siihen, että hänen valtansa oli kaikkivoipa, näkyi hänen rakennushankkeissaan, mutta myös siinä, kuinka hän käsitteli suhteita perheeseensä ja itseensä. Keisari ei pelkästään antanut itselleen jumalallisia tunnustuksia vaan myös laajensi omia kunnianosoituksiaan niin, että hän oli kaikille, jotka olivat hänelle läheisiä, muotoillut jumaluuden. Tällä tavoin hän osaltaan loitonsi itsensä perinteisistä imperiumin perhesiteistä ja nosti itsensä korkeimmaksi, ylivertaiseksi olemukseksi. Vain näin hän kykeni turvaamaan itselleen sellaista auktoriteettia, jota ei voinut helposti horjuttaa. Hän käytti kaikkia mahdollisia keinoja itsensä nostamiseen, sillä hänen kokemuksensa valtataisteluiden värittämällä aikakaudella olivat opettaneet hänelle, että valta ei ole pysyvää ellei sitä varjele kaikilla keinoilla.

Mikäli Domitianus halusi säilyttää asemansa, hän ei voinut enää toimia perinteisten Rooman perinteiden mukaan, vaan hänen oli luotava uusi rooli, joka ei perustuisi kansan rakkauteen, vaan pelkoon ja kunnioitukseen. Hänen tekonsa saivat heijastuksen epäluottamuksesta, jonka hän oli saanut aikana, jolloin valtakunnan päämiehiä korvattiin nopeasti. Tämä näkyi erityisesti hänen asenteessaan senaattia kohtaan, jota hän ei suostunut asettamaan samanlaiseen arvoon kuin ennen.

Rakkaus ja arkkitehtuuri eivät siis olleet Domitianuksen ainoita keinoja luoda vallan kuvaa. Hän käytti niitä myös pelinappuloina, joilla hän puolusti asemaansa, joka oli joissain piireissä hyvin kiistanalainen. Samalla hänen käytöksensä ja politiikkansa osoittivat syvää epäluottamusta valta-apparaatteja kohtaan. Näin ollen hän käytti rakentamista ja omien henkilökohtaisten maamerkkiensä jättämistä niin voimakkaana symbolina, ettei kukaan voinut väittää hänen olevan vähäpätöinen. Domitianus ei antanut tilaa heikkoudelle – hän käytti valtaansa kaikessa ja oli valmis suojelemaan sitä tarvittaessa kaikin keinoin.

Miksi Nerva oli huono keisari, vaikka hän täytti kaikki hyvän keisarin kriteerit?

Nerva, Rooman keisari, joka nousi valtaan vuoden 96 jälkeen, tunnetaan historiassa yksinäisenä ja kiistanalaisena hahmona. Hänen aikanaan oli nähtävissä hallinnollisia uudistuksia, kuten lainsäädännön parantamista ja kansan hyvinvoinnin huomioimista. Nerva oli erottanut itsensä edellisestä keisarista, Domitiasta, joka oli tunnettu tyrannimaisista hallintotavoistaan. Kuitenkin Nerva ei ollut onnistunut valloittamaan roomalaisen armeijan ja erityisesti praetoriaanivartioiden kunnioitusta, ja tämä puute oli hänen hallintonsa suurin heikkous.

Nerva oli tunnettu siitä, että hän piti huolta kansasta. Hän esitteli uusia lakeja, jotka estivät miesten kastroitumisen ja kielsivät omien sisarentyttärien naimisiin menemisen. Nerva työskenteli myös tehokkaasti senaatin kanssa ja otti huomioon köyhät. Hän käytti omaa varallisuuttaan tukeakseen kansan elinoloja, mikä lisäsi hänen suosiotaan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Nerva toteutti perinteisen hyvän keisarin roolia, joka oli Augustusella määritelty: hän huolehti järjestyksestä, edisti oikeudenmukaisuutta ja hallitsi maata maltillisesti.

Silti Nerva oli vain hetkellisesti suosittu. Hänen hallintonsa oli liian lyhyt ja heikko, jotta hän olisi voinut toteuttaa suuria infrastruktuuri- tai sotilaallisia hankkeita. Hänen nimensä liitettiin kuitenkin Domitiuksen rakentamaan foorumiin, joka sai hänen nimensä, vaikka rakennusprojekti oli alun perin aloitettu edellisen keisarin toimesta. Tämä pieni poliittinen liike oli Nerva, mutta hän ei ollut onnistunut valloittamaan Rooman armeijan sydämiä.

Vaikka kansa ei vihannut Domitiusta samalla tavalla kuin senaatti, he eivät myöskään rakastaneet häntä. Domitian hallinto ei ollut rakastettava, mutta se oli ainakin vahva ja vakaa, ja vaikka hänellä ei ollut suuria voittoja, hän osallistui aktiivisesti sotatoimiin, kuten taisteluihin chattien ja dakialaisten kanssa. Nerva ei näyttänyt olevan oikea henkilö nousemaan esiin ja pitämään yllä keisarillista auktoriteettia, sillä hän oli vanha ja heikko, eikä hänellä ollut sotilaiden kunnioitusta.

Tämä epäluottamus, joka ilmenee niin kansalta kuin armeijalta, sai Nerva tekemään epätoivoisia liikkeitä. Praetoriaanivartijat, jotka olivat olleet osa Domitiuksen hallintoa, nousivat kapinaan, koska he eivät olleet saaneet kostoa keisari Domitiuksen murhasta. Nerva ei ollut kyennyt rankaisemaan murhaajia, ja tämä herätti raivoa. Praetoriaanivartijat olivat valmiita uhraamaan keisarin, joka ei ollut kykenevä puolustamaan omaa asemaansa tai toteuttamaan heidän vaatimuksiaan.

Praetoriaanivartijat eivät olleet ainoita, jotka kyseenalaistivat Nerva hallinnon. Hänen heikko asemansa paljastui erityisesti hänen nimityksessään seuraajakseen, Trajanille. Vaikka Nerva oli nimittänyt Trajanin seuraajakseen ja näin yrittänyt turvata itselleen tukijoukkoja, tapahtuma oli äärimmäisen epäilyttävä. Nerva oli ilmeisesti pakotettu valitsemaan Trajanin, joka nautti suurta suosiota armeijan keskuudessa, mutta miksi Nerva valitsi hänet niin kiireesti ja harkitsemattomasti? Olisiko koko tilanne ollut vain suunniteltu liike, joka hyödytti Trajania ja hänen tukijoitaan?

Trajanin nimitystä seurasi yllättävä ja väkivaltainen käänne, joka muistutti keisarillisten henkivartijoiden valtavaa vaikutusvaltaa Rooman politiikassa. Plinyn nuoremman mukaan Trajanin oli jopa pakko suostua keisariksi vain pelastaakseen Rooman, mutta tämäkin teoria tuntuu epäuskottavalta, koska se esittää tapahtumat naurettavan suoraviivaisina ja ennalta sovittuina. Nerva oli epäilemättä uhkaavassa tilanteessa, mutta tämäkään ei selitä täysin hänen heikkoa toimintakykyään.

Tässä kaikessa on tärkeää muistaa, että vaikka Nerva täytti monia hyvien keisarien kriteerejä, hänen hallintonsa epäonnistui ensisijaisesti siinä, että hän ei pystynyt hallitsemaan armeijaa eikä saanut riittävästi tukea juuri niiltä tahoilta, jotka olivat elintärkeitä keisarin vallan säilyttämiselle. Vaikka Nerva oli poliittisesti taitava ja inhimillinen hallitsija, hän ei ollut se vahva ja päättäväinen keisari, joka pystyi pitämään Rooman imperiumin hallinnassa, erityisesti sen sotilaallisten voimien osalta.

Nerva ei jäänyt historiaan niin paljon omien saavutustensa kuin hänen heikkoutensa kautta. Hän ei onnistunut tuomaan pysyvää rauhaa eikä luomaan kestävää poliittista vakautta, eikä hänen hallintonsa saanut tunnustusta niiltä osilta yhteiskuntaa, jotka olivat olleet elintärkeitä keisarin valta-aseman tukemiselle. Hänen aikansa Roomassa oli lyhyt, mutta sen aikana nousi yksi tärkeimmistä keisareista, Trajan, joka tulevaisuudessa tuli viemään Rooman takaisin kohti voittokulkua ja sotilaallista suuruutta.

Miksi Nerva valitsi Trajanin seuraajakseen?

Nervan suurin saavutus oli ehkä sen estäminen, että roomalainen valtio ajautui sisällissotaan Domitianuksen kuoleman jälkeen. Tässä tilanteessa hänelle ei jäänyt paljon aikaa toteuttaa valtakautensa vision. Hänen kuolemansa 28. tammikuuta 98 jKr. saattoi siis pelastaa Rooman, mutta mikään ei taannut, että hän olisi kyennyt pitämään valtaansa enää pitkään. Miksi siis Nerva valitsi Trajanin seuraajakseen, ja miksi valinta jäi niin oudoksi historiassa? Kysymys onkin, oliko Trajanin menestys niin suuri, että sen piti jäädä Nerva valitsemassa seuraajassa. Jos tarkastellaan tätä valintaa kriittisesti, herää kysymys, kuinka paljon osaa siinä todella oli Trajanilla itse, ja kuinka paljon vaikuttivat ne, jotka halusivat viestittää keisarille valinnan tärkeyden ja hänen ansionsa.

Historiassa Nerva jää helposti unohduksiin, vaikka hänen roolinsa, vaikka se olikin rajallinen, oli tärkeä, koska se oli siirtymäkauden alku. Hänen valintansa Trajanista seuraajakseen ei ollut pelkästään henkilökohtainen päätös, vaan myös strateginen siirto, joka oli osa suurempaa poliittista peliä. Gibbonin, joka on yksi tunnetuimmista Rooman historian tutkijoista, on vaikea täysin selittää, miksi Nerva ei saanut suurempaa tunnustusta "hyvien keisarien" joukossa. Erityisesti kun verrataan häntä edellisiin keisareihin, kuten Domitianukseen, joka oli tunnettu autoritaarisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan. Nerva ei ollut mikään vahva ja pelätty hahmo, mutta hänen valintansa Trajaniksi auttoi luomaan vakautta, jota Rooma tarvitsi.

Historiallisesti Nervan rooli on ollut enimmäkseen vähätelty. Hänen hallituskautensa jäi lyhyeksi ja sen aikana hän ei pystynyt voittamaan kaikkien kansalaisryhmien kunnioitusta. Kuitenkin juuri hänen valintansa Trajanista teki Rooman valtakunnalle mahdolliseksi siirtyä uuteen aikakauteen, jolloin keisarin rooli muuttui ja keisarillinen auktoriteetti tuli entistä tärkeämmäksi. On tärkeää ymmärtää, että Trajanin menestys ei ollut sattumaa, vaan se oli seurausta monimutkaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista, jotka syntyivät Domitianuksen kuoleman ja Nervan hallituksen epävarmuuden myötä.

Commodus ja sen aikakauden haasteet: Keisarillinen valtakunta kriisissä

Commodus peri valtakunnan, joka oli täynnä vaikeuksia ja haasteita. Rooman valtakunnan kultaiset ajat, joita Augustus oli rakentanut, olivat jääneet taakse, ja Pax Romana oli päättynyt. Historiankirjoittaja Edward Gibbon korostaa juuri viiden hyvän keisarin aikakautta Rooman sivilisaation huippuna, sillä Marcus Aureliuksen hallituskauden jälkeen valtakunnan uhat kasvoivat ja vaikeutuivat, mikä vaati taitavaa johtajuutta, jota ei aina ollut saatavilla. Marcus Aureliuksen kyky pitää valtakunta koossa huolimatta lukuisten ongelmien, kuten pohjoisten heimojen hyökkäysten, Espanjan maurien invaasion, Avidius Cassiuksen kapinan ja vielä pahempana, tuhoisan ruton, oli merkittävä saavutus. Koko tämän ajan ylle leijui kuitenkin yksi ongelma, joka oli keisarillinen talous: jatkuvat sodat, etenkin monilta eri alueilta valtakunnasta, polttivat valtavasti varoja.

Commodus ei ollut kiinnostunut suurista valtiollisista asioista. Hänen ympärillään olevat hoviherraat muistuttivat häntä jatkuvasti Rooman nautinnollisista elämäntavoista, upeista spektaakkeleista, musiikkiesityksistä ja luksuksesta, joita siellä oli tarjolla. He valittivat siitä, kuinka he tuhlasivat aikaansa Tonavan varrella, jossa alue ei ollut kesäisin kovin tuottava, ja sumu ja kylmyys eivät loppuneet koskaan. On vaikea olla ymmärtämättä heitä, sillä Pohjois-Euroopassa ilmasto on usein kolea ja sumuinen. Commodus itse oli helppo hallita, sillä hänen suuri yksinkertaisuutensa ja pelkuruutensa tekivät hänestä omistautuneen orjan seurassaan oleville miehille. Tärkein "saavutus" Commoduksen hallituskaudella oli ilmeisesti hänen rauhansopimuksensa heimojen kanssa, mutta sekin nähtiin vain hänen halustaan päästä takaisin lämpimään Roomaan.

Commodus ei pystynyt itse hallitsemaan keisarillista valtaa, vaan hän antoi itsensä langeta Perenniksen ja muiden manipuloijien käsiin. Heidän kunnianhimonsa ja ahneutensa johtivat siihen, että he yrittivät yhä enemmän kasvattaa omaa voimaansa ja vaikutusvaltaansa, jopa keisarin kustannuksella. Perenniksen kohtalo oli kuitenkin sinetöity, sillä hänen toimiaan ei hyväksynyt enää edes armeija, joka oli tyytymätön hänen kyynisiin juonitteluihinsa. Keisarillisen vallan käsissä oli uskomaton voima, mutta tämä voima ei ollut vain keisarin vastuulla. Aina kun keisari toimi väärin tai epäonnistui, valtakunnan kansa ja armeija vaativat oikeudenmukaisuutta, ja he käyttivät kaikkia keinoja ilmaistakseen tyytymättömyytensä. Sodan ja hallinnan hinta ei ollut vain rahassa mitattavissa, vaan se näkyi myös siinä, kuinka keisarit ja heidän läheisensä käsittelivät valtaa ja vastuuta.

Tämä aika oli loppumattomien juonittelujen ja valtataistelujen aikaa, jossa keisarin valta ei ollut koskaan itsestäänselvyys. Vallankäytön ja valtakunnan hallinnan monimutkaisuus oli koko Rooman keisarikunnan murroksessa keskeistä. Commodus ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen keisari, joka ei pystynyt kantamaan valtakunnan taakkaa, mutta hän on hyvä esimerkki siitä, kuinka nuori ja epäkypsä johtaja voi joutuessaan liian suurten voimatekijöiden käsiin kaatua.

Rooman valtakunnan ongelmat eivät kuitenkaan olleet vain yksittäisten keisarien epäonnistumisia, vaan myös laajempia rakenteellisia ongelmia, jotka olivat vallinneet imperiumin hallinnan ajan. Johtajuus ja poliittinen tila olivat jatkuvassa epävakaudessa, ja vaikka yksittäiset hallitsijat saattavat olla vastuussa omista virheistään, on tärkeää ymmärtää myös valtakunnan kokonaisvaltainen tilanne ja sen rakenne. Tämä aikakausi oli muutosvoiman aikaa, joka johti sekä Rooman keisarikunnan voimakkaaseen laajentumiseen että sen sisäisten jännitteiden kasvuun.