Shackletonin selviytyminen ja johtajuus: Matka Etelämantereelle ja yli jäälautojen

Ernest Shackletonin Etelämantereelle suuntautunut transantarktinen tutkimusmatka 1914–1917 on yksi historiaan jääneistä suurista selviytymistarinoista. Shackleton ja hänen miehistönsä joutuivat kohtaamaan äärimmäisiä haasteita ja vaaroja, mutta heidän tarinansa on samalla myös esimerkki ihmisen tahdon voimasta ja kyvystä sopeutua äärimmäisiin olosuhteisiin.

Alkuperäinen suunnitelma oli ylittää Etelämantereella oleva jääkenttä ja saavuttaa sen toisella puolella oleva merenranta, mutta kohtalo päätti toisin. Matka alkoi 1914, kun Shackletonin alus, Endurance, suuntasi kohti Etelämannerta Weddellin merelle. Jo ensimmäisten kuukausien aikana alus jäi jään vangiksi, ja miehistö joutui kohtaamaan selviytymistaistelun, joka kesti kuukausia.

Shackletonin kyky johdattaa miehistöä äärimmäisissä olosuhteissa oli ratkaisevan tärkeää. Hän ei vain suunnitellut selviytymistä, vaan myös ylläpiti miehistön moraalia ja uskoi lujasti siihen, että he voisivat pelastautua, vaikka ympärillä oleva jää ei antanut mitään toivoa. Endurance aluksen jäädessä vangiksi, miehistö oli eristyksissä jääkentällä ilman suoraa yhteyttä ulkomaailmaan. Alus alkoi hajoilla äärimmäisten jääpaineiden vuoksi, ja viimein se upposi marraskuussa 1915. Miehistö oli menettänyt laivansa, mutta ei vielä toivoaan.

Shackletonin seuraava siirto oli ratkaiseva: hän päätti pelastaa miehistön pienellä pelastusretkellä, jonka aikana he joutuivat käymään läpi hyisiä ja karuja vuoristoja Etelä-Georgian saarella. Viimeiset 22 miestä jäivät odottamaan pelastusta Elephant-saarelle, mutta jäiden estivät kaikki pelastusyritykset. Vihdoin, 30. elokuuta 1916, chileläinen hinaaja saapui ja pelasti miehistön.

Selviytymistä ei voi kuvata pelkästään fyysisenä taisteluna jäätyneitä elementtejä vastaan. Se oli myös taistelua psykologisten esteiden kanssa, sillä miehistön jaksaminen ja toivo olivat jatkuvasti koetuksella. Shackletonin johtajuus ei perustunut pelkästään hänen kykyynsä tehdä taktisia päätöksiä, vaan myös hänen taitoonsa pitää miehistö hengissä henkisesti. Hänen kykyynsä inspiroida ja luoda luottamusta oli yksi keskeinen tekijä, miksi miehistö jäi eloon.

Erityisesti Shackletonin kolme pelastusyritystä Elephant-saarelta olivat tuskallisen epäonnistuneita. Jäiden liikehdintä ja sään äkilliset muutokset estivät kaikki pelastusoperaatiot. Koko matka oli epäonnistumisten ja äärimmäisten tilanteiden sarja, mutta Shackleton ei koskaan menettänyt uskoaan. Hänen päättäväisyytensä ja usko siihen, että miehistö saataisiin pelastettua, olivat elintärkeitä.

Miehistön palatessa kotimaahansa, he kohtasivat toisen järkytyksen: maailmansota oli kehittynyt ja he olivat menettäneet monia läheisiään. Tämä oli henkisesti raskaampaa kuin mikään aiempi kokemus, mutta heillä oli edelleen kiintymys ja kunnioitus johtajaansa kohtaan. He uskoivat, että ilman Shackletonia he eivät olisi elossa tänä päivänä.

Shackletonin matka ja miehistön selviytyminen ovat opettaneet meille sen, että vaikeuksien edessä tärkeintä ei ole pelkästään kyky selviytyä fyysisesti, vaan myös kyky pitää mieli kirkkaana ja luottamus tulevaisuuteen elossa. Hänen johtajuutensa ei ollut vain taktista tai strategista, vaan ennen kaikkea ihmismielen ja henkisen vahvuuden ymmärtämistä. Shackletonin matka Etelämantereelle jää elämään paitsi fyysisen rohkeuden myös henkisen kestävyyden muistona.

Tällaiset selviytymistarinat muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on pysyä joustavana ja kekseliäänä ääriolosuhteissa. Selviytyminen ei ole vain fyysisen voiman tai materiaalisten varusteiden kysymys, vaan myös kyvystä mukautua, kommunikoida ja tukea toisiaan vaikeuksien keskellä. Shackletonin tarina on yhä voimakas muistutus siitä, että selviytyminen ei ole koskaan vain satunnaista onnea, vaan se on jatkuvaa ponnistelua, uskoa ja toivoa.

Miten kartoittajat ja tutkimusmatkailijat avasivat uusia maailmoja ja kulttuureja

Tutkimusmatkailu on ollut keskeinen osa ihmiskunnan historiaa ja kehitystä. Matkailijat, tutkijat ja kartoittajat, kuten Marco Polo, Piri Reis, James Rennell ja monet muut, ovat olleet avainasemassa uusien alueiden löytämisessä ja kartoittamisessa. Heidän matkansa ovat muodostaneet perustan meille nykyiselle ymmärrykselle maailmasta ja sen kulttuureista. Näiden tutkimusmatkojen kautta, joita tehtiin aikojen alusta aina moderniin aikaan, on avautunut lukemattomia mahdollisuuksia kaupankäynnille, kulttuurivaihdolle ja tieteelliselle kehitykselle.

Erityisesti 1400-luvun ja 1500-luvun aikana tapahtui merkittäviä löytöretkiä, jotka muuttivat maailman karttoja. Iberian niemimaalta lähteneet tutkimusmatkat, kuten Vasco da Gaman matka Intiaan ja Kristoffer Kolumbuksen matkat, avasivat Euroopalle uusia reittejä ja yhteyksiä Aasiaan, Afrikkaan ja Amerikkaan. Nämä matkat eivät vain muuttaneet Euroopan taloutta, vaan myös vaikuttivat syvästi monien alueiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Tutkijat, kuten James Rennell, joka oli yksi ensimmäisistä, joka teki systemaattista maantieteellistä tutkimusta Intiassa, ja Sir Henry Rawlinson, joka tutki Mesopotamian alueen muinaista historiaa, ovat vaikuttaneet suuresti siihen, miten nykyisin ymmärrämme maailman historialliset ja maantieteelliset ominaisuudet. Heidän tutkimuksensa ja kartoittamansa alueet ovat olleet perusta myöhemmille geologisille ja arkeologisille löydöksille. Maailman maantieteellisen kartan täydentäminen ei ollut vain yksittäisten matkojen tulos, vaan kokonaisvaltainen prosessi, joka oli yhteydessä monenlaisiin tieteellisiin ja kulttuurisiin virtauksiin.

Näiden aikakausien tutkimusmatkojen myötä voimme myös tarkastella, kuinka merenkulku ja maitse tapahtuvat matkat muokkasivat yhteiskuntia ja yhteyksiä eri kulttuurien välillä. Merimatkat, kuten ensimmäiset yhteydet Intian valtamerelle, olivat merkittäviä paitsi kaupalle myös kulttuurivaihdolle. Matkailu, joka aluksi oli lähes yksinomaan kaupallista, tuli yhä enemmän myös kulttuurivaihdon ja tiedonvälityksen välineeksi.

Näiden aikojen tutkijat ja kartoittajat kohtasivat valtavia haasteita. He eivät vain joutuneet taistelemaan tuntemattomien alueiden geograafisten ja ilmastollisten olosuhteiden kanssa, vaan myös vastustamaan monien aikakauden hallitsijoiden epäluuloa ja poliittisia esteitä. Tällaiset haasteet synnyttivät erityisiä matkailu- ja tutkimusstrategioita, kuten erikoistuneiden laivojen rakentamisen tai uusien teknologioiden, kuten sekstantin, kehittämisen, joka mahdollisti tarkempien kartoittamisen.

Erityisesti arktisella alueella, kuten James Clark Rossin matkat Etelämantereelle ja tutkimusmatkailijat, kuten Ernest Shackleton ja Fridtjof Nansen, suorittivat matkoja Pohjois- ja Etelämereille, tieteelliset tutkimukset ja geologiset löydöt muokkasivat käsityksiämme maapallon äärirajoista. Nämä tutkimusmatkat olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, miten myöhemmät tieteelliset tutkimukset, kuten avaruustutkimus, saivat muotonsa.

Keskustelun ytimessä ovat myös alueet, jotka olivat aikaisemmin täysin tuntemattomia. Näitä olivat muun muassa Etelämeren saaret, Tyynenmeren saaret ja Aasiaan johtavat reitit. Tällaisissa tutkimusmatkoissa, kuten 1800-luvulla toteutetut tutkimukset, matkat olivat pitkään elintärkeitä suurille valtioille ja imperiumeille. Ne eivät ainoastaan tarjoaneet raaka-aineita ja taloudellista etua, vaan myös rikastuttivat tiedon ja kulttuurivaihdon kenttää.

Vielä tänä päivänä voimme nähdä tutkimusmatkailun ja merenkulun vaikutukset maailmankuvamme rakentamisessa. Tällaiset tutkimusmatkat ovat edelleen tärkeitä muistutuksia siitä, kuinka suuri rooli geografia, merenkulku ja tiedonhankinta ovat olleet sivilisaation kehitykselle. Tämän tyyppinen historia auttaa meitä ymmärtämään, kuinka tiedon ja teknologian kehitys vaikuttaa yhteiskuntiin ja niiden kehitykseen globaalisti.

Tutkittaessa näitä matkoja ja tutkimusmatkailijoiden saavutuksia, ei pidä unohtaa myöskään heidän kohtaamiaan eettisiä ja kulttuurisia haasteita. Uusien alueiden "löytäminen" on usein ollut seurausta muiden kansojen ja kulttuurien alistamisesta ja valloittamisesta. Näiden historian hetkien tarkastelu ei ole vain seikkailukertomus, vaan myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on kunnioittaa ja ymmärtää kulttuurien moninaisuutta ja säilyttää historiallinen ja kulttuurinen perintö.

Miksi Ponce de León todella purjehti Floridaan?

Juan Ponce de Leónin nimi liittyy usein romantisoituun tarinaan nuoruuden lähteen etsimisestä, mutta hänen matkojensa todelliset motiivit ja seuraukset kietoutuvat paljon tiukemmin vallan, kunnian ja kullan tavoitteluun – samoin kuin imperiaaliseen väkivaltaan ja siirtomaavallan muodostumiseen.

Ponce de León oli espanjalainen aatelinen, joka löysi mahdollisuutensa Uudessa maailmassa. Hänen sotilaallinen uransa alkoi rekonkistassa, jossa Espanja valtasi takaisin alueitaan maureilta. Kun työtä ei enää löytynyt Espanjasta, hän liittyi Kristoffer Kolumbuksen toiseen retkikuntaan vuonna 1493. Retkikunnan saapuessa Hispaniolaan (nykyiseen Haitiin ja Dominikaaniseen tasavaltaan), Ponce de León sai tärkeän roolin taíno-kansan kapinan kukistamisessa. Palkinnoksi hän sai maaomaisuutta ja nimitettiin uuden rajaprovinsin, Higüeyn, kuvernööriksi.

Kun Ponce de León kuuli tarinoita pohjoisempana sijaitsevan Boriquénin (nykyisen Puerto Ricon) hedelmällisestä maasta ja kultaisista joista, hän näki tilaisuutensa. Hän johti salaista tiedusteluretkeä ja pian sen jälkeen virallista valloitusretkeä saarelle vuonna 1508. Hän löysi kultaa ja onnistui perustamaan tukikohdan San Juanin lahteen. Mutta pian ilmeni, että saaren alkuperäisväestön ystävällisyys ei ollut pysyvää: kultakaivosten pakkotyö ja eurooppalaisten tuomat taudit johtivat vastarintaan. Vuonna 1509 hänet nimitettiin saaren kuvernööriksi, mutta poliittinen juonittelu ja jatkuvat levottomuudet johtivat siihen, että hänet syrjäytettiin.

Menetettyään asemansa, Ponce de León käänsi katseensa kohti pohjoista. Hän oli kuullut uusista, vielä kartoittamattomista maista. Hän varusti uuden retkikunnan ja purjehti vuonna 1513 kolmen aluksen ja 200 miehen kanssa Floridan rannikolle. Hän ankkuroi itärannikon edustalle ja nimesi maan Floridaksi – joko sen kukkivien maisemien tai sen vuoksi, että rantautuminen tapahtui pääsiäisen aikaan, jota espanjaksi kutsutaan nimellä "Pascua Florida". Espanjalaiset uskoivat saapuneensa saarelle, eivät vielä ymmärtäneet, että Florida oli mantereen osa.

Ensimmäinen kontakti alkuperäisasukkaisiin vaikutti rauhanomaiselta. He näyttivät tietä sisämaahan ja esittelivät jokia, joista myöhemmin löydettiin kultaa. Mutta yhteiselo muuttui nopeasti väkivaltaiseksi. Yksi paikallinen iski espanjalaisen merimiehen tajuttomaksi, ja sen seurauksena syttyi taistelu, jossa useita espanjalaisia haavoittui luujousilla ja myrkkynuolilla. Ponce de León vetäytyi ja palasi Espanjaan hankkimaan virallisen tunnustuksen löydöstään.

Vuonna 1521 hän palasi Floridaan aikomuksenaan perustaa uusi siirtokunta ja ryhtyä sen kuvernööriksi. Mutta tällä kertaa hän kohtasi päättäväistä vastarintaa Calusa-kansalta. Skirmissin aikana häntä iskettiin myrkytetyllä nuolella olkapäähän. Hän vetäytyi Kuubaan, jossa kuoli vammoihinsa.

Ponce de Leónin jälkimaineeseen kietoutui legendoja, kuten väite siitä, että hän olisi etsinyt nuoruuden lähdettä – myyttistä vesilähdettä, joka palauttaa nuoruuden kaikille, jotka siitä juovat. Mutta kuten muiden konkistadorien tapauksessa, hänen matkojensa todellinen motiivi oli lähes aina maa, valta ja kulta. Hänen löydöksensä antoivat sysäyksen Floridan myöhemmälle siirtomaahistorialle, mutta hän itse ei koskaan onnistunut vakiinnuttamaan valtaansa sinne.

On tärkeää ymmärtää, että Ponce de Leónin tutkimusretket eivät olleet pelkästään seikkailunhaluisten eurooppalaisten uhkarohkeita matkoja kohti tuntematonta, vaan osa laajempaa kolonialistista järjestelmää, jossa alkuperäisväestö alistettiin, heidän maansa otettiin haltuun ja heidän elämänmuotonsa tuhottiin. Vaikka hänen nimensä muistetaan tänään patsaina ja paikkakuntien nimissä, Floridan löytäminen ei ollut vain maantieteellinen havainto – se oli myös uuden aikakauden alku, jossa Euroopan imperiumit laajensivat vaikutusvaltaansa väkivallan ja alistamisen kautta.

Miten kylmään selviytyminen on muovannut ihmisten elämäntapoja

Ihminen on ollut historian aikana pakotettu kohtaamaan äärimmäiset sääolosuhteet, ja kylmä on ollut yksi suurimmista haasteista selviytymisen kannalta. Erityisesti pohjoisten kansojen, kuten inuiittien ja Mongolian arojen paimentolaisten, elämässä kylmä on muovannut niin pukeutumista, ruokavaliota kuin liikkumistapoja. Kylmyys ei ole ollut vain ilmaston piirre, vaan myös kulttuurinen ja taloudellinen tekijä, joka on muovannut yksittäisten kansojen elintapoja vuosisatojen ajan.

Inuiitit, jotka asuvat Arktiksen alueella, ovat kehittäneet erityisesti kylmään sopeutuneita vaatetustapoja. Parka, eli kapuuttimainen takki, on esimerkki vaatteesta, joka suojaa hyvin äärimmäisiltä kylmyyksiltä. Se on valmistettu eläimen nahasta ja karvasta, joka eristää lämpöä ja hylkii vettä. Vaikka parkassa käytetty kalavoi teki vaatteesta voimakkaasti haisevan, se teki sen myös täysin vedenpitäväksi. Tällainen vaatetus ei vain suojannut kylmältä, mutta myös muista elementeistä, kuten tuulelta ja kosteudelta, jotka voivat olla yhtä vaarallisia kuin itse kylmyys.

Arktisen alueen eläimet, kuten karibut, olivat paitsi ravinnonlähde myös kulkuneuvoja. Inuiittien ja muiden pohjoisten kansojen elintavat, kuten saamelaiset ja Nenetsit, perustuivat paljolti eläinten, erityisesti koirien ja porojen, käyttöön kulkuvälineinä. Inuiittien käyttämät koirat eivät rikkoutuneet, eivätkä jäätyneet, kuten moottoriajoneuvot saattoivat. Esimerkiksi brittiläinen tutkija Wally Herbert huomautti, että koirat eivät ole vain kulkuneuvoja, vaan myös luotettavia eloonjäämisen välineitä äärimmäisissä olosuhteissa.

Mongolian aroilla, vaikka siellä ei ollutkaan samaa jäätymisen uhkaa kuin pohjoisessa, kylmät talvet ja vaihteleva sää olivat omat haasteensa. Mongolialaiset paimentolaiset, kuten kirgisit, ovat tunnettuja taitavuudestaan ratsastajina ja heidän hevosensa pystyvät kaivamaan heinää lumen alta, toisin kuin monet Euroopan rodut. Mongolian kansa on myös tunnettu perinteisestä asuinrakenteestaan, jurtoista, jotka tarjoavat suojan kaikilta sääolosuhteilta. Jurtat ovat olleet paitsi kodin sijaisia, myös paikkoja, joissa paimentolaiset voivat valmistaa ja varastoida ruokaa pitkiä matkoja varten.

Selviytyminen kylmyydessä ei kuitenkaan ollut vain fyysistä taistelua luonnonvoimia vastaan. Kylmyys ja sen seuraukset, kuten skurvyy, olivat jatkuvia uhkia Euroopan tutkimusmatkailijoille, jotka matkustivat Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa. Hyvin varustellut tutkimusmatkat tarvitsivat erityistä ruokahuoltoa, ja säilykkeet olivat elintärkeitä pitämään tautien kuten skurvyeen loitolla. Erityisesti tuore liha, kuten karhujen ja merilohien liha, oli arvostettua, ja se tarjosi tutkimusmatkailijoille vitamiineja ja ravintoa, jota säilykkeet eivät pystyneet tarjoamaan.

Pohjoisten kansojen kyky valmistaa ruokaa kylmässä ympäristössä on ollut elintärkeää niiden selviytymiselle. Inuiitit käyttivät savustamista ja kuivattamista säilyttääkseen kalan talven yli. Tämä ravintoteknologia oli tärkeä osa niiden ravintoketjua, sillä vaikka saaliin saaminen ei aina ollut taattua, riittävä varastointi oli elintärkeää.

Mongolian paimentolaisten elämää taas leimasi pitkäjänteinen eloonjäämistaistelu. Heidän käyttämänsä eläimet, kuten kamelit ja hevoset, pystyivät kulkemaan pitkiä matkoja ja selviytymään pitkistä kausista ilman vettä. Kameli oli erityisesti tärkeä kuljetusväline aavikoilla ja aroilla, sillä sen kyky sietää suolaista vettä ja pitkää ilman ravintoa oli vertaansa vailla. Kamelin avulla kuljetettiin tavaroita ja varusteita, jotka olivat välttämättömiä pitkän matkan aikana.

Lisäksi selviytyminen vaati taitoa liikkua vaihtelevissa ja usein äärimmäisissä sääolosuhteissa. Mongolian aroilla ja Arktiksella matkustaminen oli täynnä vaaroja: syvä lumi, mudassa juuttuneet hevoset ja äärimmäiset lämpötilanvaihtelut toivat omat haasteensa. Kylmyyden lisäksi oli hallittava maaston vaihteleva luonne ja ymmärrettävä paikallisten eläinten ja kasvien tarjoamat mahdollisuudet sekä rajoitukset.

Vaatetuksen, ruokavalion ja liikkumisen ohella on tärkeää ymmärtää, kuinka nämä äärimmäiset olosuhteet ovat muokanneet paikallisten kansojen elämää. Kylmyys ei ollut vain haaste, vaan elämäntapa, joka opetti yhteistyötä, kestävyyskykyä ja sopeutumista. Tällaiset kansat eivät vain kestäneet kylmyyttä, vaan myös löysivät sen voimaannuttavat puolet: arktinen luonto on ollut samalla aikaa ankara ja antelias. Heidän kykynsä sopeutua äärimmäisiin olosuhteisiin oli osa laajempaa elämänfilosofiaa, jossa luonto oli osa päivittäistä elämää ja selviytymistä.

Miten syntyi luonnonvalinnan teoria ja mitä sen taustalla todella tapahtui?

Luonnontieteilijän ilo ei ole koskaan yksinkertainen tunne; se on syvä, lähes uskonnollinen kokemus, jota ei voi täysin sanoin kuvata. Alfred Russel Wallace ilmaisi tämän poikkeuksellisella tavalla kuvatessaan ensimmäisiä hetkiään Amazonin sademetsässä: "Delight is a weak term to express the feelings of a naturalist, who, for the first time, has wandered in a Brazilian forest." Tämä kokemus ei ollut pelkkä esteettinen nautinto, vaan kokonaisvaltainen upottautuminen tuntemattomaan maailmaan – paikkaan, jossa jokainen kasvi ja hyönteinen kertoi jotakin suuremmasta järjestelmästä, jota tiede vasta alkoi ymmärtää.

Wallacen matka alkoi vuonna 1848, kun hän yhdessä Henry Walter Batesin kanssa matkasi Brasiliaan. Molemmat olivat saaneet vaikutteita Charles Darwinin kertomuksesta HMS Beaglen matkasta, ja he lähtivät omalle tutkimusretkelleen Amazonin sademetsiin keräämään ja tutkimaan hyönteisiä. Wallace vietti alueella neljä vuotta ja teki erityisen vaikuttavan tutkimusmatkan Uaupés-joen varrelle Rio Negron alueella. Hän huomautti, että ennen häntä kukaan ei ollut viipynyt siellä tutkimustarkoituksessa – ei ollut edes kulkenut alueen läpi.

Paluumatkalla vuonna 1852 hänen laivansa Helen syttyi tuleen Atlantilla. Kaikki hänen keräämänsä näytteet – vuosien työn tulokset – tuhoutuivat. Wallace ja muut eloonjääneet ajelehtivat avoimessa veneessä kymmenen päivää ennen pelastumistaan. Tämä tragedia ei kuitenkaan lannistanut Wallacea; se toimi katalyyttina hänen myöhemmille saavutuksilleen.

Kaksi vuotta myöhemmin hän suuntasi jälleen tutkimusmatkalle, tällä kertaa Malaijien saaristoon, missä hän vietti kahdeksan vuotta. Siellä hän keräsi yli 125 000 näytettä ja teki yli 60 tutkimusretkeä, tutkien eläimistön maantieteellistä jakautumista suhteessa geologisiin muutoksiin. Yhdessä paperissaan vuonna 1855 hän esitti ajatuksen luonnonlakien säätelemästä uusien lajien synnystä – varhaisen muotoilun siitä, mikä myöhemmin tunnettiin luonnonvalinnan teoriana.

Vuonna 1858, sairastuttuaan malariaan ja maatessaan kuumeessa, Wallace sai äkillisen oivalluksen: eliöt eivät selviä sattumanvaraisesti vaan siksi, että ne ovat parhaiten sopeutuneet ympäristöönsä. Hän kirjoitti ideastaan kirjeen Charles Darwinille, tietämättä, että tämä oli jo kehittänyt saman teorian. Kirje käynnisti tapahtumasarjan, joka johti heidän yhteiseen esitykseensä Linnean Societyssa myöhemmin samana vuonna. Vaikka Darwin julkaisi teoriansa kirjamuodossa vuotta myöhemmin ja sai suuremman julkisen tunnustuksen, Wallace pysyi aina tyytyväisenä siihen, että hän oli osa tätä vallankumouksellista oivallusta.

Wallacen työ ei kuitenkaan rajoittunut teoriaan luonnonvalinnasta. Hänen karttansa, joka esitti ns. "Wallacen linjan", jakoi Malaijien saariston kahtia: toinen puoli oli eläimistöltään australialaista alkuperää, toinen aasialaista. Tämä havainto oli merkittävä askel biogeografiassa – tieteenalassa, jonka perustajaksi Wallace myöhemmin nimettiin. Lisäksi hän oli ensimmäinen britti, joka näki paratiisilintuja luonnossa, ja keräsi muun muassa Semioptera Wallacei -lajin Bacanin saarelta.

Wallace ei ollut pelkkä havainnoija vaan myös järjestelmällinen dokumentoija. Hän piti matkoillaan samanaikaisesti useita muistikirjoja: osa oli omistettu luonnontieteellisille havainnoille, osa päivittäisille tapahtumille. Hän ymmärsi tieteellisen tarkkuuden ja jatkuvan havainnoinnin merkityksen, ja hänen kirjoituksensa ovat tänäkin päivänä arvokkaita lähteitä tutkijoille.

Toisin kuin Darwin, jonka tausta oli yliopistollinen ja aristokraattinen, Wallace oli itseoppinut, köyhistä oloista noussut tutkija, joka työskenteli usein kenttäolosuhteissa vailla mukavuuksia. Tämä teki hänen panoksestaan entistä merkittävämmän – ja monin tavoin inhimillisemmän.

Tärkeää on ymmärtää, että Wallace ei vain kilpaillut Darwinin kanssa, vaan täydensi häntä. Vaikka Darwinin nimi liitetään yleisesti evoluutioteoriaan, Wallace oli se, joka vei sen maastoon, todensi sen havainnoillaan, ja toi siihen uudenlaisen näkökulman: maantieteellisen ulottuvuuden. Samalla hän toi esiin sen, miten herkkä ja haavoittuva luonnon tasapaino on – ja kuinka ihmisen toiminta voi sitä horjuttaa.

Wallacen perintö elää hänen kirjoituksissaan, kartoissaan, luonnontieteellisissä kokoelmissaan ja ennen kaikkea hänen tavassaan katsoa maailmaa: ei hallittavana resurssina, vaan ihmeellisenä kokonaisuutena, jossa kaikella on paikkansa ja merkityksensä.