Hilda ei ollut aluksi varma siitä, mitä hän aisti. Kuvia katsoessaan hän tunsi miehen läsnäolon. Hänen kuvansa oli hämärä, ja kasvojen peitti varjo, joka oli saattanut viitata tummiin vaatteisiin. Tämän henkilön liittyminen pariskuntaan ja paikkaan, jossa kuvat oli otettu, tuntui olevan selkeä, mutta pelko ja ahdistus eivät antaneet rauhaa. Hilda oli varma siitä, että ensimmäinen tapaaminen oli ollut ystävällinen, mutta jotain oli muuttunut. Pelko oli ottanut vallan, erityisesti metsässä, jossa tämä kokemus oli voimakas.

Erityisesti kaksi asiaa nousi esiin hänen mielessään. Ensinnäkin hän aisti toisen paikan, joka ei ollut kuvissa, mutta joka liittyi tyttöön. Paikka saattoi olla lähellä, mutta myös kaukana. Hilda ei pystynyt tarkasti määrittelemään, mutta tunnelma oli ahdistava, kuten paniikki. Hänen aistimuksensa eivät olleet hyviä: se oli paikka, jossa ihmiset tunsivat itsensä loukatuksi, kiinni, tukehtuneeksi. Se oli paikka, jossa oli paljon ääntä ja liikettä. Mutta tässä oli myös jotain kadonnutta. Hilda aisti metalliesineen, joka liittyi sotaan. Koko kokemus ei kuitenkaan ollut vaarallinen; esine ei tuntunut itsessään vahingolliselta. Hänen tuntemuksensa mukaan esine oli kadonnut, ei hylätty, ja sen menettäneellä henkilöllä ei ollut erityistä huolta siitä, mutta ajatus menetyksestä palasi mieleen ajoittain.

Kun Hilda oli istunut Pat Harveyn kanssa, hän oli saattanut nähdä jotain muuta. Patin kanssa matkustettaessa hän ei ollut nähnyt kuvia, mutta muisti tarkasti tietyn paikan – levähdyspaikan, jossa Jeepin jäännökset olivat olleet. Siellä oli jotain, joka jää häiritsemään häntä: veitsi. Veitsi, joka ei kuulunut pariskunnalle. Se oli pitkä ja sen kahva oli musta, kuminen, lähes sotilaallinen. Terä oli sahalaitainen, kuten metsästyveitsi tai kova käyttöön suunniteltu työkalu. Tämä ei ollut pelkkää sattumaa; tämä veitsi oli osa jonkinlaista tarinaa, joka avautui hänen edessään.

Kysymyksien ja epäilyjen välillä, Hilda ei voinut olla varma, oliko hän nähnyt sen paikan tai tuntenut sen ennen. Mutta hän aisti jännityksen ja kiireen, mutta ei osannut määritellä, kuka tai miksi. Hänen tuntemuksensa viittasi mieheen, vaikka hän ei pystynyt saamaan tarkkaa kuvaa henkilöstä. Pelko oli kuitenkin poissa. Koko tilanne oli täynnä kiirettä ja ahdistusta, ei rauhaa.

Pat Harvey, äiti, jonka tytär oli kadonnut, ei ollut jäänyt varjoihin. Hilda oli aistinut syvää syyllisyyttä Patissa, aivan kuten hän oli tuntenut muiden perheiden ja ystävien kanssa, jotka olivat menettäneet jonkun. Syyllisyys oli usein läsnä tällaisissa tilanteissa, mutta Patin aura oli harmaa. Tämä harmaa sävy oli jotain, mikä sai Hildan tuntemaan huolta. Harmaa ei ollut elämää tai kuolemaa, vaan jotain siltä väliltä. Se muistutti sairautta, jollain tapaa energiankulutusta ja väsyneisyyttä. Se oli varoitusmerkki: jotain oli pielessä. Patin energia ei ollut terveellistä eikä positiivista, ja se viestitti mahdollisesta vaarasta.

Kun Hilda puhui tämän kaiken Patille, hänen oli vaikea tarkalleen muistaa kaikkea. Jotkin asiat olivat jääneet hämäräksi, mutta tietyt tuntemukset, kuten aikaisemmin mainittu harmaa aura, olivat jääneet hänen mieleensä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän koki jotain niin voimakasta, mutta nyt hän tiesi, että se liittyi suoraan Patin sisäiseen tilaan. Ja tämä tila ei ollut pelkästään henkinen, vaan se oli myös fyysinen ja emotionaalinen.

Vielä erikoisempaa oli, että Hilda pystyi aistimaan myös värejä. Hän ei voinut olla varma, mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittivat, mutta hän uskoi, että värit olivat enemmän kuin vain visuaalisia ilmiöitä. Ne kertoivat jotain syvempää ihmisestä, hänen energiastaan. Esimerkiksi Hildan oma väri oli keltainen ja ruskea – hengellinen mutta käytännöllinen. Marino puolestaan sai punaisen vivahteen, mikä viittasi vihaan, mutta Hilda uskoi, että punaista tarvittiin enemmänkin voiman ja energian saamiseksi.

Tällaiset kokemukset olivat Hildalle tavallisia, mutta niitä ei ollut helppo selittää. Aistimuksia ja tuntemuksia oli vaikea pukea sanoiksi, mutta ne olivat yhtä todellisia kuin mikä tahansa fyysinen havainto. Hilda oli oppinut, että nämä aistimukset olivat työkalu, joiden avulla hän sai yhteyden syvempiin totuuksiin, joita muut eivät välttämättä näe. Mutta samalla se oli myös haaste: kuinka luottaa siihen, mitä ei voi selittää?

Lopulta kaikki kietoutui yhteen suurempaan kuviin ja tuntemuksiin, joita ei voinut täysin ymmärtää. Aistinnoissa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta juuri nämä kysymykset johtivat syvemmälle, paikkaan, jossa piilossa olevat totuudet voivat paljastua, ja jossa pelko ei enää ollut se, mikä määrää, vaan se, mitä me emme ole valmiita kohtaamaan.

Miksi lääketieteellinen tutkija ei halunnut keskustella kanssani?

Tilanne oli monella tapaa hankala. Hyvin epäselvä, mutta samalla kuitenkin yllättävän tavallinen virastomaailmassa. Kävi ilmi, että lehdistön edustajat olivat ottaneet yhteyttä minuun, ja tutkija Ring oli epäillyt jollain tavalla viranomaisen salailua. Hän oli vakuuttunut, että kyseessä oli jokin suurempi salaliitto, ja hänen kyselynsä osoittivat, että hänellä oli tietoa, joka tuki tätä teoriaa. Hänen epäilyksensä olivat rakentuneet huolellisesti ja hän oli saanut tietoa, joka teki hänet varmaksi siitä, että me, kuten monet muut virastot, olimme osallisia jossain piilotetussa, huonosti hoidettavassa asiassa.

Vastaukseni oli yksinkertainen: Jos joku pyytää tietoa, minä en voi kieltää sitä, mutta jos viranomaisten välillä on ristiriitoja, olen siinä keskellä. Jos minun pitäisi valita, minä pyrkisin mieluummin täyttämään Pat Harveyn toiveet kuin nostamaan vastarintaa oikeusministeriölle. Harvey oli Deborahin äiti, ja siltä osin minä en voisi kieltäytyä hänen vaatimuksistaan.

Virkamies ei ollut kiinnostunut aiheuttamaan riitaa oikeusministeriön kanssa. Hänen osaltaan päätös oli selvä – häntä ei kiinnostanut riitauttaa hallintoa, sillä osa hänen oman osastonsa budjetista tuli liittovaltion apurahoista, ja ne olivat tärkeitä. Jos liittovaltion viranomaiset olivat tyytymättömiä, tämä voisi johtaa tiukempaan valvontaan ja taloudellisiin seuraamuksiin. Minulle tämä tarkoitti, että olin jäänyt täysin vastuulliseksi tilanteessa, jossa muiden oli helpompi vältellä ongelmaa.

Lopulta päädyttiin siihen, että Pat Harvey voisi todella viedä asian oikeuteen, ja siinä tapauksessa minun olisi noudatettava tuomioistuimen määräystä. Tämä ei ollut vaihtoehto, jonka olisin valinnut, mutta jos näin kävisi, kaikki joutuisi kantamaan seuraukset. Yksi asia oli varma – jos tämä tapaus menisi julkisuuteen, siitä seuraisi suuri kohu, joka ei varmasti hyödyttäisi viranomaisia, mutta tilanne oli monin tavoin hallitsematon.

Samalla, kun mietin tätä kaikkea, palasin toimistooni ja tarkistin, oliko paikalla ollut joku Postin toimittaja. He eivät olleet jättäneet minulle viestejä, joten en osannut yhdistää Ringin epäilyksiä omaan toimintaamme. Mutta miksi hän oli niin vakuuttunut tästä salaliitosta? Mikä oli hänen motiivinsa? Joka tapauksessa, vaikka hän ei ollut saanut yhteyttä minuun suoraan, hän oli saanut käsityksen, että me piilottelimme asioita.

Tässä vaiheessa sisäistäni vavisutti ajatus siitä, että syyllisyys ei aina näyttäydy ilmiselvästi. Jopa työpaikan viranomaiset saattavat jättäytyä taka-alalle ja keskittyä oman edun turvaamiseen, jolloin vastuuta vältellään. Ehkä olimme astuneet tähän syvään hallinnolliseen suohon, jossa jokainen etsi oman reitin ulos.

Tässä vaiheessa puhuin Linda-nimisen asiantuntijan kanssa, joka tutki aseita ja luoteja. Hän oli juuri tutkinut erään patruunan, joka oli tuotu tutkimuksiin. Patruunassa oli erityinen merkki, joka ei kuulunut kenellekään meistä. Kun Linda kertoi, että tämä merkki oli mahdollisesti jollain tavalla kytköksissä paikalliseen poliisiin, ajatus alkoi hahmottua: Ehkä jotkut viranomaiset olivat joutuneet osaksi jotain isompaa ja enemmän varjoon jäävää peliä.

Poliiseilla, kuten myös muilla viranomaisilla, on oma käsityksensä "todisteiden käsittelystä". Aseiden ja patruunoiden takana piilee se maailmanlaajuinen kaupankäynnin kiusaus, jossa jopa lainvalvojat voivat joutua houkutteleviksi. Ja tämä ei ole vain paikallinen ilmiö. Onhan olemassa tapauksia, joissa todistusaineistoa on varastettu, jälleenmyyty tai jopa käytetty omiin tarkoituksiin. Sellaista maailmaa, jossa tutkijat ja poliisit saattavat päätyä törmäämään siihen kysymykseen: onko heistä tullut osallisina suurempaan vääryyteen kuin he itse ymmärtävät?

Lindalla oli teorian saanti: entä jos joku oli tietoisesti kätkenyt todisteita, piilotellut ja saanut ne uuteen ympäristöön? Mutta miksi juuri nämä patruunat olisivat olleet esillä? Ehkä se oli osa suurempaa kaavaa, jota oli vaikea nähdä avoimesti. Joka tapauksessa, se vaati toisen tason tutkimuksia ja ehkä aivan uudenlaista ajattelua, jotta voimme ymmärtää, mikä on todella käynnissä.

Käytännössä tämä kaikki toimi muistutuksena siitä, kuinka tiedon ja hallinnan käsitteet voivat muuttua yllättävän nopeasti. Mikään ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuten ulkopuolelta saattaa vaikuttaa.

Miten murhatut ruumiit löytävät metsästä metsästäjät?

Metsän hiljaisuudessa, kaukana kaupungin hälystä, ruumiit odottavat löytäjäänsä. Ei ollut sattumaa, että uhrien ruumiit löytyivät metsästä, juuri silloin kun metsästäjät olivat liikkeellä. Kuka tahansa, joka tuntee metsän kiinteän yhteyden riistaan ja metsästykseen, tietää, että metsästäjät ovat usein ensimmäisiä, jotka törmäävät hajoaviin ruumiisiin. Kun metsästäjät käyvät metsissä jänisten, oravien, kettujen tai muiden riistaeläinten perässä, voivat he helposti kohdata myös muita, elottomia olentoja. Tämä on arkipäiväinen tilanne, mutta silti aina shokeeraava.

Mikään ei viitannut siihen, että ruumiit olisivat olleet erityisen merkittäviä, sillä tämäntyyppiset löydöt olivat tavallisia. Kehot hajoavat nopeasti, ja metsästäjät voivat kohdata vain osia ihmisistä, jotka olivat jääneet metsään, mahdollisesti kuolleet tai hylätyt. Mutta tämä tilanne oli poikkeus, sillä uhrien ruumiit oli tahallisesti jätetty metsästysaikaan, jolloin ruumiit pysyisivät piilossa pidempään. Tämä oli suunnitelma. Tappaja halusi, että uhrit löydettäisiin, mutta ei heti. Hän tiesi, että metsästäjät olisivat liikkeellä vasta, kun kausi alkaisi, ja silloin ruumiit olisivat jo niin hajoitettuja, ettei niistä saisi selville suuria johtolankoja. Vähitellen ruumiit hävisivät, ja mukana katosivat myös mahdolliset rikoksen jäljet. Väkivaltaiset vammat tai mahdollinen raiskaus jäisivät piiloon. Kaikki mahdollinen jälki katoaisi, sillä tuuli ja sade poistaisivat kaikki todisteet.

Mikään ei ollut sattumaa. Tappaja oli metsästäjä omalla tavallaan, ja ehkä hänen omat fantasiansa olivat yhtä tärkeitä kuin itse murha. Hänen mielessään hän oli ehkä maailman suurin metsästäjä, joka jahdattiin muuta kuin eläimiä. Kenties ruumiiden löytäminen metsästäjien käsiin oli hänen tapansa kokea itsensä vahvaksi, kaikista suurimmaksi.

Tämä ei kuitenkaan ollut vain tavallinen metsästys. Lähistöllä sijaitsevat armeijan tukikohdat ja salaiset alueet toivat lisäulottuvuuden tapahtumiin. Paikassa, missä pariskunnat olivat kadonneet, oli useita sotilasalueita, kuten Fort Eustis ja Langley Field. Alueella sijaitsi myös CIA:n salainen tukikohta nimeltä Camp Peary, joka oli saanut lempinimen "The Farm" vakoiluromaaneissa ja tutkimuksissa. Tämä paikka oli tunnettu erikoisoperaatioista ja salaisista koulutuksista, kuten yöllisistä hyppyistä, sabotaasista ja soluttautumisesta. Ajatuksena oli, että juuri nämä paikat voisivat olla lähellä tapahtumapaikkoja ja että ehkä epäilyttävät kuolemat liittyivät jotenkin näihin alueisiin.

Mediassa tämä koko tapahtuma ei saanut tavanomaista tutkivaa huomiota. Sen sijaan, että olisi pohdittu murhan taustoja tai metsästäjien mahdollisia rooleja, naisten ja poliitikkojen reaktiot olivat keskiössä. Pat Harvey, jonka tytär oli kuollut, oli lehdistön hyökättyä kohteena. Hänen toivomuksensa saada tietoa murhasta kohtasi vahvan vastarinnan. Lehdistössä oli tullut esiin kuvauksia, joissa häntä pidettiin vain hysteerisenä naisena, joka oli päättänyt syyttää kaikkia muita. Tämä oli syvä epäoikeudenmukaisuus, koska hänen tytärensä oli menettänyt henkensä ja hän oli tehnyt kaikkenensa saadakseen vastauksia. Valtamedian suunta oli käsittämättömän epäreilu, ja poliittinen painostus oli nähtävissä.

Tärkeintä tässä tilanteessa oli se, että vaikka tapaukset vaikuttivat olevan aivan satunnaisia, todellisuudessa ne olivat täysin harkittuja. Ruumiit oli piilotettu ja jätetty metsään, jotta metsästäjät voisivat löytää ne myöhemmin. Tämä oli osa suurempaa, ehkä salattua, suunnitelmaa. Itse asiassa tämä oli metsästyksen ja voimakkaan hallinnan yhdistelmä. Jokaiseen tapaukseen liittyi niin paljon piilotettuja viestejä ja symboleja, jotka olivat tärkeä osa tappajan psykologista motiivia.

Uhrin vaatteet ja henkilökohtaiset esineet, kuten korut ja lahjat, olivat viestejä. Tappaja oli jollain tapaa yhdistänyt itsensä uhriin ja ehkä jopa elänyt hänen elämäänsä, mutta vain tappaakseen hänet. Tämä oli monivaiheinen suunnitelma, jossa jokaisella elementillä oli merkityksensä.

Mikään ei jäänyt sattumaksi, ja juuri tässä piilee koko tapahtuman hirvittävä järkevyys. Tappajan tavoite ei ollut vain tappaa, vaan hän halusi, että kaikki, jopa uhri, tajuaisivat hänen olevan kaikkivoipainen metsästäjä. Hän oli yksin, mutta metsästäjien kaltaisena hahmona. Metsästäjät jahdattavat eläimiä, mutta hän jahtasi ihmisiä.

Mikä saa ihmisen astumaan väkivallan tielle?

Steven Spurrierin elämäntarina on monitahoinen ja synkkä kudelma, jossa yksinäisyys, epätasapainoiset ihmissuhteet ja ristiriitaiset tunteet muodostavat pohjan hänen myöhemmälle väkivaltaiselle käyttäytymiselleen. Spurrier ei ollut ihminen, joka kiinnitti huomiota ulkoisiin sosiaalisiin suhteisiin. Hän oli omapäinen, vetäytynyt ja suojautui muilta niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tämä epäonnistunut suhde ympäröivään maailmaan, johon kuului perhesiteet, ystävyyssuhteet ja työhön liittyvät kontaktit, oli kenties tärkein ajuri hänen myöhemmille väkivaltaisille fantasiolleen ja tekoihinsa.

Steven Spurrier ei ollut tavallinen syrjäytynyt henkilö, mutta hän oli yksinäinen ja omassa maailmassaan elänyt mies. Hän oli elämänsä aikana kokenut eristäytymistä ja epäonnistumista useilla elämänalueilla, mutta suurin osa hänen synkistä ajatuksistaan juonsi juurensa tähän yksinäisyyteen. Yksinäisyys ei kuitenkaan ollut vain sosiaalista eristäytymistä. Spurrier oli aina jollain tapaa erossa muista: työnsä, elämäntapansa ja jopa perhesuhteidensa kautta. Hänen työpaikkansa, painotalo, tarjosi hänelle paikan, jossa hän sai olla yksin ja uppoutua kirjoihin ja laitteiden puhdistamiseen, eivätkä hänen työkaverinsa voineet estää tätä vetäytymistä. Spurrierin suhteet muuhun maailmaan olivat rajoittuneet niihin tilanteisiin, joissa hän joutui väkisin olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta niistäkään hän ei nauttinut. Hänen työnantajansa kuvasi häntä erikoiseksi, oudoksi ja osittain epäsosiaaliseksi.

Mutta Spurrierin syrjäytymisen ja eristäytymisen taustalla oli syvempi ongelma: se, miten hän käsitteli tunteitaan ja ympäröivää maailmaa. Hänen reaktionsa äitinsä kuolemaan oli melko kylmä ja tunteeton. Se ei ollut pelkästään psykologinen puolustus, vaan myös ilmentymä siitä, että Spurrier ei kyennyt käsittelemään elämänsä suuria menetyksiä ja vääryyksiä. Kun hän kuuli äitinsä kuolemasta, hän ei kokenut surua, vaan palasi rauhallisesti lukemaan kirjaansa. Tämä tyyneys, joka ei ollut normaalia surun tai menetyksen ilmentymää, oli yksi monista varhaisista merkkeistä siitä, että Spurrier oli menettämässä kosketuksensa normaaleihin inhimillisiin tunteisiin.

Tällaisessa psykologisessa ilmapiirissä Spurrier kehitti väkivaltaisia fantasioita, joissa hän kykeni hallitsemaan sekä elämää että kuolemaa. Fantasiat tarjosivat hänelle pakotien todellisuuden rajoituksista, ja niissä hän saattoi hallita ympäristöään täysin, jopa surmata toisia ilman, että hän koki siitä syyllisyyttä. Väkivalta ja kuolema eivät olleet enää pelkkiä ajatuksia, vaan hän oli valmis toteuttamaan ne. Väkivallan ja väkivaltaisten ajatusten välinen suhde on monimutkainen: yksi ruokkii toista, ja ajan myötä ajatus väkivallasta alkaa tuntua luonnolliselta osalta elämää. Spurrierin tapauksessa väkivallan tekeminen ei ollut pelkästään fyysinen teko, vaan hänelle se oli tapa purkaa sisäistä ahdistustaan, vihansa ja epäonnistumisen tunteensa maailmaa kohtaan.

Spurrierin elämäntarinan kautta voi nähdä, kuinka väkivalta voi syntyä monista eri tekijöistä, kuten perhesuhteiden rikkoutumisesta, yksinäisyydestä ja identiteetin epäselvyydestä. Kun nämä tekijät yhdistyvät, tuloksena voi olla henkilö, joka ei kykene sopeutumaan normaaliin yhteiskuntaan ja alkaa nähdä väkivallan ainoana keinona purkaa omia tunneongelmiaan. Tämä voi johtaa hirvittäviin seurauksiin, kuten sarjamurhiin, joissa uhrit eivät ole pelkästään satunnaisia valintoja, vaan he kuvastavat jotakin syvempää, jota murhaaja kokee ympäröivässä maailmassa. Spurrier ei nähnyt itseään vain uhreina, vaan hän uskoikin olevansa oikeutettu kostamaan maailmalle sen epäoikeudenmukaisuudet, joita hän oli kokenut.

On tärkeää ymmärtää, että väkivalta ei ole aina satunnainen tai hetken mielijohteesta tapahtuva teko. Usein se on seurausta pitkäaikaisista, piilevistä psykologisista prosesseista, jotka muokkaavat yksilön maailmankuvaa ja suhtautumista muihin ihmisiin. Koko Spurrierin tarina on muistutus siitä, kuinka tietyt elämäntilanteet, kuten jatkuva eristäytyminen ja tunne siitä, ettei ole osa yhteiskuntaa, voivat johtaa syvempiin ongelmiin, jotka ilmenevät väkivaltana.

Endtext

Kuinka opettaa koiralle hyödyllisiä temppuja ja arkea helpottavia taitoja
Miten elämä ja kuolema kohtasivat: Kuinka toivon ja epätoivon välillä tasapainotellaan
Miten Trumpin mediapelit ja poliittiset kampanjat vaikuttivat hänen valtaansa?