Miten hallita elämää, joka ei anna hallita itseään?

Diandra seisoi huoneen ovella ja mietti. Hän oli päättänyt lähteä New Yorkista, mutta tuntui siltä, että koko kaupunki oli pitänyt hänet syvälle sisäänsä kiinni. Aluksi ajatus New Yorkiin menemisestä oli tuntunut houkuttelevalta, jopa jollain tapaa romanttiselta. Koko kaupunki oli täynnä mahdollisuuksia, lupaavia urapolkuja, kulttuuria ja taidetta. Mutta kun hän tuli tänne, todellisuus oli kaukana hänen odotuksistaan. East Villagen saasteet, roskat, ja se ympärillä oleva lika ei ollut mitään, mihin hän oli valmistautunut. Diandra tunsi, että kaupunki oli hänen vihollisensa. Se ei jättänyt häntä rauhaan.

Koulun jälkeen hän tajusi, että ei ollut vaihtoehtoja. New York oli työmarkkinoiden keskus, eikä hän voinut vain lähteä. Hän päätti jatkaa elämistään täällä. Hänen asuntonsa oli täynnä rottia ja meteliä, mutta Diandra oli päättänyt suojautua. Hän maksoi kalliin desinfiointipalvelun, teki kaikkensa puhdistaakseen itsensä kaupungin saastasta – ja maalasi kaikki seinät, lattiat ja katot valkoisella polyuretaanilla. Se oli hänen oma kilpensä. Hänen oma suojavarusteensa.

Pian hän sai töitä mainostoimistoista ja suunnittelutoimistoista, mutta eräänä päivänä tuli puhelu lehdeltä, johon hän oli jättänyt portfolionsa. Fashion Plate, yksi suurimmista ja arvostetuimmista aikakauslehdistä. Hän meni toimistolle tapaamaan Ardis Gallagheria, taiteellista johtajaa, joka oli tunnettu ammattimaisuudestaan ja omistautumisestaan. Ardis oli kaunis ja itsevarma nainen, joka vaikutti olevan kaikessa täydellisesti hallinnassa. Hän antoi Diandralle mahdollisuuden, joka oli niin kiinnostava ja jännittävä, että se tuntui kuin elämän muutos. Työ oli kuitenkin monivivahteista ja raskasta – avustamista, layoutien tekemistä, valokuvatyylitöitä – mutta Diandra ei valittanut. Se tuntui jopa turvalliselta. Rakenne. Tähän hän oli tottunut.

Vaikka Ardis ei ollut tehnyt mitään näkyvää häirintää, Diandra tunsi, että hänen elämäänsä oli tulossa jollain tavalla syvällinen muutos, joka ei ollut hänen hallittavissaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän tunsi ahdistusta Ardisin läheisyydessä. Kyse ei ollut vain seksuaalisuudesta, vaan jostain syvemmästä, jostain, joka oli hänen omaan menneisyyteensä juurtunut. Hän halusi paeta, mutta ei voinut. Se oli pelottavaa. Se oli kuin hänen menneisyytensä toistuisi, toistaen kauheutta ja ahdistusta.

Pian joulun lähestyessä Diandra oli yksinäinen. Hän ei halunnut osallistua joulun juhliin ja vastaanottoihin. Hän työskenteli mieluummin piirustusten parissa, yrittäen luoda jotain, joka ei saisi häntä tuntemaan itseään alistettuna. Eräänä päivänä hän meni gynekologille, ja lääkäri ehdotti "profillaktista hysterektomiaa" – niin sanotusti elämän helpottamista. Diandra ei osannut vastata. Hänen elämänsä oli täynnä epämiellyttäviä valintoja, mutta hän oli hukassa. Lääkärin ehdotus ei ollut vain käytännön neuvo – se oli osa jotakin suurempaa, joka meni paljon syvemmälle.

Tässä maailmassa, jossa hallinta on niin voimakkaasti kiinni jossain ulkoisessa, ei ollut helppoa löytää paikkaa, jossa voisi olla itsensä ja tuntea olevansa turvassa. Diandra oli loukussa, ja samalla hän oli oman elämänsä arkkitehti – mutta kuinka hallita jotain, joka tuntuu siltä, että se ei anna hallita itseään?

Mitä tapahtuu, kun keho ja mieli erkaantuvat toisistaan?

Venus seisoi hänen edessään turbanissaan ja illan jäänteet valuivat hänen käsittömistä käsistään kuin hermopäätteet. ”Sinä eläin”, Venus sanoi. Diandra vastasi kylmästi: ”Sinäkin olet vielä lihaa.” Heidän välilleen syntyi jännite, jossa paljastui enemmän kuin sanat; kaksi maailmaa, joissa taide, ruumis ja valta kietoutuivat toisiinsa. Antibiootit — Venuksen henkivartijat, hänen palvojansa — vetäytyivät, mutta Venus hymyili. Hän näki Diandran voiman ja halusi valjastaa sen.

Venuksen koti nousi sumuisena ja goottilaisena kukkulan laella. Autossa vallitsi hiljaisuus, mutta sen sisällä kiersi näkymätön kysymys: miksi Diandra oli palannut, vaikka kaikki hälytti häntä pysymään poissa? Venus komensi häntä riisumaan korunsa, kuten äiti käskee lasta, ja Diandra tottelee. Tämä ei ollut ystävyyttä, vaan eräänlaista koulutusta, valmennusta, alistamista. Venus puhui hänen lahjakkuudestaan, hänen hukatusta potentiaalistaan, ja Diandra ymmärsi: tämä ei ollut vain kutsu taiteeseen, vaan kutsu transhumanistiseen muodonmuutokseen, johon ruumis uhrattaisiin kokonaan.

Venuksen huoneessa Diandra huomasi yksityiskohdat: jalkapolkimet, jotka ohjasivat kaikkea, teollinen sänky, kylmä arkkitehtuuri. Se oli kuin laboratorio, ei makuuhuone. Venus riisui turbaninsa, paljasti hopeiset hiuksensa, ja hänen uudet siipensä — koneen ja lihan liitto — avautuivat kuin synteettinen nahka, joka oli venytetty kehyksen päälle. Diandra ei voinut erottaa, mihin nainen loppui ja kone alkoi. Tämä näky sai hänet vapisemaan, mutta myös haluamaan.

Kun Venus painautui häntä vasten, koneen siivet kuiskivat kuin nunnien kaavut, jotka Diandra muisti lapsuudestaan. Viini muuttui vereksi ja veri joksikin muuksi. Venus puhui tulevasta maailmasta, jossa kipu, nautinto ja tietoisuus erotetaan kehosta ja johdetaan suoraan aivoihin. Biokompatibleja siruja, muistojen siirtoa holografisille levyille, suoraa aivo–aivo-yhteyttä. Lihan rajoitukset poistettaisiin, jäljelle jäisi vain loputon nautinto ja kuolemattomuus.

Diandra tunsi huuman, orgasmit kerrostuivat aaltoina, ja konejumalan siivet sulkivat hänet syliinsä. Mutta tämän huuman sisällä asui kysymys: mitä tapahtuu, kun ruumis annetaan pois? Voiko ihminen edelleen olla ihminen, kun hänen sydämensä on luovutettu toisen koneelle ja hänen nautintonsa on ohjelmoitu? Tämä ei ollut enää vain taideprojektia eikä kapinaa; tämä oli alkemiaa, jossa liha vaihdetaan lupaukseen taivaasta.

On tärkeää, että lukija ymmärtää: tämänkaltaisessa muodonmuutoksessa ei ole kyse vain fyysisestä muutoksesta, vaan vallasta, hallinnasta ja identiteetin uudelleenkirjoittamisesta. Teknologinen ja biologinen rajankäynti synnyttää eettisiä tyhjiöitä, joissa yksilön tahto voi kadota toisen käsikirjoitukseen. Se, mitä myydään vapautuksena ja kuolemattomuutena, voi yhtä hyvin olla uudenlainen vankeus, jossa ihmisyyden rajat pyyhitään pois – eikä ole varmaa, kuka lopulta ohjaa ja kuka on ohjattu.

Onko ihminen vain väliaikainen koneen varjo?

Nagin klinikan hiljaisissa käytävissä syntyy eräänlainen rituaali, jossa media ja terapia kietoutuvat toisiinsa kuin huomaamaton liitto. Kamerat ja kaapelit muodostavat näkymättömän verkon, joka vangitsee jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen, jokaisen sanan. Siinä missä televisio etsii “kohotettua realismia” ja draaman intensiteettiä, potilas itse elää toisenlaista todellisuutta, jossa ruumiillisuus on vain väliaikainen rajoitus ja mieli pyrkii ylittämään biologiansa.

Leah Lavinin tv-ääni on kuin hypnoottinen rukous, joka muistuttaa Cybernetic Templen nauhoja: lupaus siitä, että koneellinen järjestys ja etäisyyden kulttuuri voivat olla viimeinen sivistysaste, että ruumiin lämpö on retrogradinen, jopa vaarallinen este siirtymälle. Hän seisoo oven takana, oven, jonka toisella puolella on nuori nainen, Diandra – tai sen, mitä hänestä on jäljellä. Diandra ei näe itseään sairautena vaan prosessina: hän ei ole ihminen, vaan koneeksi tulemisen keskeneräinen vaihe.

Nagin klinikalla koneet ja ihmiset kohtaavat oudossa dialogissa. Tietokoneen kysymykset ovat kömpelöitä, melkein naiiveja, mutta Diandran vastaukset täynnä kirkasta pakkomiellettä. Hän kertoo hysterektomiasta “ensimmäisenä sakramenttina”, ruumiin osien poistamisesta ja korvaamisesta, degeneroituneen biologian syrjäyttämisestä. Hänen kielensä on rituaalista: ei lääketieteellistä hoitoa vaan vihkimyksen tie, askel askeleelta kohti koneellista kuolemattomuutta.

Tämä ei ole vain yksittäisen potilaan tarina. Se on kuva siitä, miten teknologiset lupaukset muuntuvat uskonnoksi ja miten ruumiin rajallisuus näyttäytyy modernin mielikuvituksen pahimpana kirouksena. Boca Verden nimi toistuu kuin mantrana – paikka, jossa lait eivät rajoita, jossa ruumiin voi purkaa ja rakentaa uudelleen, jossa kuolemattomuus on suunnittelukysymys. Diandra puhuu lentolipusta kuin pyhästä reliikistä: avaimesta toiseen olomuotoon.

Leah, joka raportoi “Resurrection House” -laitoksesta, on samalla osa tätä prosessia. Hänen esiintymisensä kameralle, hänen olemassaolonsa sähköisenä kuvana, tekee hänestä itsestään osittain sen, mitä Diandra tavoittelee: väliaikaisen biologian ylittämistä, olemista pikemminkin virtana kuin ruumiina. Television ja verkon välityksellä syntyy uusi kieli, jossa intiimi kosketus on epäilyttävää ja koneellinen rajapinta on lopullinen totuus.

Tässä kehityskulussa on tärkeää ymmärtää, että Diandran pakkomielle ei ole vain henkilökohtainen psykoosi, vaan se heijastaa syvempää kulttuurista narratiivia. Kun teknologia lupaa vapauttaa meidät rajoista, se luo myös uusia kahleita. Identiteettiä, ruumista ja mieltä koskevat kysymykset muuttuvat monimutkaisemmiksi: missä kulkee terveyden ja harhan, hoidon ja hyväksikäytön, vapauden ja manipuloinnin raja? Samalla media, joka väittää tallentavansa “kohotettua realismia”, luo itse oman todellisuutensa – sellaisen, jossa kärsimyksestä tulee näyttämö ja yksilön sisäinen kamppailu julkinen rituaali.

On myös tärkeää nähdä, että Diandran tarina ei ole irrallinen tulevaisuuden spekulaatio. Se on jo osa nykyhetkeä, jossa biologian, teknologian ja median rajat hämärtyvät, ja jossa yksilön kokemus itsestään rakentuu yhä enemmän teknologisten verkostojen, kuvien ja lupauksien varaan. Tämä tekee kysymyksestä – olemmeko vain väliaikaisia koneen varjoja – sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnallisen, eikä siihen ole yksiselitteistä vastausta.

Miksi Boca Verde on tärkeä Diandralle ja mitä hänen matkastaan on opittavaa?

Diandra seisoi studionsa keskellä, tärisevin käsin työntäen mannekiinia, jonka oli suunnitellut itse. Hänen luomuksensa, Dionne, ei ollut vain mannekiini – se oli ideoinnin ja teknologian täydellinen yhdistelmä, jota Diandra käytti toteuttaakseen unelmiaan muodin ja esittelyn kentällä. Tällä hetkellä kuitenkin mieli oli jossain muualla, ei mannekiniin asetettavassa kankaassa tai valonleikissä, vaan jossain, joka oli saanut hänen ajatuksensa karkaamaan ja keskittymään jonnekin kauas, paikkaan nimeltä Boca Verde.

Boca Verde oli Diandran matka, joka tuntui yhtä lailla pakotetulta kuin se oli syvältä sisimmästään kumpuava. Se oli se paikka, johon hän oli valittu menemään, mutta samalla se oli paikka, jonne hänen oli lähdettävä, jotta hän voisi olla se, mitä hänen oli määrä tulla. Temppeli, johon hänet oli kutsuttu, oli sekä lohduton että lupaava, ja vaikka hän oli epätoivoinen yrittäessään pysyä järjissään, oli jotain, mikä sai hänet tuntemaan, että hän oli matkalla kohti jotakin tärkeää.

Mutta mikä oli tämä kaikki? Miksi Diandra tunsi, että hän oli valittu tekemään matka juuri tähän mystiseen paikkaan, joka oli täynnä epäselvyyksiä ja pelkoa? Diandra oli työssään saavuttanut poikkeuksellista menestystä – hänen luomuksensa olivat herättäneet ihastusta ja hänen työpaikkansa Croesuksessa oli noussut uudelleen kartalle. Mutta mitä tämä kaikki tarkoitti hänen omassa elämässään ja matkallaan temppeliin, joka oli vain ja ainoastaan hänen ja mystisten "äänien" tiedossa?

Diandran elämä oli ollut pitkään yhtä suurta peliä, jossa hän oli osannut piilottaa tunteensa ja omat epävarmuutensa. Philip, hänen esimiehensä ja entinen ystävänsä, ei ymmärtänyt hänen sisäistä ristiriitaansa, mutta Diandra ei ollut enää se sama ihminen, joka oli kerran saanut alallaan huomiota. Hänen mielensä oli täyttynyt "temppelin" opetuksilla, jotka olivat samalla viehättäviä ja pelottavia, ja hänen oli vaikea irtautua niistä, vaikka hän tiesi, että kaikki oli pelkkää kuoleman jälkeen jäävää hiekkaa.

Diandra ei ollut yksin tällä matkallaan. Hänen luomuksensa, Dionne, oli samoin eräänlainen peili hänen omalle olemukselleen, joka oli samalla niin ihmismäinen ja niin kaukana ihmisestä. Dionne oli hänelle ikään kuin väline päästä eteenpäin omassa elämässään, mutta myös muistutus siitä, kuinka hänen työssään oli tullut esiin yhä enemmän teknologiaa ja muotia – kaikkea, joka oli kaukana siitä, mitä hän oli alun perin kuvitellut. Niin kuin temppeli, joka oli kaukana todellisuudesta, myös Dionne oli jotain muuta kuin hän itse.

Kun Diandra ajatteli Boca Verdea, hän ei nähnyt vain paikkaa, vaan sen sijaan hän näki sen henkisen ja ruumiillisen muodon, joka yhdisti hänet toiseen todellisuuteen. Tuo todellisuus ei ollut pelkästään maantieteellinen kohde, vaan se oli kuva siitä, kuinka hän olisi voinut olla – täydellinen, mekanisoitu ja halutun kaltainen. Tämä oli häntä kuljettava tie, vaikka hän ei ollutkaan aivan varma siitä, mitä se tulisi lopulta tuomaan tullessaan. Pahinta oli epäilys siitä, että se saattaisi olla kaikki vain kaunis valhe.

Lopulta Diandra oli jäänyt yksin itsensä kanssa, omien ajatustensa vangiksi, eikä hän ollut varma, pystyikö hän enää kontrolloimaan kaikkea. Hänen elämänsä oli ajautumassa kohti päätöksentekoa, joka liittyi suoraan temppelin lupauksiin – tai sen pimeään puoleen, joka oli noussut hänen mielessään. Mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen oli mentävä eteenpäin, vaikka pelko ja epätoivo täyttivät hänen mielen. Hänen oli löydettävä tie Boca Verdeen.

Tässä tarinassa on yksi suuri opetus: ulkoiset menestykset eivät takaa sisäistä rauhaa. Vaikka Diandra oli saavuttanut huipputason työssään, hän ei ollut valmis kohtaamaan niitä syvempiä, psykologisia ja henkisiä haasteita, jotka väistämättä seuraavat henkilön matkassa kohti itsensä löytämistä. Hänen täytyi ymmärtää, että vaikka hän oli ollut loistava suunnittelija ja luonut ihailtavaa taidetta, hänen matkastaan ei puuttunut epäilyksiä, pelkoja ja epävarmuuksia, jotka tulivat esiin, kun hän joutui kohtaamaan itsensä ja omat rajoituksensa.

Matka ei ole koskaan vain ulkoinen, se on aina myös sisäinen. Diandra, Dionne ja Boca Verde ovat vain symboleja tästä loputtomasta prosessista, joka on väistämätön, mutta samalla niin haastava. Se, mitä hän joutuu kohtaamaan, on myös meille muistutus siitä, että vaikka ympärillämme oleva maailma saattaa olla täynnä teknologian, muodin ja näyttävän ulkokuoren houkutuksia, todellinen kasvu tapahtuu, kun me uskallamme katsoa syvemmälle – ja kohdata sen, mitä pelkäämme.