Miten yhteiskunta ja yhteisöt voivat uudelleen kuvitella yhteistä hyvää ja maapallon tulevaisuuden?

Yhteiskuntien ja kulttuurien välinen ero, erityisesti erojen kuten miesten ja naisten, yksilöllisyyden ja yhteisen hyvän, rikkaiden ja köyhien välillä, on ollut keskiössä useilla aikakausilla. Erityisesti Yhdysvalloissa tämä jako on kärjistynyt yksilöllisyyden ihanteeseen, joka puolustaa vapaata autonomiaa ja rikkaita etuoikeuksia, mutta samalla vastustaa yhteisön ja yhteisön hyväksi tehtävän toiminnan ideaalista toivetta. Tämä ristiriita näkyy jopa poliittisessa retoriikassa, kuten Mitt Romneyn ilmaisemassa ajatuksessa, jossa hän nimitti "takerit" (se 47 prosenttia ihmisistä, jotka ovat apua tarvitsevia) joidenkin yhteiskunnallisten ongelmien syyksi.

Yhteinen hyvä ei ole vain ideologia; se on olemassaolon ja toiminnan muoto, jossa jokainen jäsen on osa kokonaisuutta. Yhteisö, kuten sen juuret ovat olleet muun muassa New Englandin kylissä, tarkoittaa tilaa, joka on kaikkien jaettu. Tämä on yhteisen omaisuuden käsitteen ydin, joka ilmentyy valtiollisessa yhteisössä, jossa kansalaiset nähdään kaikkien osapuolten osaksi. Se on hyvin vastakkainen yksityisomistuksen ja markkinatalouden perusperiaatteille, jotka ovat voimistaneet yksilönvapauden ja markkinatalouden etuja samalla, kun ne ovat vähentäneet yhteisten tilojen ja palveluiden merkitystä.

On tärkeää ymmärtää, että talouden ja yhteiskunnan rakenteet eivät ole vain yksilöiden välistä kilpailua, vaan ne ovat myös yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta ja keskinäistä tukea. John Kenneth Galbraithin kritiikki "yksityisen vaurauden ja julkisen kurjuuden" suhteista on edelleen ajankohtainen. Tämä kuilu ei ole vain taloudellinen; se ulottuu myös arvoihin ja yhteiskunnallisiin normatiivisiin käsityksiin, jotka korostavat yhteisön roolia.

Tällöin on tärkeää ymmärtää, että yhteiskunta ei ole vain taloudellinen ja poliittinen järjestelmä, vaan myös sosiaalinen, eettinen ja kulttuurinen kokonaisuus. On tärkeää, että yhteisön jäsenten välillä on empatiaa ja halua tukea toisiaan, eikä ainoastaan kilpailla resursseista tai asemasta.

Maapallon suhteen tilanne on monimutkainen. Nyky-yhteiskunnassa maapallon käsitys on siirtynyt aineettomasta ja symbolisesta näkökulmasta välinpitämättömyyteen ja luonnon alistamiseen. Maapallo ei ole vain resurssi, joka on käytettävissä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi; se on elävä yhteisö, joka tarvitsee suojelua ja huolenpitoa. Raamatun mukaan ihmisten tehtävä on huolehtia maasta, mutta nykyajan yhteiskunnassa on suuri ristiriita maapallon ja ihmisten välisten suhteiden ymmärtämisessä.

Vaikka uskontojen ja eettisten ajattelijoiden joukossa on ollut kasvavaa ymmärrystä ekologisen oikeudenmukaisuuden tarpeesta, on monilla konservatiivisilla voimailla ollut vaikeuksia tunnistaa maapallon suojelun tärkeyttä. Tämä ilmenee esimerkiksi ilmastonmuutosta koskevassa kiistassa, jossa monet oikeistolaiset poliitikot ja ajattelijat ovat hylänneet tieteelliset todisteet ja nähneet ympäristökysymykset uhkana taloudelliselle vapaudelle.

Kuitenkin on toivoa. Kristillisissä yhteisöissä on noussut esiin uutta huomiota maapallon suojeluun ja "luonnon hoitoon". Nykyaikaiset kristilliset eettikot, kuten Cynthia Moe-Lobeda, ovat kääntäneet katseensa strukturaalisiin ongelmiin ja kehottavat ihmisiä vastustamaan niitä. Luonnon ja ihmisten välinen yhteys on nyt osa kristillistä eettistä kutsumusta. Tämä ei ole pelkkä henkinen tai filosofinen keskustelu, vaan syvällinen kysymys siitä, miten ihmiset suhtautuvat luontoon ja muihin elollisiin olentoihin.

Yhteiskuntien ja kulttuurien täytyy uudelleen kuvitella tämä yhteinen hyvä, joka ei ole pelkästään yksilöiden etu, vaan koko yhteisön ja maapallon tulevaisuus. Tätä ei voida saavuttaa ilman, että ihmiset alkavat nähdä yhteiskunnan ja maailman kokonaisuutena, jossa kaikki elolliset olennot ovat toisiinsa kytkeytyneitä ja niiden hyvinvointi on keskeinen osa tulevaisuuden rakennusprosessia.

Utopianismi, taivas ja maallinen toivo: Kristinuskon radikaalit näkemykset

Kun kuudennella vuosisadalla Thomas More kirjoitti humanistisen utopian, sana "utopia" tarkoitti oikeastaan ei mitään, ja monet silloin ja nykyään pitivät sitä idealistisena uudistuksena, jota ei voinut toteuttaa. Todellakin, jotkut uskovat, että More itse kirjoitti satiiria tuon ajan Englannista, ei aitoa ehdotusta tulevaisuudelle. Mutta ehkä More toivoi, että humanistinen idealismi voisi todella parantaa aikansa sosiaalisia ja poliittisia rakenteita, että oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja yhteinen hyvä voisivat korvata menneen feodalismi-ajan ja nykyisen kuninkaiden ja herrojen hallinnan. Utopistinen idealismi yhdistyi pian protestanttisen reformaation uusiin virtauksiin ja yhdistyi joskus anabaptistien radikaalien tuhatvuotisiin toiveisiin tai keskiajan visionäärin Joachim Fiorelta saamiin näkyihin. Lopulta utopismi liitettiin valaistumisen uskoon, jonka mukaan historiallinen kehitys oli väistämätöntä. Amerikassa utopistinen ajattelu sai jalansijaa erityisesti 1800-luvulla. Marxismi unelmoi sosialistisesta utopiasta, joka oli väistämätön seuraus sen historian filosofialle. Mutta itsevarmat historiateoriat ja niihin liittynyt optimismi murskautuivat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sosiaaliset kriitikot kuten Huxley ja Orwell pelkäsivät, että utopistinen ajattelu suuntautui väistämättä totalitaariseen valtioon, kuten se tekikin Neuvostoliitossa ja Kiinassa.

20. vuosisadan jälkipuoliskolla utopismi sai väistyä poliittiselle ja sosiaaliselle realismille, joka näki utopian pelkkänä romantismina, joka kieltäytyi kohtaamasta maailmaa sellaisena kuin se oli, tai visioksi, joka helposti antautui fanaattisuudelle — liiallisen varmuuden visioksi, joka oli valmis tekemään mitä tahansa luodakseen kuvitellun maailman. Stalinin ja Maon kommunistinen visio on nyt hyvin tunnettu, ja heidän alttarillaan uhratut kymmenet miljoonat ovat tunnustettu. Y2K-liike 2000-luvun vaihteessa skaalasi toivon pienemmäksi ja halusi vain muuttumatonta maailmaa, ei kolmannen vuosituhannen utopiaa. Toivo määriteltiin uudelleen varmuudeksi siitä, että kaikki Uudessa Vuodessa toimisi samalla tavalla kuin vanhassa vuodessa.

Realistit ja muut, joilla on suuret investoinnit nykyiseen tilaan, joka on heille ollut hyödyllinen, halveksuvat utopismia ja usein aktiivisesti vastustavat sellaista ajattelua. Utopismi, määritelmänsä mukaan, haluaa purkaa ja ylittää sen, millaisena asiat nyt ovat. Radikaali ajattelija Joachim Fiore häiritsi kirkkoa ja yhteiskuntaa 1100-luvulla unelmoimalla "kolmannesta hengen aikakaudesta", joka syrjäyttäisi tai seuraaisi nykyisen kristikunnan järjestystä, mukaan lukien tietysti vakiintuneen kirkon. 300-luvulla, Rooman romahtaessa, Augustinus ehdotti kansalaisjärjestystä, joka oli juurtunut kristinuskoon ja sen visioon Jumalan kaupungista. Samalla hän siirsi osan Uuden testamentin apokalyptisista energioista ikuisuuteen. Tällaiset visiot eivät tuottaisi voimaa tai valoa juuri edessä olevalle tielle.

Kun yhteiskunnassa puuttuu tai tukahdutetaan utopistinen toivo, joka voisi olla poliittisesti ja kulttuurisesti voimakas, tukahdutetun kaipuun paine tuottaa yllättäviä purkauksia. Yleistynyt kehon lävistäminen vuosituhannen vaihteessa tuli sellaiseksi transgressiiviseksi toiminnaksi, jolla kaupunkialainen alamaailma ilmensi haluttomuuttaan asettua valtavirtaan. Heidän kehonsa käännettiin vastarinnan taiteeksi yhden ulottuvuuden aikakauden kaupallistamista vastaan. Mutta lopulta he palasivat uuteen kehon kuvittelun muotoon, ei uhkaavaan henkilökohtaiseen tyylilauseeseen. Tänään kaikilla on tatuointi, eivätkä ne muuta muuta kuin muodin esteettisiä piirteitä ja itseilmaisua julkisesti. Kaikki vallankumouksellinen vastarinta oli otettu haltuun ja tehty kaupunkimuodiksi. Tatuoinnit ovat yleisiä paikallisessa YMCA:ssa.

Utopistinen ajattelu esiintyy myös oikealla, kun fundamentalistit näkevät Jumalan saapuvan oikeuttamaan väärinkäytökset. Israelissa alkoi 1980-luvulla esiintyä "Jerusalemin syndrooma". Uskonnollisesti latautuneessa ilmapiirissä kansainväliset vierailijat alkoivat uskoa olevansa Raamatun henkilöiden, kuten Elian, ruumiillistumia. Pyhä Maa oli heidän unelmakenttänsä. Heitä hoidettiin israelilaisissa klinikoissa psykoosilääkkeillä, ja he toipuivat viikossa. Jotain dopamiinin otosta. Mutta heidät kehotettiin välttämään tulevaisuudessa apokalyptisiä stimulaation kuumia pisteitä.