Tyrannian syntyminen ja sen seuraukset ovat monella tapaa tragedia, joka heijastaa syvempää eettistä ja psykologista ongelmaa: tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja osallisuutta. Tämä ei ole pelkästään poliittinen ongelma, vaan se on ilmiö, joka ulottuu kaikkialle yhteiskuntaan ja kulttuuriin. On olemassa tyranneja, kumppaneita ja hölmöjä sekä hallituksissa, yrityksissä että perheissä ja muissa yhteisöissä. Mikäli haluamme ymmärtää, miksi ihmiset taipuvat seuraamaan tyrannien valtaa, meidän on tarkasteltava eettisiä periaatteita, jotka määräävät yksilön ja yhteiskunnan käyttäytymistä.

Tyrannian synty ei ole pelkästään yksilön psykologinen häiriö; se on seurausta yhteiskunnallisten rakenteiden heikkouksista, jotka mahdollistavat valtarakenteiden väärinkäytön. Tässä asiassa yksi tärkeimmistä tekijöistä on se, että tyrannien valta ei ole koskaan yksin heidän omastaan, vaan siihen vaikuttavat myös muut tekijät kuten myötäilijöiden ja idioottien osallisuus. Ilman myötäilijöitä ja hölmöjä tyranni ei voi nousta valtaan. Tyranninen valta syntyy siis myös osallisuuden, tyhmyyden ja pätemättömyyden seurauksena, ei pelkästään ylpeydestä.

Tämä ilmiö ei ole uusi. Machiavelli puhui samasta ongelmasta aikanaan Firenzessä, ja samalla tavalla myös Neuvostoliitossa tai Napoléonin Pariisissa nähtiin sama tyrannian triaadi: tyranni, myötäilijä ja idiootti. Nämä hahmot muodostavat trilogian, joka ei rajoitu vain yhteen aikakauteen tai yhteiskunnalliseen rakenteeseen, vaan on osa ihmiskunnan pitkäaikaista historiaa.

Nykyisin esimerkkinä voidaan pitää Donald Trumpia, joka on oire siitä, että me elämme maailmassa, jossa valta voi helposti kaapata itseään tyrannimaisesti toimivia yksilöitä. Trump ei ole poikkeus, vaan hän on monien tekijöiden summa. Onneksi hän ei pystynyt täysin toteuttamaan tyrannimaisia tavoitteitaan, koska hänen valtaansa rajoittivat valistuneet kansalaiset ja vakaa oikeusjärjestelmä. Mutta tämä ei tarkoita, että tyrannian uhka olisi väistynyt. Se on aina läsnä, valmiina leviämään, ellei yhteiskunta ole riittävän valpas.

On tärkeää ymmärtää, että tyrannian vastustus ei ole vain poliittinen ongelma, vaan se on myös henkilökohtainen. Filosofinen pohdinta, kuten Platon esittää teoksessaan "Valtio", yhdistää ulkoisen maailman ja sisäisen maailman. Valtio, kuten sielu, voi olla sairas, ja siltä puuttuu hyveellisiä elementtejä, jotka suojelevat sen kansalaisia. Demokraattinen yhteiskunta saa sen hallituksen, jonka se ansaitsee – yhteiskunnan tila heijastuu sen hallintaan. Demokratian parantaminen ei voi tapahtua ilman, että tarkastellaan, mitä tapahtuu yksilön sisällä.

Yksi tärkeimmistä elementeistä tässä prosessissa on moraalinen koulutus. Platonin ajatukset filosofikuningasta voivat vaikuttaa houkuttelevilta, mutta tänä päivänä, kun yhteiskunta on entistä monimutkaisempi ja eriytyneempi, meidän ei tarvitse filosofikuningasta, vaan valistuneita kansalaisia, jotka voivat valita viisaita ja hyveellisiä johtajia. Tämä vaatii koulutusta, joka ei keskity vain poliittisiin rakenteisiin, vaan myös eettisiin arvoihin, kuten viisauteen ja totuuden rakastamiseen.

Tämä puolestaan tarkoittaa, että kansalaisille on tarjottava mahdollisuus kehittää moraalista pohdintaa ja kriittistä ajattelua, joka kykenee tunnistamaan ja vastustamaan tyhmyyden, myötäilyn ja vallan väärinkäytön ilmiöitä. Sosiaalinen rotu ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus eivät ole vain rakenteellisia ongelmia; ne ovat myös moraalisia ongelmia, jotka vaativat kulttuurista ja filosofista heräämistä.

Tässä mielessä demokratian terveyden perusta on viisauden ja hyveen edistäminen kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Ei riitä, että meillä on pelkästään institutionaalisia turvamekanismeja tyrannien vallan estämiseksi; meidän on myös luotava sellainen kulttuuri, jossa valistus ja eettinen koulutus ovat kaikkien yhteiskunnan jäsenten tavoiteltavia päämääriä. Tämä ei ole vain poliittinen velvollisuus, vaan se on myös ihmiskunnan yhteinen eettinen haaste.

Tyrannian vastustamisessa ei ole kyse pelkästään sen estämisestä, että yksi henkilö nousee valtaan väärin keinoin, vaan myös sen estämisestä, että koko yhteiskunta myötäilee tai on välinpitämätön epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Meidän on oppittava tunnistamaan ja tunnustamaan nämä ilmiöt myös omassa lähipiirissämme – työpaikoilla, perheissä ja ystävyyssuhteissa. Kaikki nämä ilmiöt ovat osa laajempaa yhteiskunnallista rakennetta, jossa olemme kaikki osaltamme vastuussa.

Ainoastaan yhteiskunnallisesti valistuneet ja eettisesti kehittyneet kansalaiset voivat turvata demokratian ja estää tyrannian pääsyn takaisin valtaan. Tämä on aikamme suurimpia haasteita, ja samalla myös sen suurin mahdollisuus. Meidän ei tule odottaa täydellisiä johtajia, vaan meidän tulee kouluttaa itseämme ja toisiamme niin, että voimme tehdä viisaita valintoja ja luoda parempia yhteiskunnallisia rakenteita.

Suurvallan ja Itsenäisyyden Rajat: Tyrannian Kysymykset ja Vallan Perusta Demokratioissa

Vallan siirtyminen ja demokratian toimivuus ovat monimutkainen ja monitahoinen kysymys. Mitä tarkoittaa kansan suvereniteetti ja kuinka tämä liittyy vallan käytön oikeutukseen? Perinteisesti lännen poliittisessa ajattelussa suvereenin asema on ymmärretty henkilökohtaisena ja absoluuttisena. Keskiajalla ja renessanssin aikana hallitsija oli lain ulkopuolella, mutta myös lain alkuperä ja sen valta olivat hänen käsissään. Kristillisessä politiikassa suvereenin rooli oli määritetty jumalallisen oikeuden kautta. Modernissa yhteiskunnassa sen sijaan ajatus suvereenista on siirtynyt yhä enemmän kansanvaltaan, jossa valtio perustuu perustuslaillisiin sopimuksiin ja kansalaisten suostumukseen. Näin syntyy ajatus kansanvallasta ja vallankäytön oikeutuksesta, mutta samalla myös kysymykset vallan rajoista ja vallan luonteesta heräävät entistä tärkeämmiksi.

Yksi keskeinen kysymys on, voiko presidentti olla syytettynä virheistä, jotka uhkaavat demokratian perusperiaatteita. Tämä liittyy valtiojärjestelmän perusfunktioihin ja sen rajojen määrittelyyn. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on noussut keskustelua siitä, voiko istuva presidentti olla syytettynä, ja jos voi, mikä on hänen asema lain edessä hänen hoitaessaan virkaansa. Kysymys on yhtä lailla oikeudellisen järjestelmän kuin poliittisen toiminnan perusluonteesta. Onko presidentti lain alainen samalla tavoin kuin kansalaiset, vai olisiko hänen asemansa poikkeuksellinen, niin että hän voisi jopa armahtaa itsensä, kuten Trump ehdotti?

Tämä paljastaa syvällisiä kysymyksiä siitä, mitä laki todella on ja mistä se saa alkuperänsä. Jos laki on vain yhteinen sopimus, jonka kansa on hyväksynyt, miksi se ei koskisi kaikkia kansalaisia, erityisesti niitä, joilla on eniten valtaa? Vai onko laki jollain tavoin ylivoimainen, jonkinlaisen yleispätevän moraalikoodin kautta? Carl Schmittin esittämä kysymys siitä, kuka on suveriini, on keskeinen myös nykymaailmassa. Schmittin mukaan suveriini on se, joka päättää poikkeuksista lain sisällä, erityisesti kriisitilanteissa. Tämä ajatus johtaa pohdintaan siitä, mikä on oikeuden ja vallan välinen suhde, ja miten poikkeusolosuhteet vaikuttavat lakiin ja sen ulkopuolisiin valtasuhteisiin.

Vallan ja suvereenin asema kytkeytyy psykologiseen kysymykseen yksilön autonomiasta ja itsevaltiuden suhteesta moraaliin. Kuten Schmitt totesi, todellinen suvereniteetti on päätöksenteon kykyä – se, joka päättää lain soveltamisesta, voi yhtä lailla päättää sen keskeyttämisestä. Autonomia tarkoittaa kykyä asettaa itselleen säännöt ja toimia niiden mukaan. Kantilaisessa perinteessä autonomia ei kuitenkaan ole täysin vapautta; se edellyttää, että itse asetetut säännöt ovat moraalisesti oikeita. Toisin sanoen, autonomia ei ole itsekästä tai mielivaltaista toimintaa, vaan toimimista sellaisen normin mukaan, joka on yleisesti hyväksytty ja oikeudenmukainen.

Tyrannian käsite liittyy nimenomaan siihen, kuinka autonomia voi kääntyä itsevaltaiseksi ja capricious-käyttäytymiseksi. Tyranni ei tunnista moraalilakeja tai normeja, vaan hän asettaa oman tahtonsa lain asemasta. Tämä itsetyytyväisyys ja ylpeys, jota tyypillisesti liittyy tyrannian luonteeseen, on juuri sitä, mitä Aristoteleen ja Platonia edeltävä tragedia, kuten Oidipus, kuvaa. Hubris, ylimielisyys, kasvattaa tyranniaa, ja se puolestaan kasvattaa ylpeyttä. Tyranni ei vain noudata lakia, vaan hänelle itselleen kuuluu oikeus muuttaa lakia.

Ylpeys ja vallanhalu luovat kierteen, jossa valta itsessään ruokkii itsetuntoa ja tuo esiin uskon, että tyranni on niin poikkeuksellinen, ettei hänellä ole enää rajoja. Tämä ajatus vie meidät tarkastelemaan myös valtasuhteiden dynamiikkaa ja sitä, kuinka ylimielisyys johtaa yksilön tahtoon kyseenalaistaa yhteiskunnalliset normit ja jopa asettaa omat säännöt, jotka eivät perustu oikeudenmukaisuuteen tai konsensukseen.

On tärkeää ymmärtää, että tyrannian ja vapaan valtion ero ei ole vain lainsäädännön muodossa, vaan syvemmällä tasolla siinä, kuinka lakia ja oikeudenmukaisuutta käsitellään. Tyranni ei yksinkertaisesti ole lain alainen, vaan hän kokee olevansa lain yläpuolella, eikä hänellä ole syyllisyyttä tai katumusta, vaikka hän toimisi moraalisesti väärin. Hänen valta-asemansa voi olla täysin systemaattinen ja lainsäädännöllinen, mutta moraalisesti hän ei ole enää osa yhteisön hyväksymiä normeja.

Moraalinen tyhjiö, joka syntyy tällaisessa yksilön vapaudessa ja ylpeydessä, on hallitseva, mutta myös vaarallinen. Tyrannian ideologia perustuu juuri siihen uskomukseen, että vallan huipulle nouseva henkilö on jollain tavalla ylempänä lain ja yhteiskunnan hyväksymien sääntöjen yli. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tällainen ylpeys ja itsensä ylivertaisuudeksi mieltäminen voi olla hetkellistä, mutta se on aina tuhoavaa yhteiskunnalle, jossa ihmiset elävät ja tekevät päätöksiä yhteisten lakien ja moraalien mukaan.

Miksi typerys, tyranni ja mielistelijä löytävät toisensa?

Viisauden ja typeryyden välinen kuilu on iätön, ja sen syvyys näkyy jo Raamatussa. Jesajan kirjassa pahuus ja typeryys kuvataan maailman ongelmien ytimenä. Paavali menee vielä pidemmälle puhuessaan 1. Korinttolaiskirjeessä siitä, että Jumalan typeryys on viisaampaa kuin ihmisten viisaus — ja käyttää tarkoituksella moronin juurisanaa. Tämä ironinen käänne osoittaa, kuinka Jumala paljastaa ihmisten viisauden tyhjäpäisyyden käyttäen juuri niitä asioita, joita maailma pitää halveksuttavina.

Typerys ei ole pelkästään naurettava hahmo — hän on traaginen, koska hänessä on mahdollisuus parempaan. Mutta hän kieltäytyy viisaudesta, sulkee silmänsä ja mielensä. Sophokleen Antigonessa kuningas Kreon syyttää Antigonea typeryydestä, mutta saa takaisin: "Jos näytän sinusta typerältä, se johtuu vain siitä, että olet itse todellinen typerys." Näin syntyy klassinen vastakkainasettelu: molemmat pitävät toista hölmönä, jopa hulluna. Sama logiikka toimii myös syytöksissä tyranniudesta. Vallassa olevia syytetään tyrannimaisuudesta, ja nämä puolestaan leimaavat vastustajansa kapinallisiksi ja tyrannian uhkiksi.

Sana tyranni ei alun perin ollut kielteinen. Kreikassa se tarkoitti yksinkertaisesti hallitsijaa. Ajan myötä siitä tuli negatiivinen sana, joka viittaa vallan kaappaajaan, väkivaltaiseen johtajaan. Mutta väkivalta yksin ei riitä. Tarvitaan hienovaraisempi keino: joukkojen vakuuttaminen siitä, että väkivalta on oikeutettua — ja vielä enemmän, että heidän tulee itse ryhtyä väkivallan tekijöiksi tyrannin puolesta. Tässä kohtaa astuu kuvaan mielistelijä.

Mielistelijä toimii siltana tyrannin ja kansan välillä. Hän kääntää tyrannin tahdon kansan kielelle, puhuttelee joukkoja heidän kaipuunsa ja tunteidensa kautta. Hän ei ole ainoastaan vallan pelokas uhri, vaan aktiivinen juonittelija. Hän ruokkii tyrannin ylpeyttä ja lietsoo kansan vihaa. Kreikassa sana sykofantti juontaa juurensa sanasta, joka viittaa viikunan näyttämiseen — mahdollisesti viittaus häpeällisten asioiden paljastamiseen tai väitettyyn pääsyyn salaisuuksiin. Sykofantti käyttää huhuja, vihjailua ja puolitotuuksia aseinaan.

Platon Valtiossa hän kuvaa, kuinka tyrannit käyttävät apunaan palvelijoita, jotka eivät syyllisty suuriin rikoksiin, mutta tekevät "pieniä pahoja." He ovat taitavia puhujia, todistavat valheellisesti, ottavat lahjuksia ja vievät viestinsä kansalle. Tämä on vaarallisempaa kuin fyysinen väkivalta, sillä se vaikuttaa massoihin huomaamatta. Sykofantti ei vain imartele tyrannia — hän vaikuttaa siihen, miten tyranni nähdään. Ja kun tyrannit katoavat ja massat vetäytyvät, juuri mielistelijä jää vastaamaan teoistaan.

Tyranni, typerys ja mielistelijä muodo

Miten uskonnolliset ja poliittiset teemat vaikuttavat nyky-yhteiskunnan johtajuuteen ja vallanpitäjiin?

Poliittisten ja uskonnollisten narratiivien kytkökset johtajuuden ja valtarakenteiden välillä ovat olleet keskeisiä monissa lännen poliittisissa keskusteluissa, erityisesti Yhdysvalloissa. Yksi merkittävä ja kiistanalainen hahmo, jonka rooli on herättänyt suurta huomiota ja analyysiä, on Donald Trump. Hänen poliittinen nousunsa on kulkenut käsi kädessä erityisesti uskonnollisten symbolien ja oikeiston arvomaailman hyödyntämisen kanssa. Trumpin johtajuuden malli ja retoriikka ovat perustuneet monille perinteille ja arvoille, mutta myös täysin uudelle, rohkealle ja jopa provokatiiviselle lähestymistavalle.

Trumpin poliittinen ura ja henkilökohtainen uskomusjärjestelmä eivät ole olleet pelkästään teoreettisia käsitteitä, vaan ne ovat vaikuttaneet hänen toimintaansa ja strategioihinsa. Esimerkiksi, kuten monet tutkijat ja poliittiset analyytikot ovat todenneet, Trump on omaksunut monia piirteitä, joita voidaan pitää autoritaarisina. Hänen julkisessa toiminnassaan ja puheissaan on usein esiintynyt sellaisia elementtejä, jotka muistuttavat muita historiallisen aikakauden vahvoja johtajia, joiden valtansa perustui voimakkaaseen henkilökohtaiseen uskoon ja kykyyn manipuloinnin kautta saada kansa puolelleen.

Trumpin tapa käyttää uskonnollisia elementtejä politiikassa ei ole pelkästään symbolista, vaan se toimii osana hänen laajempaa poliittista strategiaansa. Erityisesti Trumpin suhde uskonnollisiin johtajiin ja hänen jatkuvat viittauksensa siihen, että hänellä on erityinen Jumalan mandaatti, ovat olleet tärkeitä poliittisia työkaluja hänen presidenttikampanjoissaan. Esimerkiksi Norman Vincent Peale, joka oli Trumpin hengellinen opettaja, vaikutti merkittävästi Trumpin maailmankuvaan. Pealen "positiivinen ajattelu" oli keskeinen osa Trumpin henkilökohtaista filosofiaa, jonka hän toisti usein puheissaan. Tämä ajattelumalli ei kuitenkaan pysähtynyt vain henkilökohtaiselle tasolle, vaan se ulottui myös politiikan ja vallan kentille, joissa Trump omaksui itselleen "valtavat oikeudet", joiden mukaan hän voi toimia ilman rajoitteita.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että Trumpin käyttämät uskonnolliset ja poliittiset retoriikat ovat saaneet osakseen myös voimakasta kritiikkiä. Hänen uskontokäyttäytymisensä ei ole jäänyt huomiotta, ja monet kristilliset johtajat ovat tuominneet hänen tavan käyttää pyhiä paikkoja ja symboleja poliittisten etujen ajamiseen. Tämä oli erityisen selkeästi nähtävissä vuoden 2020 kesäkuussa, kun Trump kävi St. John's kirkolla Washingtonissa ja piti siellä valokuvauksen yhteydessä puheen, mutta ei osallistunut rukoukseen. Tämä hetki nostatti valtavan mediamylläkän, jossa monet uskontojen ja yhteiskunnan arvostamat auktoriteetit kyseenalaistivat tämän toiminnan uskonnollisen merkityksellisyyden ja poliittisen hyväksyttävyyden.

Uskonnolliset ja poliittiset elementit eivät rajoitu vain presidentin toimintaan. Ne muokkaavat myös laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Trumpin käyttäytyminen ja hänen tapansa käyttää uskonnollisia symboleja saivat osakseen huomattavan määrän kannatusta uskonnollisilta konservatiiveilta, jotka pitivät häntä jopa "jumalallisena johtajana". Esimerkiksi entinen kongressiedustaja Michele Bachmann väitti, että Trump oli "Jumalan eniten siunattu presidentti", jota ei koskaan ennen ole nähty. Tällaiset lausunnot tekevät selväksi, kuinka syvälle uskonnollinen narratiivi on juurtunut nykyisen poliittisen kentän rakennelmiin ja erityisesti Trumpin valtarakenteeseen.

Tämän lisäksi on tärkeää huomioida, että uskonnollisten ja poliittisten voimien liitto ei ole mikään uusi ilmiö. Uskonnon ja vallan yhteys on ollut keskeinen teema koko lännen historiassa, aina Rooman imperiumin ajoista lähtien. Uskonnon käyttö poliittisena välineenä on ollut monille johtajille tehokas keino legitimiteetin hankkimiseen ja kansan tukemiseen. Kuten antikvaari Xenophon kirjoittaa, hyvän hallitsijan tulee olla paitsi moraalisesti kunnollinen myös kykenevä ylläpitämään yhteiskuntarauhaa ja valtion vakauden. Tällöin uskontokin voi toimia yhtenä välineenä poliittisen vakauden ylläpitämisessä, mutta samalla se voi helposti muuntua vallanpitäjän välineeksi, joka tukee hänen omia poliittisia päämääriään.

Samalla on myös muistettava, että Trumpin tapa käyttää uskonnollisia ja poliittisia symboleja on saanut aikaan merkittäviä jännitteitä yhteiskunnassa. Hänen "henkilökohtainen Jumalan mandaattinsa" ei ole vain yksityinen uskomus, vaan se on kietoutunut hänen poliittiseen valtapeliinsä. Tämä luo jännitteitä ei vain poliittisten vastustajien kanssa, vaan myös uskonnollisten yhteisöjen sisällä, jotka yrittävät ymmärtää, miten yhdistää uskonnolliset opit ja poliittiset tavoitteet ilman, että niiden autenttisuus ja merkitys heikkenevät.

Kaiken kaikkiaan Trumpin rooli Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti uskonnollisten ja poliittisten teemojen yhdistäjänä, on monivivahteinen ja monisyinen. Hänen kauttaan voidaan tarkastella, miten uskonnollinen ajattelu voi olla osa laajempaa poliittista strategiakokonaisuutta ja miten se voi sekä tukea että haastaa vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita ja arvomaailmoja.

Miten tyrannia syntyy ja mitä se tarkoittaa yhteiskunnalle?

Tammikuun 6. päivän tapahtumien jälkimainingeissa Trump hylkäsi väkivallan, jota hän oli itse yllyttänyt. Tämä sai osan hänen seuraajistaan tuntemaan itsensä petetyiksi. Silti jotkut jatkoivat uskonsa pitämistä häneen, jopa muokaten salaliittoteoriaa niin, että väkivalta Capitolissa ei ollut Trumpin seuraajien tekosia, vaan vasemmistolaisia, jotka olivat soluttautuneet väkijoukkoon. Tällöin eräs Trumpin kannattaja ilmaisi asian seuraavasti: "Jos väkivalta Capitolissa tuli konservatiiveilta, niin tuomitsen sen. Ei ole olemassa tekosyitä väkivallalle. Se ei muuta tukeani Trumpille. Ne, jotka rakastavat Trumpia, eivät tule muuttamaan mielipidettään, olipa hän presidentti tai ei. Se tarkoittaa vain sitä, että odotamme vuoden 2024 vaaleja ja toivomme, että hän itse tai hänen lapsensa asettuvat ehdolle."

On hämmästyttävää, kuinka tyranni (tai itseään tyrannina pitävä) voi herättää tällaista rakkautta – ja kuinka tämä rakkaus siirtyy myös tyrannin perheeseen. Niin kuin tämä Trumpin kannattaja toteaa, rakkaus ei muutu, oli mitä tahansa. Jotkut saattavat jopa pitää tällaista palvontaa ihailtavana. Kuitenkin Trumpin palvonta on aiheuttanut merkittäviä vahinkoja. Ne, jotka pitivät Trumpia "Jumalan suurimpana soturina", kuten tammikuun 6. päivän hyökkäyksessä kuollut Trumpin kannattaja ilmaisi, kärsivät todellisista seurauksista hänen puolestaan: kuolemia ja vankeustuomioita.

Trumpin valtakauden suurin virhe saattoi olla hänen koronapandemian hoidossaan. Trumpin ylimielisyys esti häntä tunnustamasta pandemian vakavuutta. Hän syytti kaikkia muita omista johtajuusvirheistään: Kiinaa, uutismediaa ja paikallisia viranomaisia. Tämän seurauksena, kun Trumpin valtakausi päättyi, lähes 400 000 ihmistä oli kuollut. Moni heistä oli Trumpin tukijoita. Vaikka Trump, Giuliani ja muut hänen lähipiirinsä saivat erinomaisia hoitoja koronaan ja toipuivat, ei sama ollut totta niille, jotka elivät köyhyydessä, ilman sairausvakuutusta ja vaarallisissa työolosuhteissa.

Mutta edes pandemia ei vähentänyt Trumpin viehätystä. Hänen kannattajansa rakastivat häntä edelleen, riippumatta kaikesta. Jotkut Trumpin kannattajat jopa vaikuttivat uskovan, että pandemian estämiseen tarkoitetut toimet – maskit, sulkutoimet ja sosiaalinen etäisyys – olivat itse asiassa eräänlaista tyranniaa. Esimerkiksi senaattori Rand Paul lainasi C. S. Lewistä todeten, että "Kaikkien tyrannioiden joukossa tyrannia, joka todella harjoitetaan uhriensa hyväksi, voi olla kaikista sortavinta." Paul syytti valtion terveysviranomaisia tyrannimaisesta käytöksestä pandemian aikana. Vielä kummallisempaa oli Michael Flynnin, Trumpin entisen kansallisen turvallisuuden neuvonantajan, väite, että COVID-19-pandemia oli "valmisteltu" vallan kaappaamiseksi ja vaalien 3. marraskuuta 2020 heikentämiseksi.

Tässä kohtaa palaamme jälleen polarisaation ongelmaan. Trumpin kriitikot syyttävät hänen tyrannimaisia taipumuksiaan (valheita ja itsekehua) pandemian pahentamisesta, kun taas Trumpin kannattajat väittävät, että pandemian todellinen vahinko oli tyrannimainen liiallinen valtion toimien valvonta, joka lopulta vahingoitti Trumpia. Tämä on hyvin tyypillinen tilanne polarisaatiotilassa.

Trumpia ei voida täysin syyttää tartuntataudin kuolettavista seurauksista. Mutta tyrannian ja ruton yhteys on syvälle juurtunut historiaan. Tähän sisältyy ajatus siitä, että tyrannit ovat syyllisiä ruttoon ja tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on selvittää, kuka todella on vastuussa. Esimerkiksi Sofokleen tragedia "Oidipus kuningas" sijoittuu ruton aikaan. Rutto on jumalten lähettämä kirous, joka langetetaan Thebeen rangaistuksena tyrannin incestuosoivasta, murhaavasta ja tyrannisesta elämäntavasta. Oidipus ei halua myöntää, että hän itse on saastan lähde, vaan hän etsii syyllisiä muualta ja syyttää Tiresiasta, joka väittää Oidipuksen olevan ruton aiheuttaja. Oidipus menee niin pitkälle, että hän ehdottaa, että Tiresias on toiminut Kreonin, tuolloin vain potentiaalisen tyrannin, hyväksi yrittäessään horjuttaa Oidipusta ja lavastaa vallankaappauksen. Tyranni syyttää rutosta mutta syyttää samalla syyttäjiään tyrannimaisuudesta, mikä vain pahentaa tilannetta.

Sofokleen varoitus on selvä. Syvempi vaara on viisauden puute, joka perustuu objektiiviseen totuuteen. Polarisaatio on merkittävä osa ongelmaa. Tyranni ja hänen kumppaninsa ovat vakuuttuneita (tai vakuuttavat itsensä), että he ovat hyviä. Kansalaiset vedetään mukaan ja kuolevat. Vaikka jotkut näistä hahmoista saattavat olla suorastaan julmia ja pahoja, tragedia ei ole melodramaattista. Traagiset hahmot ovat paljon monimutkaisempia ja siksi insidiooseja. Ongelma on siinä, että olemme sairaita mutta uskomme olevamme terveitä. Me etsimme auktoriteettia pelastamaan meidät, mutta se vain pahentaa tilannetta. Juoni käy monimutkaiseksi, kun totuus hylätään "valheelliseksi uutiseksi" ja totuudenpuhujat muuttuvat kansan vihollisiksi. Tämä ei ole niinkään pahuuden ja julmuuden ongelma kuin ylpeyden, kunnianhimon, tietämättömyyden ja typeryyden ongelma. Parannuskeino on ilmeinen: viisaus, totuus ja pidättyväisyys lain alla.

Vaikka tässä esitetyt tarinat ovat käteviä myyttejä, todellinen elämä ja historia ovat paljon monimutkaisempia. Emme enää usko, että jumalat lähettävät ruton rangaistukseksi tyrannin kunnianhimolle. Mutta kertomuksen moraali pitää edelleen paikkansa. Johtajan ylimielisyys voi aiheuttaa suurta vahinkoa. Tämä vahinko kattaa sekä tyrannin hallinnon väkivallan ja sekasorron että totuuden polarisaation, joka syntyy, kun tämä traaginen kolmikko nousee valtaan. Tyranni haluaa, että maailma mukautuu hänen omaan kuvaansa. Hän kiistää todellisuuden ja syyttää niitä, jotka puhuvat totuuden, kansan vihollisiksi. Ylistäjät yllyttävät häntä, imartelevat hänen egoaan ja vahvistavat tyrannin fantasioita. Kansalaiset petetään ja lopulta kuolevat.

Miten lohikäärmeet heijastavat kulttuurien monimuotoisuutta ja merkityksiä Aasiassa?
Miten lankapaino, koukun koko ja jännitys vaikuttavat virkkaustulokseen?
Mikä on elämän jälleenrakentamisen todellinen merkitys?