Vaikka Wisconsinissa, joka luokitellaan vuokraoikeuksia puolustavaksi osavaltioksi, monissa kaupungeissa slumlordien rangaistus koostuu usein vain "vuokranantajakoulusta", jossa heitä opastetaan vuokraamaan "oikeille ihmisille", tämä heijastaa laajempaa ongelmaa, jossa suuret kiinteistönomistajat ja vuokranantajat saavat paljon lievempiä seuraamuksia kuin tavalliset asukkaat. Kun kiinteistönomistajat, erityisesti suurten omistajien, jäävät jälkeen veroistaan tai vesimaksuistaan, kaupungilla on huomattavasti vähemmän keinoja vaatia heiltä vastuuta verrattuna vuokralaisiin tai pieniin omistajiksi rekisteröityihin asukkaisiin. Yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän tarjoamat kiinteistönomistajille suunnatut sääntelyrajoitukset ovat monesti heikommat verrattuna niihin, joita kohdistetaan vuokralaisiin. Tämä epätasa-arvo syntyy usein osavaltioiden pääkaupungeista eikä paikallisista kaupunkiviranomaisista.

Konservatiivinen ajattelutapa kaupungin hallinnasta nojaa julkisen valinnan paradigmaan, jonka mukaan kaupungit tulisi kurittaa markkinavoimien sääntöjen mukaisiksi. Tämän viitekehyksen mukaan kaupungit saavat kurinpalautusta markkinakeskeisistä ulkoisista voimista, jotka rankaisevat niitä, jotka toteuttavat jakopolitiikkaa, ja palkitsevat ne, jotka paneutuvat kehityspolitiikkaan. Ulkoiset voimat, jotka ohjaavat tätä prosessia, toimivat ilman selkeää organisaatiota tai viranomaisvaltaa – ne toimivat omalla logiikallaan. Kuitenkin, huolimatta tämän ajattelutavan suosiosta, kaupungit eivät ole saaneet kurinpalautusta itsenäisten markkinoiden toimesta, vaan konservatiiviset lainsäätäjät ovat aktiivisesti rajoittaneet kaupunkien autonomiaa. Nämä toimet eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne ovat hyvin organisoituja poliittisten toimijoiden taholta, ja ne toteutetaan ryhmien, kuten ALEC, toimesta, jotka jakavat uskomuksen siitä, että kaupungit ovat hallitsemattomia ja niitä on hillittävä. Kansallisella tasolla konservatiiviset hallitukset ja instituutiot ovat vähentäneet paikallisten valtioiden kykyä tehdä muuta kuin alistua markkinoiden tahtoon. Tämä kehitys on ollut erityisen haitallista niin sanotuissa "ruostevyöhykkeen" kaupungeissa, joissa paikallista demokratiaa on riistetty ja monia taloudellisia kehitysmahdollisuuksia on poistettu.

Näiden rajoitusten vaikutukset eivät ole vain teoriassa merkittäviä, vaan ne ovat täysin havaittavissa niissä kaupungeissa, joissa taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus kasvaa. Detroit on yksi sellaisista kaupungeista, jossa suurin osa alueista on menettänyt yli 80 prosenttia asukkaitaan ja asunnoistaan hylkäämisen, tuhopolttojen, laiminlyönnin ja purkamisen myötä. Heidelberg Street, Detroitin alue, on menettänyt yli 90 prosenttia asukkaitaan vuodesta 1950 alkaen. Vain 46 prosenttia alueen jäljelle jääneistä rakennuksista ovat asuttavissa, ja suurin osa niistä on tullut elinkelvottomiksi tulipaloissa ja varkauksissa tuhotuiksi. Tällainen rappio ei ole ainoastaan Detroitin tai ruostevyöhykkeen ongelma, vaan vastaavaa ilmiötä esiintyy jopa 49 eri kaupungissa, joissa on yli 260 Heidelbergin kaltaista naapurustoa.

Tämä ilmiö on yhteydessä erityisesti siihen, miten markkinavoimat ja niiden vaikutusvaltansa rajoittavat kaupungin mahdollisuuksia kehittää itseään. Rappioituneet ja tyhjentyneet kaupunginosat, kuten Heidelberg Street, muodostavat vaarallisia ympäristöjä lapsille ja voivat lisääntää rikollisuutta, kuten tuhopolttoja, rottien lisääntymistä ja laitonta kaatopaikkatoimintaa. Tämä puolestaan synnyttää negatiivisen kierteen, joka estää kaupunkeja houkuttelemasta investointeja ja uusiutuvia asukkaita. Vähäisten investointien myötä alueille asettuu usein vähemmän eettisiä kiinteistönomistajia, jotka ostavat kiinteistöjä verotöistä vain muutamalla sadalla dollarilla ja vuokraavat niitä niille, jotka eivät voi valita parempaa asuinpaikkaa. Näin heille jäävät pääasiassa köyhät ja rikosrekisterillä varustetut asukkaat, jotka eivät uskalla valittaa vuokranantajille peläten irtisanomisia.

Kaupunkien hallinto kohtaa monenlaisia haasteita tällaisessa ympäristössä, mutta paikallisen poliittisen kentän rajoitukset ja lainsäädännön ulkopuolelta tuleva paine ovat ratkaisevassa asemassa kaupungin elvytystyössä. Tämä prosessi on usein myös ideologisesti kuormittunut, sillä se ei perustu ainoastaan markkinavoimien voimaan, vaan voimakkaasti järjestäytyneiden konservatiivisten ajatushautomojen ja poliittisten ryhmien etuihin, jotka edistävät yksityisomistuksen ja markkinatalouden oikeutusta samalla, kun he sysäävät vastuuta ja syyllisyyttä yhteiskunnan heikoimmille jäsenille. Rajoitukset, jotka estävät kaupunkeja toteuttamasta kehityspolitiikkaa ja kannattamasta paikallista demokratiaa, eivät ole sattumanvaraisia. Ne ovat strategisia poliittisia toimia, joiden taustalla on halu hallita ja kontrolloida yhteiskunnan rakenteita, etenkin niillä alueilla, joita pidetään "toiseuden" ja taloudellisen köyhyyden symbolina.

Miksi purkaminen ei stabiiloinut markkinoita ja kaupunginosia?

Purkaminen on ollut osa Yhdysvaltain kaupunkipolitiikkaa pitkään, mutta erityisesti viime vuosikymmeninä se on muuttunut erottamattomaksi osaksi kahta selkeästi erottuvaa urbaania trendiä: ensinnäkin suurten teollisuusalueiden ja vanhojen teollistuneiden alueiden hajoamista, toiseksi näiden alueiden siirtymistä “rust belt” -kaupungeiksi, joissa talouden ja asuntomarkkinoiden surkastuminen on tullut osaksi kaupungin identiteettiä. Purkaminen, joka aiemmin oli osa kaupungin elvyttämisstrategioita, on nykyään usein käytetty väline syrjäytyneiden kaupunginosien siivoukseen, ilman että siihen liittyisi kunnollista, pitkäjänteistä kehitysohjelmaa.

Yhdysvalloissa erityisesti 1970-luvun jälkeen lähes viidenkymmenen Rust Belt -kaupungin alueilla on ollut ainakin yksi kaupunginosa, jossa yli 50 prosenttia asuinrakennuksista on poistettu – lähes poikkeuksetta purkamalla. Tämän kehityksen taustalla on ollut valtava määrä taloudellisia, poliittisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet siihen, että kaupungit ovat joutuneet kamppailemaan työpaikkojen, verotulojen ja asukkaidensa jatkuvasti vähenevän määrän kanssa.

Purkamisen taustalla on ajatus siitä, että vanhat, huonokuntoiset rakennukset ja rakennusalueet estävät markkinoiden elpymistä ja estävät taloudellista kehitystä. Tämä logiikka perustuu siihen, että jos "syöpäkudos" poistetaan, "terveet" osat voivat kasvaa sen paikalle. Samalla pyritään luomaan myönteinen muutos, jossa alhaisilla maan arvoilla varustetut alueet voisivat houkutella investointeja ja kehitystä. Tämä ajattelutapa, jota voi verrata klassiseen talousteoriaan, olettaa, että markkinat itsessään ratkaisevat ongelmat, mikä usein ei pidä paikkaansa.

Purkamisen vaikutukset ovat kuitenkin olleet monissa tapauksissa katastrofaalisia, erityisesti sosiaalisten ja etnisten ryhmien kannalta. Eri kaupunginosien välillä on havaittu suuria eroja etnisten vähemmistöjen määrässä. Esimerkiksi EHL-kaupunginosat olivat vuonna 1970 huomattavasti enemmän afroamerikkalaisia kuin kasvavat kaupunginosat, ja ero ei ole vähentynyt, vaan on jopa kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Vuosikymmenien aikana, vaikka afroamerikkalaisten osuus EHL-kaupunginosista on kasvanut, ei kasvun taustalla ole ollut sosiaalista integraatiota tai yhteisön parantamista, vaan pikemminkin lisääntynyttä eriarvoisuutta ja eristäytymistä muista alueista.

Samaan aikaan taloudelliset ja koulutukselliset erot ovat kasvaneet entisestään. Vaikka kotitalouksien tulot ovat nousseet kaikilla alueilla, ero kasvavien ja purkamista kokeneiden alueiden välillä on kasvanut entistä suuremmaksi. EHL-kaupunginosien kotitalouksien mediaanitulot vuonna 1970 olivat vain 61 prosenttia kasvavien alueiden tuloista, ja vaikka tulot nousivat kaikilla alueilla, ero säilyi ja vuonna 2010 oli vain 57 prosenttia kasvavien alueiden tuloista. Samalla työttömyysaste, joka vuonna 1970 oli melko lähellä toisiaan EHL- ja kasvavilla alueilla, kasvoi merkittävästi EHL-alueilla vuosien 1990 ja 2010 välillä. Tällä hetkellä työttömyysaste EHL-kaupunginosissa oli lähes 23 prosenttia, kun taas kasvavilla alueilla se oli vain 8,9 prosenttia.

Koulutustilastot osoittavat samankaltaista eriarvoisuutta. EHL-alueiden asukkaille, joilla ei ollut edes peruskoulutusta, oli vuonna 1970 yli 70 prosenttia väestöstä, kun taas kasvavilla alueilla tämä luku oli vain noin 45 prosenttia. Vaikka EHL-kaupunginosien koulutustaso parani vuosikymmenien aikana, ero kasvoi suhteessa kasvavien alueiden koulutustasoon.

Näiden erojen taustalla on, että purkaminen ei ole yksinään ratkaissut kaupungin ongelmia, vaan on pikemminkin kärjistänyt niitä. Yksittäisten rakennusten purkaminen ei ole johtanut alueiden elpyminen, vaan alueet ovat eristäytyneet entistä enemmän kasvavista kaupunginosista ja saaneet aikaan pysyvän yhteiskunnallisen marginalisoitumisen.

Purkamisen merkitys kaupungin politiikassa on ollut monille poliitikoille ja suunnittelijoille kognitiivinen ansa. Ajatellaan, että purkaminen on yksi helppo tapa “kunnostaa” alueita, mutta ilman positiivista kehitystä, joka liittyisi yhteisön elvyttämiseen, purkaminen ei yksinkertaisesti toimi. Tässä piilee suuri ristiriita, sillä samalla kun purkamista kutsutaan taloudellisesti perustelluksi, sen humanitaarinen ja sosiaalinen hinta jää usein huomiotta.

Mikään purkamisen perinteinen hyöty ei ole onnistunut toteutumaan kaavaillusti. Rakennusten purkaminen ei ole palauttanut alueiden elinvoimaa, vaan on luonut pysyvän kuilun eriarvoisuuden ja syrjäytymisen välillä. Pääasiassa purkaminen on luonut entistä enemmän ongelmia, joita ei ole ratkaistu sen jälkeisellä investointipolitiikalla. Tämä ristiriita purkamisen ja sen jälkeisen kehityksen välillä nostaa esiin tarpeen arvioida uudelleen, mikä todella edistää yhteisöjen elvyttämistä ja mitä muita keinoja tarvitaan markkinoiden tukemiseksi.

Miksi kaupunkien rappeutuminen on suunniteltua?

Kaupungin rappeutuminen ei ole sattumaa. Se ei ole seurausta ulkoisista tekijöistä, kuten talouden globaalista muutospaineesta, vaan osittain hyvin harkittujen poliittisten ja taloudellisten päätösten tulosta. Tämä prosessi, joka voidaan kuvata myös kaupungin "purkamiseksi", on monen tekijän summa, jossa markkinoiden luonteen ja yhteiskunnan arvojen välinen jännite saa aikaan kestäviä vaikutuksia. Markkinatalouden äärimmäinen puolustaminen on johtanut siihen, että kaupungit, jotka eivät ole sopeutuneet tiettyihin taloudellisiin ihanteisiin, ovat joutuneet syrjäytymään ja vähenemään.

On helppo uskoa, että kaupungin rappeutuminen on yksinkertaisesti seurausta talouden suurista, väistämättömistä voimista. Esimerkiksi Detroitin, Clevelandin ja Garyn kaltaiset kaupungit näyttäytyvät monille väistämättömänä deindustrialisaation ja globalisaation uhrina. Markkinat, joihin ei voi vaikuttaa paikallisella tasolla, ovat saaneet nämä kaupungit ajautumaan alamäkeen. Tämä käsitys on kuitenkin hyvin yksinkertaistettu ja usein valheellinen. Kaupungin rappeutuminen ei ollut luonnollinen ilmiö, vaan tarkkaan suunniteltu toimenpide, jossa tärkeänä elementtinä oli valkoihoisten väestöryhmien siirtyminen pois kaupungeista. Tämä liike ei ollut vain sattumaa, vaan se oli osa laajempaa poliittista ja taloudellista ohjelmaa.

Kaupungin rappeutuminen voidaan ymmärtää osaksi suurempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa markkinat eivät enää palvele kaikkia kansalaisia, vaan ainoastaan niitä, jotka pystyvät hyödyntämään niiden tarjoamia etuja. Tämä johtaa eriarvoisuuden lisääntymiseen ja vähemmistöryhmien syrjäytymiseen. Näin ollen kaupungin rappeutuminen ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan se on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen valinta, joka vaikuttaa kaupungin asukkaiden elämänlaatuun ja mahdollisuuksiin.

Tämä ajattelutapa juontaa juurensa konservatiiviseen käsitykseen markkinoiden "luonnollisuudesta". Konservatiivien mukaan markkinat ovat itsessään oikeudenmukaisia ja tasapainottavia, kun taas valtion puuttuminen talouteen ja yhteiskuntaan on aina epäluonnollista ja vahingollista. Tämä ajatus perustuu siihen, että markkinatalous toimii parhaiten ilman valtion sääntelyä ja puuttumista. Jos yhteiskunta haluaa saavuttaa todellisen vapauden, sen on poistettava kaikki keinotekoiset esteet, kuten työehtosopimukset, verot ja sääntely. Tällöin markkinoiden "luonnollinen" järjestys pääsee valloilleen, ja yhteiskunta kukoistaa. Tässä maailmankuvassa kaupungin rappeutuminen ei ole seurausta markkinoiden epäonnistumisesta, vaan siitä, että yhteiskunta ei ole antanut markkinoiden toimia vapaasti.

Tämä ajatusmalli ei ole uusi. Se muistuttaa 1800-luvun klassisten liberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiä, joita Karl Polanyi on käsitellyt teoksessaan The Great Transformation. Polanyin mukaan aikaisemmat konservatiivit uskoivat, että markkinat olivat luonnollisia ja valtion puuttuminen oli haitallista. He hylkäsivät kaikki säännökset ja sääntelyt, jotka rajoittivat markkinoiden toimintaa, koska ne häiritsivät luonnollista järjestystä. Polanyi kuitenkin kumosi tämän näkemyksen, väittäen, että vapaiden markkinoiden puolustaminen itsessään oli myös suunnitelmallista toimintaa. Markkinat eivät olleet luonnollisia ja itseohjautuvia, vaan niiden toiminta oli sidoksissa tiettyihin poliittisiin ja juridisiin toimiin, joita oli tehty markkinoiden puolustamiseksi ja tukemiseksi.

Kaupungin rappeutuminen on siis osaltaan seurausta tästä poliittisesta ja taloudellisesta ajattelutavasta. Markkinat eivät ole luonnollisia olosuhteita, vaan niitä on muokattu ja ohjattu yhteiskunnan ja valtion toimesta. Tällä on pitkälle meneviä seurauksia, sillä tämä ajattelutapa on johtanut tilanteeseen, jossa suurkaupungit ovat joutuneet eriarvoisuuden, köyhyyden ja syrjäytymisen kierteeseen. Kaupunkien väheneminen ei ole vain sattumaa, vaan se on osa suurempaa yhteiskunnallista ja poliittista suunnitelmaa, joka tähtää tiettyjen ryhmien etujen maksimoimiseen toisten kustannuksella.

Erityisesti neoliberaali liike on edistänyt kaupungin rappeutumista erityisellä tavalla. Neoliberalismi pyrkii purkamaan aikaisempia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ohjelmia, kuten hyvinvointivaltion rakenteita ja verotusta, ja samalla luomaan olosuhteita, joissa markkinat voivat toimia mahdollisimman vapaasti. Neoliberalismin avulla on onnistuttu rajoittamaan julkisen sektorin vaikutusmahdollisuuksia, mikä on osaltaan edesauttanut kaupungin rappeutumista ja eriarvoisuuden lisääntymistä. Kaupunkeja on käsitelty pelkästään taloudellisina yksiköinä, joissa taloudelliset voimat määräävät, kuinka alueet kehittyvät ja kuka niissä elää.

Kaupungin rappeutuminen ei siis ole vain yksittäisten taloudellisten tekijöiden seuraus, vaan se on laajemman poliittisen ja taloudellisen järjestelmän osa, jossa markkinat asetetaan etusijalle. Tämä ajattelutapa ei vain aliarvioi kaupungin asukkaita, vaan se myös ohjaa heidät kohti köyhyyttä ja syrjäytymistä. On tärkeää ymmärtää, että kaupungin rappeutuminen ei ole vain luonnollinen prosessi, vaan se on osa laajempaa taloudellista ja poliittista suunnitelmaa, joka vaikuttaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.

Miten Neoliberalismi Muokkaa Kaupunkien Kiinteistösuhteita ja Yhteiskuntia?

Neoliberalismi on keskeinen voima, joka on muovannut modernien kaupunkien kiinteistösuhteita ja hallintakäytäntöjä erityisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Yhteiskuntien taloudellinen järjestys on kääntynyt kohti markkinavetoista, yksilöllistä ajattelua, joka vaikuttaa suoraan kaupunkirakenteisiin ja asukkaitten elämään. Kaupunkipolitiikan ja kiinteistöhallinnan osalta neoliberalismi on usein näyttäytynyt tuhoisana voimana, joka tähtää pelkästään taloudellisiin voittoihin, ohittaen sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Neoliberaalin ajattelun mukaan markkinoiden täytyy saada vapaasti toimia, ja sen seurauksena kiinteistösuhteet muotoutuvat yhä enemmän kaupunkien taloudellisiksi resursseiksi. Tämä prosessi heijastuu useisiin yhteiskunnan osa-alueisiin, erityisesti asuntopolitiikkaan ja väestön eriarvoistumiseen.

Yksi keskeisistä tekijöistä neoliberalismin vaikutuksessa on alueellisen kehityksen ja maankäytön hallinta. Neoliberalismissa paikallisella hallinnolla on suuri rooli, sillä se päättää siitä, miten ja mihin maata käytetään. Tällöin kiinteistönomistajat ja suuryritykset voivat vaikuttaa voimakkaasti alueiden kehityssuunnitelmiin, ja tämän seurauksena kaupunkien infrastruktuuri ei aina palvele kaikkien asukkaitten tarpeita. Kaupungit, jotka aiemmin olivat monimuotoisia ja yhteisöllisiä, voivat joutua hajoamaan yhä sulkeutuneempiin ja eriarvoisempiin osiin, joissa tulo- ja varallisuuserot korostuvat entisestään.

Neoliberalismilla on myös pitkä historia Yhdysvalloissa, missä sen vaikutukset ovat olleet erityisen ilmeisiä. Kiinteistöhintojen nousu ja alueellinen segregaatio ovat olleet esimerkkejä siitä, miten taloudellinen voima voi syrjäyttää heikommat väestöryhmät. Yksityisomistuksen voimistuminen on johtanut siihen, että kaupungit ovat muuttuneet enemmän bisneskeskuksiksi, joissa asukkaita kohdellaan enemmän kuluttajina kuin yhteisön jäseninä. Tämä kehitys on korostanut taloudellisen rationalismin hallitsevuutta, jossa asukkaita ei nähdä osana yhteisön kokonaisuutta, vaan enemmänkin taloudellisen toiminnan subjekteina.

Samalla kun neoliberalismi on muokannut kaupunkien kiinteistösuhteita, se on myös tuonut esiin uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, kuinka kaupunkien kehitystä ohjataan ilman, että unohdetaan yhteiskunnan sosiaaliset ja kulttuuriset tarpeet. Kaupungit, jotka ovat ajautuneet taloudellisen painostuksen alle, voivat alkaa palauttaa huomionsa asukkaittensa hyvinvointiin ja tasapainottaa taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen välisiä ristiriitoja. On tärkeää miettiä, miten kiinteistösuhteet ja kaupunkipolitiikka voivat tukea yhteisöjä ja edistää tasa-arvoa, sen sijaan, että ne vain jättäisivät heikot väestöryhmät taloudellisen kilpailun jalkoihin.

Tätä taustaa vasten on olennaista tarkastella, miten neoliberalistinen talousmalli on vaikuttanut kaupungistumiseen. Kaupunkien kasvu ja kehitys eivät ole enää ainoastaan alueellisia prosesseja, vaan niihin liittyy myös globaalien talouden virtojen ja politiikkojen vaikutuksia. Maailmanlaajuiset taloudelliset suhdanteet vaikuttavat suoraan paikallisten asukkaiden elämään ja niiden mahdollisuuksiin saavuttaa yhteiskunnallista ja taloudellista liikkuvuutta. Tämän takia kaupungit ovat entistä haavoittuvampia taloudellisille kriiseille ja niihin liittyville epätasa-arvoisille seurauksille.

Neoliberalismi ei ole vain teoriassa olemassa oleva voima, vaan se on käytännössä hallinnut kaupungin kehitystä, erityisesti suurten asuntokriisien aikana. Yhdysvalloissa asuntomarkkinoiden romahdukset ja kaupungistumisen haasteet ovat olleet esimerkkejä siitä, miten neoliberalismin ajattelutavat voivat johtaa kriiseihin. Kiinteistöhintojen nousu ja alueiden eriytyminen ovat osaltaan edistäneet yhteiskunnan jakautumista, jossa köyhemmät asukkaat jäävät vaille kunnollisia elinolosuhteita ja mahdollisuuksia.

Kaupunkikehityksen ja kiinteistösuhteiden ymmärtäminen neoliberalismin näkökulmasta on avain siihen, miten yhteiskunnat voivat reagoida tämän talousmallin tuomiin haasteisiin. Kaupungit, jotka aiemmin olivat monikulttuurisia ja monimuotoisia, voivat muuttua sulkeutuneiksi alueiksi, joissa taloudellinen segregaatio on normaali olotila. Tämän vuoksi on tärkeää, että kaupunkipolitiikassa otetaan huomioon talouden ja sosiaalisten tarpeiden tasapaino, jotta voimme luoda kestäviä ja oikeudenmukaisia kaupunkeja, jotka eivät jää vain taloudellisen kilpailun välineiksi.

Miten konservatiivinen liike on muovannut laissez-faire-rasismia ja politiikan oikeutuksia

Laissez-faire-rasismin ilmiö on monille tuttu, mutta sen syvällinen soveltaminen ja sen oikeutukset konservatiivisessa politiikassa saattavat jäädä usein hämäriksi. Erityisesti silloin, kun rasismia ei ilmaista suoraan, konservatiiviset lainsäätäjät voivat väittää, ettei kyseessä ole rotuviha. Tämä mekanismi ilmenee muun muassa äänestyslainsäädännön ja vankeinhoitopolitiikan yhteydessä. Vaikka nämä politiikat vaikuttavat kohtuuttomasti mustiin vähemmistöihin, niiden puolustajat kiistävät rasististen motiivien olemassaolon, vedoten mahdollisiin muihin, usein epäpäteviltä vaikuttaviin selityksiin. Tämä on riittävää vakuuttamaan monia valkoisia äänestäjiä siitä, etteivät he ole osaltaan vahvistamassa roturistiriitoja.

Erityisesti konservatiiviset politiikot saattavat vedota huoleen niistä, joihin nämä politiikat kohdistuvat, esittäen esimerkiksi, että köyhyyden tai vankilakannan kasvattaminen "hyödyttää" mustia amerikkalaisia, vaikka se ei selvästikään ole totta. Tällaisissa tilanteissa käytetään puolitotuuksia ja vääristellään oikeutettuja huolenaiheita, jotta niitä voitaisiin sovittaa konservatiivisiin päämääriin. Esimerkiksi vankeuslainsäädännön tiukentaminen perustellaan usein väitteellä, että mustat asukkaat tarvitsevat turvallisempia naapurustoja, vaikka monissa tapauksissa he itse haluavat lisätä sosiaalista tukea ja työpaikkojen tarjontaa.

Ne, jotka vastustavat kaupunginosien kehittämistä, saattavat tuoda esiin huolensa tyhjistä rakennuksista, mutta kun kyse on todellisuudessa kehityksestä ja parannuksista, nämä huolenaiheet käännetään yleensä hallituksen toimesta toisinpäin, jotta voidaan oikeuttaa alueiden tyhjentäminen. Tässä ilmiössä, joka noudattaa laissez-faire-rasismin logiikkaa, politiikkaa voidaan legitimoida huonojen olosuhteiden parantamisena, vaikka sen todelliset seuraukset eivät olisi niitä, joita kohderyhmät toivoisivat.

Konservatiivisten ajattelijoiden, kuten Bobo ja muiden, mukaan laissez-faire-rasismi ei ole salaliitto, vaan enemmänkin sosiaalinen ilmiö, joka nousee vapaasti valkoisten eturyhmien pyrkimyksistä vahvistaa omaa asemaansa yhteiskunnassa. Tämä narratiivi on syntynyt selittämään valkoisten toimia ja oikeuttamaan niiden etuja. Vaikka tämä ilmiö on kehittynyt sosiaalisesti ja poliittisesti, on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että konservatiivinen liike on tietoisesti hyödyntänyt laissez-faire-rasismia politiikassaan. Tämä ei ole sattumaa, vaan tarkasti organisoitu ja tehokas strategia, jolla on ollut huomattavia yhteiskunnallisia seurauksia.

Neoliberalismi on monin tavoin ollut keskeinen elementti nykyisessä konservatiivisessa politiikassa, erityisesti sen keskeisten talouspoliittisten ohjelmien – kuten valtion sääntelyn vähentämisen, verojen alentamisen ja vapaakaupan edistämisen – kautta. Kuitenkin neoliberalismi ei ole yksinomainen voima nykyisinä poliittisina aikoina. Yksi keskeinen kysymys neoliberalismissa on sen suosion heikkous; useimmat sen keskeiset politiikat ovat epäsuosittuja, ja niitä vastustetaan laajasti. Esimerkiksi veronkevennykset rikkaimmille ja sosiaalisten ohjelmien leikkaukset eivät ole yleisesti suosittuja kansan keskuudessa.

Tässä tilanteessa konservatiivinen liike on saanut jalansijaa yhdistämällä neoliberaalit talouspoliittiset ideat muihin poliittisiin ja kulttuurisiin huolenaiheisiin, kuten abortin vastustamiseen ja aseiden oikeuksiin. Tämä yhdistelmä on onnistunut luomaan laajan ja monipuolisen kannatuksen, joka ei perustu vain taloudellisiin tekijöihin, vaan myös syviin kulttuurisiin ja sosiaalisiin pelkoihin, kuten rotuerotteluun ja perinteisten arvojen puolustamiseen.

Tässä yhteydessä konservatiivinen liike vetää voimakkaasti tunteisiin ja peloihin, kuten pelkoon siitä, että valkoisen väestön etuoikeudet ovat vaarassa. Tämä pelko on ollut poliittisesti kannattava elementti 1900-luvun monilla vuosikymmenillä. Esimerkiksi New Dealiin ja sen jälkeiseen antikommunismiin liittyvät vastustukset kumpusivat pelosta, että valkoisen väestön taloudelliset etuoikeudet heikkenisivät. Samoin vastustus bussi- ja asuntokoulutukselle juontaa juurensa pelosta, että valkoisen väestön etuoikeudet voisivat heikentyä.

Kaikesta huolimatta konservatiivinen liike ei ole ainoastaan reaktio muutoshaluiseen yhteiskuntaan, vaan se on myös muovannut politiikkaa ja kulttuuria monin tavoin. Yksi tärkeä tekijä tässä on konservatiivisten ideologioiden hyväksikäyttö nykyisessä poliittisessa keskustelussa, joka luo oikeutuksia ja poliittisia linjauksia, jotka ovat ristiriidassa alkuperäisten neoliberaalien periaatteiden kanssa.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että vaikka poliittiset ja ideologiset kamppailut voivat näyttää olevan vain yksittäisten kysymysten ympärillä, kuten verotuksen tai sosiaaliturvan osalta, todellisuudessa nämä kysymykset ovat usein syvästi sidoksissa laajempiin yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja historiallisisiin jännitteisiin. Poliittinen oikeutuksellisuus, jota konservatiivinen liike tarjoaa, on usein kietoutunut syvempiin arvolähtökohtiin ja yhteiskunnallisiin pelkoihin, jotka vaikuttavat siihen, miten eri väestöryhmät kokevat muutokset yhteiskunnassa.

Miten ennustaa yhteisön energiavalintoja koneoppimisen avulla?
Miten RStudio-projektit auttavat tutkimusprojektien hallinnassa ja toistettavuudessa
Miten itsepetos ja valehtelu yhteiskunnassa kietoutuvat vallankäyttöön ja oikeudelliseen vastuuseen?