Kuka oikeastaan on vierellämme, kun luulemme tuntevamme hänet?

Conway kulki pitkin käytäviä kuin unessa, johdatettuna kohti huonetta, jossa Cathy istui – liikkumattomana, katse käsissään, kuin jokin olennainen olisi jo etääntynyt hänestä. Hetkellinen katseensa ylös oli riittänyt vakuuttamaan Conwayssa jotakin, mitä hän ei halunnut myöntää: hänen edessään oleva nainen ei ollut Cathy. Silti hän vei tämän pois, pois sairaalasta, pois muistojen tilasta, ehkä toivoen, että ympäristön muutos palauttaisi hänelle tutun todellisuuden. Mutta hiljaisuus autossa ja hänen vierellään istuvan olennon välinpitämättömyys kertoivat jostain syvemmästä vieraudesta.

Ravintolassa nainen ei valinnut ruokaa, ei katsonut edes ruokalistaa. Conway tilasi sen, mistä Cathy oli aina pitänyt – hummeria Thermidor – ja seurasi hänen ilmeettömyyttään, joka teki jopa aterian rituaalin ontoksi. Koko illan Conway toimi kuin automaatti: ajoi, tilasi, kantoi laukut, näytti huoneiston. Vasta kun he olivat saapuneet perille, alkoi shokki sulaa ja tietoisuus nousta. Hän ymmärsi, että hänen rinnallaan oleva olento saattoi käyttää vaimonsa ääntä ja kasvoja, mutta sen ajatusten tarkkuus, sen ilmeetön hallinta, oli vierasta.

Kun Conway yritti saada vastauksia, nainen puhui kuin ajan ulottuvuuden takaa: “Se on vaikea kysymys, tarvitsen aikaa vastatakseni.” Vastaus ei lieventänyt pelkoa. Hänelle oli käynyt ilmeiseksi, että joku tai jokin oli käyttänyt heidän avaruusmatkaansa väylänä. Achilleksen asukkaat eivät olleet rakentaneet aluksia, eivät kuluttaneet varojaan rajattomiin projekteihin. He olivat yksinkertaisesti odottaneet, että ihmiset toisivat heidät mukanaan. Se oli kylmää, kirkasta logiikkaa, vierasta mutta nerokasta.

Conwayn ajatuksissa risteili kuva olennosta, joka nukkui seuraavassa huoneessa Cathyn hahmossa. Se saattoi näyttää ihmiseltä, puhua kuten hänen vaimonsa, jopa omaksua hänen tapansa, mutta sen kyvyt olivat muuta – kyky saada nuoret miehet näkemään näkyjä, vanhat miehet kertomaan tarinoita. Mitä kaikkea se voisi vielä tehdä? Conway tunsi voimakasta tarvetta toimia, mutta myös vastenmielisyyttä viranomaisia kohtaan, jotka olivat aina pitäneet häntä poikkeavana. Nyt hän näki kirkkaasti, että he olivat olleet oikeassa, mutta hänen erilaisuutensa ei ollut enää häpeä vaan suoja.

Silti hänen oli tehtävä ratkaisu. Hän hiipi hiljaa, uskoen olennon nukkuvan. Se näytti, kuulosti ja liikkui kuin Cathy, joten sen täytyi noudattaa myös ihmisen ruumiillisia tottumuksia – nukkua, hengittää, olla puolustuskyvytön. Mutta juuri kun hän oli pääsemässä ulos, ovi avautui ja sisään astui hahmo. Valon osuessa siihen Conway näki oman itsensä seisovan edessään.

Tällainen tilanne ei ole vain kertomuksen tapahtuma, vaan se kuvaa syvää ihmisen pelkoa identiteetin ja todellisuuden rajojen hajoamisesta. Kun tuttu muuttuu vieraaksi, luottamus ja muisto menettävät merkityksensä. Lukijan on tärkeää huomata, että vieraus ei aina tule ulkoapäin – joskus se astuu sisään meihin itseemme, siihen kuka me luulemme olevamme ja ketä luulemme rakastavamme. Tämän ymmärtäminen avaa kertomuksen ytimen: kyse ei ole vain tieteiskuvitelmasta vaan myös kysymyksestä siitä, kuinka hauras oma käsityksemme on todellisuudesta ja itsestämme.

Mikä on mielen ja aineen välinen yhteys ja mitä se paljastaa elämästä?

Hän ajoi läpi katujen vastustaen haluaan kytkeä sireeni päälle. Ei ollut mitään syytä paisutella tilannetta entisestään. Reitti vei hänet Cityyn ja yli Lontoon sillan. Pian hän poistui pääväylältä ja suuntasi sivukaduille, etsien jotakin täsmällistä. Vasta pitkän ajan kuluttua hän löysi etsimänsä – pienen asunnon, joka oli alun perin muutettu käyttämättömästä varastosta. Hän soitti ovikelloa, ja oven avasi hoikka, tummahiuksinen nainen, jonka kanssa hän oli viettänyt yön lähes kaksi vuotta aikaisemmin.

Heidän välillään vallitsi jännittynyt mutta ymmärtävä hiljaisuus. Hän puhui nopeasti ja painokkaasti: hänen vaimonsa oli ammuttu, eikä hän tahtonut viranomaisten löytävän heitä. Hän pyysi naista auttamaan heitä piiloutumaan ja lupasi vastapalveluksia. Nainen katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi lopulta; velka menneisyydestä sitoi heidät yhteen tavalla, jota kumpikaan ei lausunut ääneen.

Cathy kannettiin varastohuoneiston portaita ylös, ja hänet asetettiin vuoteelle. Ambulanssista haetut lääketarvikkeet tarjosivat tilapäisen turvan. Hän tiesi, että oli välttämätöntä päästä eroon ambulanssista, jotta heidän sijaintiaan ei voitaisi jäljittää. Palattuaan jalkaisin takaisin huoneistolle hän kohtasi saman tumman naisen, joka kertoi Cathyn heränneen ja kyselleen hänestä. Päivät kuluivat hitaasti, mutta haava parani antibioottien avulla ja he saattoivat vihdoin hengittää hieman vapaammin.

Ulkopuolella maailma yritti rakentaa heistä skandaalia. Lehdet julkaisivat hänen ja Cathyn kuvia vihjailevien otsikoiden alla, ikään kuin mysteeri olisi ollut puhtaasti seksuaalista laatua. Mutta tämä oli heidän pelastuksensa: skandaali suojasi heitä, koska kukaan ei epäillyt todellista syytä heidän poissaoloonsa. Tumman naisen olemus muuttui vähitellen; hänestä tuli osa heidän kotikutoista piilopaikkaansa, kokkien, hoivaten ja jakaen arkea.

Kun Cathy toipui, he alkoivat keskustella, ensin varovasti, sitten yhä syvemmin. Keskustelut avasivat uusia maailmoja, joissa mielen ja aineen rajat alkoivat hämärtyä. Hän, professori, huomasi mielensä sykkivän uusilla ajatuksilla, jotka nousivat kuin valtavat rakenteet hänen ylitseen. Se oli kuin katsoisi suunnatonta maanalaista luolastoa pienimmän lamppunsa valossa: yksityiskohdat jäivät piiloon, mutta mittasuhteet tuntuivat äärettömiltä.

Hän alkoi oivaltaa, että elämää ylläpitävä voima oli kuin epäsäännöllisyys aaltopinnassa – kuin säteilyvälähdys, joka etenee ajassa ja kulkee hermosolujen sähköisten piirin kautta. Näin impulssien laukaiseminen aivoissa ohjaa kehon kemiaa, ja näin ollen mieli ja materia ovat erottamattomia. Aaltojen pintojen muodostamat seisovat kuviot nelidimensionaalisessa ruumiissa katoavat kuoleman jälkeen, mutta äkillisessä kuolemassa tämä energia saattaa säteillä ulos ja vuorovaikuttaa aineen kanssa uudelleen. Hän näki, kuinka tämä voisi selittää ilmiöitä, jotka olivat aiemmin askarruttaneet häntä – jopa Cathyn riskialttiin yhteydenoton hetkellä, jolloin hänen tietoisuutensa oli välähtänyt hänen luokseen, kun luoti iski.

Tämä kaikki antoi uuden näkökulman kuolemaan. Ei siksi, että kuolema olisi vähemmän lopullinen, vaan siksi, että sen äkillisyys voisi olla mahdollisuus siirtymiseen, välähdykseen, joka etsii uutta kosketuspintaa maailmassa. Ajatus oli kylmäävä ja kaunis yhtä aikaa: elämän rakenne ei ehkä ollut jatkuvuutta, vaan välähdyksiä ja resonansseja, jotka kietoutuivat toisiinsa kuin aaltojen huiput ja pohjat.

Lukijan on syytä ymmärtää, että tämä näkemys ei ole pelkkää tiedettä eikä pelkkää metafysiikkaa, vaan niiden välinen rajapinta. Se herättää kysymyksen siitä, onko tietoisuus vain kemiallis-sähköistä toimintaa vai myös jotain, mikä kykenee irtautumaan hetkeksi ruumiista. Samalla se haastaa pohtimaan yksilön moraalista ja emotionaalista vastuuta tilanteessa, jossa tieto ja valta ovat sidoksissa toisiinsa. Piiloutumisen ja selviytymisen tarina on myös vertauskuva siitä, kuinka tieteelliset oivallukset voivat syntyä eristyksissä, pakon ja vaaran keskellä, kun mieli on äärimmilleen viritettynä.