Keuhkoverenkierron lisääntyvä ruuhkautuminen voi johtaa siihen, että jopa oikea kammio epäonnistuu toissijaisena ilmiönä, ja tämä puolestaan voi johtaa sekä vasemman että oikean sydämen vajaatoimintaan. Mitraaliläpän, aorttaläpän, keuhkoläpän ja trikuspidaaliläpän vauriot ovat yleisimpiä syitä kongestiiviseen sydänsairaudelle. Sydämenpysähdys on erittäin vakava hätätilanne, joka vaatii välitöntä hoitoa, sillä aivot, jos ne jäävät ilman verta yli 3–4 minuutiksi, saattavat kärsiä peruuttamattomista vaurioista. Hengitystiet on pidettävä avoimina, ja hengitystä annettava suusta suuhun tai suusta nenään. Sydän ei voi lyödä, ellei keuhkoja hengitetä. Ulkoinen sydänhieronta voidaan aloittaa samanaikaisesti. Potilaan ollessa selällään kovalla pinnalla, käden kantapää asetetaan rintalastan alaosaan, painaen sitä 50–60 kertaa minuutissa säännöllisesti. Rintalasta voidaan painaa tällä kohtaa noin yhdestä puolesta tuumaan aikuisella. Jokaisen hoitajan tulisi olla perehtynyt sydämenpysähdyksen hoitoon ja pystyä aloittamaan hoito ennen lääkinnällisen avun saapumista.

Sydänleikkaus. Sydämen sisällä tehtäviä toimenpiteitä voidaan suorittaa suljettuina tai "sokeina" toimenpiteinä, ja nämä tehdään suurelta osin tunnustelemalla käyttäen sormea ja instrumentteja. Modernin sydän-keuhkokoneen kehityksen myötä on mahdollista ottaa potilaan sydän- ja keuhkotoiminta kokonaan hallintaan useiden tuntien ajaksi käyttämällä ekstrakorporaalista verenkiertoa "pumpun" kautta. Tämä mahdollistaa sydämen pysäyttämisen tarvittaessa, sydämen kammioiden avaamisen, tarkkaa patologista tilaa visualisoimisen ja sen hoitamisen. Näin ollen vaurioituneet läpät voidaan nykyään korvata ja synnynnäiset viat korjata. Sydänläpät korvataan tällä hetkellä joko "tekokoneellisella" mekaanisella läpällä tai homograftilla tai heterograftilla, joka on otettu ihmiseltä tai eläimeltä pian kuoleman jälkeen. Monet synnynnäisten vikojen vuoksi syntyneet lapset, kuten eteis- tai kammioväliseinän viat, sinivauvat Tetralogia Fallot’n kanssa ja muut monimutkaisemmat sydänsairaudet, voidaan täysin parantaa sydänleikkauksen avulla. Se, kuinka vammainen, sininen ja toimintakyvytön lapsi muuttuu vaaleanpunaiseksi, aktiiviseksi ja kehittyväksi nuoreksi, on yksi modernin lääketieteen ihmeistä. Läppävaihdos koskee yleensä aikuisia, joilla on kehittynyt "hankittu sydänsairaus" reumatistisen kuumeen tai muiden erityisten sairauksien seurauksena. Potilaiden valinta sydänleikkaukseen vaatii huolellisuutta. Ennen leikkausta tehdään useita välttämättömiä tutkimuksia, kuten elektrokardiografia, sydänkatetrisaatio ja angiokardiografia. Kirurgi selittää potilaalle (tai jos potilas on lapsi, vanhemmille), mitä hän voi tehdä tai mitä hän toivoo saavuttavansa, ja hän ilmoittaa, kuinka paljon toipumisaikaa leikkaus vaatii. Potilaan jälkihoitoon voi kuulua tarvittaessa hengityslaitteen tukea, trakeostomia, sydämen toimintaa stimuloivia lääkkeitä ja sydämen sähköistä tahdistusta tahdistimella.

Hoitajilla on oma paikkansa lääketieteellisten ja kirurgisten asiantuntijoiden, anestesistien, bio-chemistien, patologien, fysioterapeuttien, insinöörien ja muiden asiantuntijoiden tiimissä. Heidän hoitotaidollaan ja kokemuksellaan valitut hoitajat työskentelevät potilaan kanssa intensiivisellä osastolla, jossa 3–5 hoitajaa kattavat 24 tuntia vuorokaudessa. Tämän äärimmäisen sairauden omaavan potilaan avuttomuuden ymmärtäminen on korostetun tärkeää. Koulutettuja tarkkailijoita tarvitaan, jotka osaavat päättää, milloin on aika kutsua erikoistunut apu paikalle. Potilaan lohduttaminen ja omaisten tukeminen kaikissa tilanteissa on olennainen osa hoitajan tehtäviä.

Sydän- ja verisuonisairaudet, erityisesti sydämen vajaatoiminta ja sen hoito, ovat monimutkaisia ja edellyttävät tarkkaa tietämystä kehon toiminnasta. Potilaan hoito vaatii tiivistä yhteistyötä eri asiantuntijoiden välillä ja jatkuvaa valppautta, sillä sydämen äkillinen toimintahäiriö saattaa kehittyä nopeasti ja vaatia nopeaa reagointia. On tärkeää, että hoitohenkilökunta ei vain osaa suoriutua teknisistä toimenpiteistä, vaan myös kykenee tarjoamaan empaattista tukea potilaalle ja hänen läheisilleen, sillä tämä on olennainen osa paranemista ja sopeutumista sairauden jälkeiseen elämään.

Miksi kudosten rakenne ja kasvu ovat elintärkeitä ymmärtää kehon toiminnan kannalta?

Sidekudos on ihmiskehossa monin tavoin tärkeää. Se koostuu pääasiassa valkoisista kollageenisäikeistä, jotka ovat järjestäytyneet tietyillä linjoilla. Tämä järjestys antaa sidekudokselle suuren kestävyyden ja sen vuoksi sitä löytyy paikoista, joissa tarvitaan vastustuskykyä. Kollageenisäikeiden välissä sijaitsee areolaarinen kudos, joka sisältää hermoja, imusuonia ja verisuonia, jotka huolehtivat kudoksen ravitsemuksesta ja viestinnästä. Sidekudos on kestävä ja vahva, ja se muodostaa esimerkiksi nivelsiteitä (ei elastisia) ja jänteitä. Esimerkkejä sidekudoksesta ovat myös kova aivokalvo, joka peittää kallon ja hermokanavan, periosteum, joka kattaa luut, vahvimmat fasciat lihaskalvojen välissä, sydänpussin sidekudoskerros sekä silmän kovakalvo.

Kehossa esiintyy myös hyaliinikartilagia, joka on tiheää, kirkasta, lasimaisen kovaa ja joustavaa kudosta. Se on vähemmän kova kuin luu, ja sitä löytyy pääasiassa nivelistä ja luunpäistä. Alkioiden luut kehittyvät aluksi kartilagista, joka toimii tukirakenteena ennen kuin luu korvataan aikuisen kehon luukudoksella. Hyaliinikartilagi on elintärkeä tukikudos etenkin alkionkehityksessä ja aikuisen kehon nivelissä. Tämä kudos on joustavaa, mutta samalla sen pintakerros on lujasti kiinnittynyt nivelkapseliin ja luustoon. Hyaliinikartilagi löytyy myös esimerkiksi hengitysteistä, kuten henkitorvesta ja keuhkoputkista, missä se pitää aukot avoimina.

Toinen tärkeä kartilagin tyyppi on valkoinen fibro-kartilagi, joka koostuu säikeistä, joiden väliin solut on järjestetty. Fibro-kartilagi on erityisen vahvaa ja löytyy sieltä, missä tarvitaan suurta kestävyyttä. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa nivelkuopat ja välilevyt. Fibro-kartilagi lisää myös nivelten syvyyttä, kuten lonkkanivelen kuopassa ja olkapään lapaluun niveleissä. Kolmas kartilagin muoto on elastinen kartilagi, jota kutsutaan usein keltaiseksi elastiseksi kartilagiksi, koska se sisältää suuren määrän elastisia kuituja. Se löytyy esimerkiksi korvasta ja epiglottiksesta ja on erittäin joustavaa ja palautuvaa paineen alla.

Luu on ihmisen kovan sidekudoksen kovin rakenne. Se koostuu lähes 50 prosentista vettä ja loput 50 prosentista kiinteistä osista, joista 67 prosenttia on mineraalimateriaalia (pääasiassa kalsiumsuoloja) ja 33 prosenttia solumateriaalia. Luiden rakenne voidaan tarkastella makroskooppisesti ja mikroskooppisesti, jotta voidaan ymmärtää sen monimutkainen koostumus ja toiminta. Luu jakautuu kahteen päätyyppiin: tiheä ja vaalea luukudos. Tiheä luu on kovaa ja tiheää ja sitä löytyy muun muassa litteistä luista ja pitkien luiden varresta, kun taas vaalea luu on rakoista koostuva ja vaaleampi, ja sitä löytyy erityisesti pitkien luiden päistä, lyhyistä luista sekä litteistä luista, kuten lapaluusta, kallosta, rintalastasta ja kylkiluista.

Pitkän luun rakenne on erityinen. Se koostuu keskivartalosta, joka on luun varsi, ja sen päistä. Kun luu sahataan poikittain, sen sisällä on tiheä luukudos ja keskellä ontto kanava, joka sisältää keltaista luuytimiä. Luiden päissä taas on vaaleaa luukudosta, jossa on punaista luuydintä, joka tuottaa punasoluja. Keltainen luuydin on pääasiassa rasvasoluista koostuvaa kudosta, kun taas punainen luuydin on aktiivisesti mukana veren solujen, erityisesti punasolujen ja valkosolujen, tuotannossa.

Mikroskooppisella tasolla luu paljastaa uskomattoman monimutkaisen järjestelmän. Tiheä luu koostuu haversian-kanavista, jotka on järjestetty tiukasti ympyröihin. Näiden kanavien ympäri on luun levyjä eli lamelleja, ja niiden välissä on pieniä aukkoja, joita kutsutaan lakuunoiksi. Lakuunat sisältävät luusoluja, ja niitä yhdistävät toisiinsa ja keskisiin haversian-kanaviin pieniä kanavia, joita kutsutaan kanalikuleiksi. Tämä muodostaa täydellisen haversian-järjestelmän. Haversian-kanavien väliin jäävä alue koostuu myös interstitiaalisista lamelleista, jotka tukevat luun rakennetta ja verenkiertoa.

Luuta peittää periosteumi, verisuonirikas sidekudoskalvo, joka suojaa luuta ja huolehtii sen ravitsemuksesta. Tämä kalvo on erityisen tärkeä luun kasvun ja kehityksen kannalta. Luut saavat ravintoa periosteumin verisuonista ja erityisesti pitkissä luissa on erillinen ravintovaltimo, joka kulkee luun läpi ja jakaa verenkierron luukudokseen. Tämä ravintovaltimo on elintärkeä erityisesti luun kasvun aikana.

Luiden kehitys ja kasvu tapahtuvat joko sidekudoksen kalvossa (membranous ossification) tai kartilagissa (cartilage ossification). Litteät luut, kuten kallon luut, kehittyvät sidekudoskalvosta, kun taas pitkät luut kehittyvät ensin kartilagista, joka myöhemmin muuttuu luuksi. Tämä prosessi alkaa tietyistä ossifikaatiokeskuksista ja etenee luukudoksen lisääntymisellä ja kovettumisella.

Keho on rakennettu niin, että sidekudos, luu ja kartilagi muodostavat keskeisen osan sen rakenteesta ja toiminnasta. Ymmärtämällä näiden kudosten yksityiskohtaisen rakenteen ja toiminnan voimme paremmin käsittää, kuinka keho reagoi loukkaantumisiin, kasvuun ja kehitykseen. Tätä tietoa voidaan hyödyntää muun muassa lääketieteessä, fysiologiassa ja kuntoutuksessa.

Kuinka luokitellaan tekstejä: Algoritmien käyttö ja käytännön sovellukset
Miten Trumpin aikakauden mediapoliittinen logiikka vaikuttaa pelon ja hallinnan politiikkaan?
Miten estetään syttymisvaara ja turvataan öljykentän prosessien turvallisuus?
Miten säteilymodifikaatio parantaa CO2-adsorptioaineiden suorituskykyä?
Miten runous kehittyi aikakausien myötä: kirjailijoiden vaikutus ja perinteet