1990-luvun alussa, kun Bill Clintonin hallinto allekirjoitti rikoslakiuudistuksen, joka oli osa laajempaa "huumesodan" eskalaatiota, se ilmensi voimakkaasti sitä, miten Yhdysvalloissa rasistinen retoriikka oli kietoutunut lainsäädäntöön ja politiikkaan. Tämä laki lisäsi resursseja lainvalvontaan ja laajensi kuolemantuomion käyttöä. Kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Barack Obama, toisin kuin edelliset demokraattiset presidentit, kuten Clinton ja Carter, otti avoimesti kantaa poliisin väärinkäytöksiä vastaan ja ilmaisi empatiaa Black Lives Matter -liikettä kohtaan. Tämä oli merkittävä ero aikaisempien hallintojen toimintaan, sillä Obaman linja oli selvemmin suuntautunut kohti rikosoikeuden lainsäädännön purkamista ja huumelakien lieventämistä.

Obama sai kuitenkin osakseen voimakasta vastarintaa, erityisesti niiltä, jotka kokivat rasistista ahdistusta ja pelkoa vähemmistöryhmien vaikutusvallasta. Tämä ilmiö oli läsnä jo aiemmin ja tuli osaksi Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria, jossa valkoisten äänestäjien ahdistus ja vähemmistön vihanaiheet olivat erottamaton osa konservatiivista politiikkaa. Näin ollen, vaikka Obama oli selvästi sitoutunut vähentämään vähemmistöjen kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta, hänen poliittinen linjansa ei ollut täysin vapaa siitä rasistisesta tunnelmasta, joka oli piiloutunut moniin konservatiivisiin toimiin.

Trumpin presidenttikausi sen sijaan edusti paluuta aiempaan rasistiseen ja polarisoivaan politiikkaan. Trump ei vain hyödyntänyt valkoisten pelkoja ja ennakkoluuloja, vaan nosti ne valokeilaan omassa retoriikassaan. Hänen toimensa, kuten kieltäytyminen tuomitsemasta Ku Klux Klania ja hänen väitteensä "molempien osapuolten syyllisyydestä" Charlottensvillessä tapahtuneen valkoisen ylivalta-aatteen mielenosoituksen yhteydessä, olivat voimakkaasti jakautuneita ja toivat esiin, miten rasistinen jännite voi olla nykyisin selvästi näkyvillä poliittisessa keskustelussa. Tämä ei ollut enää vain "koira-pilli" -retoriikkaa, joka piilotti valkoista ylivaltaa, vaan avoin ja kuuluvasti kuuluva viesti.

Trumpin hallinto ja sen läheisyys rasistisiin ääriainesiin eivät jääneet huomaamatta. Valkoiset nationalistiset ryhmät ilmaisivat tukeaan presidentilleen, ja hänen kielenkäyttönsä sekä politiikkansa olivat omiaan vahvistamaan vähemmistöjä kohtaan tunnettua vihaa ja pelkoa. Kun Trump nosti esiin pelkoja esimerkiksi Latinalaisesta Amerikasta tulevia maahanmuuttajia kohtaan, tämä ruokki rasistista retoriikkaa, jonka seurauksena väkivalta ja viharikokset lisääntyivät. Esimerkiksi vuonna 2018 pipe-pommien lähettämisen ja synagogan ammuskelun yhteydessä nähtiin suora yhteys Trumpin sanomaan ja tekoihin.

Tämän kaikenkattavan väkivaltaisen retoriikan keskellä Trumpin kannattajat, erityisesti ne, jotka pelkäsivät identiteettinsä olevan uhattuna, puolustivat itseään vakuuttamalla, että he eivät ole osa rasistista liikehdintää. Esimerkiksi Kanye Westin ja Diamondin ja Silkin kaltaisten henkilöiden puolustukset eivät kuitenkaan riittäneet peittämään sitä todellisuutta, että Trumpin retoriikka oli tuonut esiin jännitteet ja jakautumat kansakunnan sisällä entistä voimakkaammin.

Rasistisen ahdistuksen ja sen yhteyden vähenemisen tai lisääntymisen arviointi on monimutkainen prosessi, jossa sosiaalinen ja kulttuurinen konteksti muuttuvat jatkuvasti. Trumpin politiikka ei ole ollut vain valtava, mutta myös merkittävä käänne nykyajassa, joka herättää kysymyksiä siitä, miten Yhdysvalloissa rasistinen retoriikka voi vielä vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Vaikka poliittinen kenttä saattaa kiistellä siitä, ovatko vähemmistöt todella saaneet enemmän oikeuksia vai vähemmän, ei ole epäilystäkään siitä, että rasistinen ahdistus ja pelko ovat vahvempia kuin koskaan ennen. Yhdysvaltojen tulevaisuus riippuu siitä, kuinka tämä jännite tullaan käsittelemään ja millaista poliittista kieltä ja strategiaa käytetään sen purkamiseksi.

Mitä on "rightsizing" ja miten se muuttaa kaupunkikehitystä?

Rightsizing on käsite, joka on saanut huomiota erityisesti Yhdysvalloissa, mutta sen vaikutukset ja periaatteet voivat ulottua myös muille alueille. Se on ehdotus siitä, että taloudellisesti ja väestömäärältään vaurioituneet kaupungit, joissa on laajoja tyhjiä alueita, vähentäisivät kokoaan. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vihreiden alueiden, puistojen ja viherkäytävien luomista asuinalueiden tilalle, tai vaihtoehtoisesti alueen asukkaita voitaisiin kannustaa siirtymään muutamaan elinvoimaiseen kaupungin ydinkeskittymään. Tämän puolestapuhujat väittävät, että tämä auttaisi luomaan toimivampia yhteisöjä ja vähentäisi kaupungin infrastruktuurivaatimuksia, tehden siitä taloudellisesti kestävämmän.

Vihreiden alueiden luominen saattaisi myös auttaa puhdistamaan vuosien ajan kertyneitä ympäristön saasteita ja toimia hiilinieluina, jotka voisivat vähentää kaupungin hiilidioksidipäästöjä. Vaikka tällaiset ehdotukset kuulostavat houkuttelevilta, niitä on myös kritisoitu monin tavoin. Aktivistit ja tutkijat ovat esittäneet huolia siitä, että "rightsizing" voisi olla piilotettu yritys saada käsiinsä halpaa maata ja käynnistää jälleen kaupungin uudistamisen politiikkaa, joka muistuttaa 1900-luvun puolivälin kaupungin uusintaa. Tämä aikaisempi kaupungin uusiutuminen aiheutti massiivisia purkuja ja koko kaupunginosien tuhoamista, mikä oli monille vähemmistökohderyhmille katastrofaalista.

Ongelma ei ole pelkästään teoreettinen. Vaikka "rightsizingin" mahdolliset hyödyt voivat olla aidosti tarpeellisia, erityisesti alueilla, joissa maankäytön hylkääminen on johtanut yhteiskunnalliseen eristäytymiseen ja infrastruktuurin hajoamiseen, nämä muutokset toteutetaan kuitenkin usein poliittisten ja taloudellisten ehtojen alaisuudessa, jotka väistämättä suuntaavat niitä kohti säästöjä ja kurjistamista. Kaupunkien talouskriisit ja valtioiden vähenneet tuet ovat johtaneet siihen, että monilla alueilla on siirrytty "austerity urbanismiin" – säästöjen ja tiukkojen talouspolitiikkojen linjaan, jossa investoinnit ja verojen korotukset ovat jääneet taka-alalle. Tällöin "rightsizing" ei ole enää pelkästään kaupunkisuunnittelun askel, vaan se muotoutuu austerity-urbanismiksi, jossa kaupungin vähentämisen, purkamisen ja "oikeanlaisen" kehittämisen tarpeet näyttävät olevan ainoa vaihtoehto.

Tätä suunnitelmaa kannattavat poliittiset ryhmät käyttävät usein sitä tekosyyllä, että kaupungit ovat romahtamassa väestön vähenemisen vuoksi, jolloin on "pakko" löytää keinoja niiden talouden pelastamiseen. Tällöin ei voida välttyä kysymyksiltä siitä, mitä tapahtuu vähemmistökohderyhmille, kuten erityisesti värillisille yhteisöille, jotka asuvat kaupungin väistämättömästi hylkäämillä alueilla. Monet näistä alueista ovat saaneet leiman "katoavista" tai "kuolleista" kaupunginosista, ja niiden haasteet liittyvät niin ympäristön saastumiseen kuin eristäytymiseen. Kuitenkin, kuten useimmissa kaupungin uusintasuunnitelmissa, suurin osa maasta jää lopulta kehittäjien omistukseen, ja asukkaille annetaan vain marginaalinen rooli siinä, minkälaista kehitystä heidän asuinalueelleen tulee.

Vaikka "rightsizingin" suunnitelmissa mainitaan usein vihreän kaupungin luominen tai ympäristön puhdistaminen, tämä retoriikka ei useinkaan saa käytännön toteutuksessa mitään merkittäviä varoja. Tämän sijaan puhutaan tarkasti määritellyistä toimista, kuten rakennusten purkamisesta ja maapohjan myymisestä kehittäjille. Tässä ei ole kyse kaupungin oikeudenmukaisesta kehittämisestä, vaan alistumisesta järjestelmään, jossa kaupungit ajautuvat vähitellen vähemmän elinkelpoisiksi.

On tärkeää huomata, että suunnitelmat "dying neighborhoods" -alueiden kohdalla eivät yleensä sisällä asukkaille suoraa hyötyä, vaan ne ovat lähes poikkeuksetta luonteeltaan purkusuunnitelmia. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että vaikka "rightsizing" voi ilmetä ratkaisuna kaupungin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, sen todelliset seuraukset voivat olla syvällisempiä ja tuhoisampia erityisesti marginalisoituneille yhteisöille, joille ei anneta äänioikeutta omien elinolojensa parantamiseen.

Kuinka rotu ja konservatiivinen liike ovat muokanneet kaupungistumisen ja taloudellisen taantuman suhteita Yhdysvalloissa?

Racist justice oli Yhdysvalloissa pitkään jakautunut. Demokraattinen puolue vuosina 1932–1960 nojasi voimakkaasti etelän segregaation puolustajien tukeen. Tietyllä tavalla konservatiivisen rotusuhteen (rasismin) keskeiset suuntaukset jakautuivat kahden pääpuolueen kesken 1900-luvun puolivälissä. Tämä kuitenkin muuttui dramaattisesti 1960-luvulla, kun mustia ihmisiä asui yhä enemmän ja laajemmin Pohjoisessa, demokraatit johtivat kansalaisoikeusliikettä (CRM), ja republikaanit oppivat tavoittamaan eteläisten valkoisten tyytymättömyyden koiraulvontapolitiikan avulla. Lyhyesti sanottuna äänestyskäyttäytyminen ja se, mitä konservatiivisuuden tai liberaalisuuden käsite tarkoittaa, ovat 1960-luvulta lähtien jakautuneet yhä enemmän rodullisista eroista riippuen. Konservatismista on tullut keskeinen poliittinen voima, ja uusliberalismi on osa tätä liikettä. Mutta siirtyminen valtaan ei ole niinkään ollut seurausta 1970-luvun talouskriiseistä kuin 1960-luvun sosiaalisista mullistuksista. 1960-luvun nousut ja kansalaisoikeusliike herättivät valkoisten amerikkalaisten keskuudessa raivokasta vastarintaa, erityisesti Etelä- ja Keskilännen osavaltioissa. Konservatiivit, erityisesti republikaanisen puolueen kautta, ovat pystyneet hyödyntämään valkoisten rotuvihaa poliittisen hyödyn saamiseksi.

Osa tätä prosessia on liittynyt kaupungistumisen rappion kuvien käyttöön, joita on alettu käyttää mustien patologian vertauskuvina. Yksi keskeisistä poliittisista seurauksista on ollut konservatiivisuuden merkittävä asema politiikassa 1970-luvulta lähtien. Tämä asema on tuonut mukanaan käytännön politiikan lähestymistapoja, kuten säästötoimet ja rangaistuspolitiikan, mutta ehkä vielä tärkeämpänä on ollut niin sanottujen mahdottomuuksien luominen. Esimerkiksi veroja koskevien toimenpiteiden estäminen on saatu aikaan sillä, että niitä pidetään poliittisesti epärealisminakin, vaikka ne olisivat elintärkeitä. Tämä kehys on rajoittanut yhä enemmän jo valmiiksi taantuneiden post-teollisten kaupunkien mahdollisuuksia. Nämä kaupungit, joissa on suuria mustia väestöryhmiä, on jätetty järjestämään itsensä romukoppaan jääneillä alueilla, jotka ovat kärsineet kapitalismin purkautumisesta, jatkuvasta säästöpolitiikasta ja vapaakaupan rasismista.

Kaupungistumisen romahduksen ja rotuhaukan vuorovaikutus muodostavat politiikassa pysähtymisen, joka keskittyy köyhyyteen ja rangaistuksiin jo ennestään vaikeuksissa oleville kaupungeille. Tämä positiivinen palautesilmukka on tärkeää ymmärtää kokonaisuudessaan, mutta yksittäiset suhteet ansaitsevat myös tarkastelua, jotta malli saadaan esiteltyä.

Kaupungistumisen taantuminen ja rotukysymys ovat usein erikseen selitettyjä ilmiöitä, mutta yhteys niiden välillä on kiistaton. Kaupunkien rappeutuminen on monesti yhdistetty talouden rakenteellisiin muutoksiin, kuten korkeisiin veroihin ja vähäisiin julkisiin palveluihin, sekä esikaupunkien rakentamisen politiikkaan. Nämä ovat kaikki tärkeitä tekijöitä, mutta silti on huomioitava, että Yhdysvaltojen rust-belt-alueilla, missä teollisuus on taantunut, nämä taantuneet alueet ovat suurimmaksi osaksi mustien väestön alueita. Mustien ja valkoisten välinen suhteellinen uhka on rakentunut osaksi tätä tilannetta, jossa mustia pidetään uhkana valkoiselle omaisuudelle, poliittiselle vallalle ja turvallisuudelle.

Rotuuhka puolestaan on myötävaikuttanut kaupungistumisen rappion kokemukseen ja kuvistoon. Suurimmat poliittiset muutokset ovat tapahtuneet valkoisissa esikaupungeissa, jotka ympäröivät niitä kaupungin osia, joissa mustien osuus on suuri (Detroit, Dayton, Gary jne.). Kaupungistumisen hädän kuvat vain vahvistavat olemassa olevia ennakkoluuloja alueista ja ihmisistä, joiden alueet oli alun perin hylätty. Tällaiset kuvat vahvistavat käsitystä mustasta kaupungista tai kaupunginosasta paikkana, jota on vältettävä, ja johon liittyy uhka, joka on estettävä.

1960-luvun rotumellakoiden vaikutus on tullut tunnetuksi eri yhteyksissä. Mustien suurmuu- tojen, kansalaisoikeuslainsäädännön ja rotumellakoiden yhteisvaikutus johti laajaan vastareaktioon valkoisten keskuudessa Yhdysvalloissa. Tämä reaktio oli erityisen voimakas valkoisissa esikaupungeissa, jotka ympäröivät suurimpia rust-beltin kaupunkeja. Rust-beltin alue on ollut poliittisesti kiinteä ja tärkeä alue, ja siellä syntyi eräänlainen paikallinen rotuuhka, joka vaikutti myös kansalliseen politiikkaan. Konservatiivit alkoivat lopulta hyödyntää tätä valkoisten kaunan tunnetta ja kehittää koiraulvontapolitiikkaa. Kaupunkien rappeutuminen oli tärkeä osa tätä strategiaa. Konservatiivit pystyivät luomaan yhteyksiä mustan väestön ja taantuneiden kaupunkitilojen välille ja käyttämään niitä hyväkseen poliittisessa pelissä. Tällä tavalla he pystyivät puhumaan kaupungistumisen rappeutumisesta ilman, että suoraan viittasivat mustiin yhteisöihin, mutta viesti oli selkeä – romahdus liittyi mustien henkilökohtaisiin puutteisiin.

Tämä konservatiivinen liike on vaikuttanut voimakkaasti kaupungistumisen rappeutumiseen. Kaupunkien rappio kuvat eivät vain ole koodattu tapa puhua rodullisista ongelmista, vaan ne ovat myös väline kritisoida edistyksellisten hallintojen ”ylilyöntejä”. Konservatiivit ovat investoineet voimakkaasti erityisesti keskilännen alueella luodakseen kaupunkien demonikuvia. Näitä kuvia romahduksista, kuten Detroitin tai Clevelandin alueista, on käytetty poliittisten agendojen ajamiseen. Kuvilla yritettiin osoittaa, että alueiden huonovointisuus johtuu sääntelyyn ja taloudelliseen laiskuuteen. Tämä mahdollisti politiikan, joka tukahdutti julkista investointia, rajoitti verotusta ja antoi yrityksille vapautta hyökätä kaupungin taloudellisiin ja sosiaalisiin järjestelmiin.

Näin nämä kolme voimaa – kaupungistumisen rappeutuminen, rotuuhka ja konservatiivinen liike – vuorovaikuttavat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan. Näitä tekijöitä ymmärtämättä ei ole mahdollista täysin ymmärtää nykyisten kaupunkialueiden tilaa ja sitä, miksi näissä yhteisöissä tapahtuu jatkuva eriarvoistuminen ja köyhtyminen.

Miten koneoppimisen elinkaari tukee tekoälyn hyödyntämistä terveydenhuollossa?
Miksi ampuma-aseiden kehitys ja uudet teknologiat ovat muuttaneet markkinoita ja yhteiskuntaa?
Miten yhdistää ja analysoida aikaleimamuuttujia ja matkatietoja datassa?
Miten rakentaa ravitseva ja värikäs viikonlopun brunssi luonnollisilla raaka-aineilla?