Jill Harringtonin ja Elizabeth Mottin murhien tutkinta oli täynnä kysymyksiä, joihin ei ollut yksinkertaisia vastauksia. Aluksi kaikki viittasi tavanomaiseen rikoskuvioon: kaksi naista tapaavat miehen baarissa, lähtevät hänen mukaansa motelliin, ja sitten tapahtuu jotain odottamatonta, ehkä jopa väkivaltaista. Murhaajan tunnistaminen ja motiivin ymmärtäminen osoittautuivat kuitenkin vaikeammiksi kuin tavallisesti. Se, että verijälkiä oli takapenkillä, mutta veriryhmä ei osunut kummankaan naisen kohdalle, teki tapauksen entistä arvoituksellisemmaksi. Mikäli verta oli murhaajalla, miksi se oli juuri takapenkillä? Ja jos murhaaja oli takapenkillä, miksei häneen liittyvää verta löytynyt ajopaikalta? Monenlaisten ristiriitaisten seikkojen vuoksi tapauksen ratkaiseminen vaati paljon enemmän kuin pelkän perinteisen rikospaikkatutkinnan.

Oli vaikea uskoa, että murhaaja olisi ollut satunnainen baarissa tavattu mies, joka vain sattui satamaan motelliin. Sitäkin ihmeteltiin, miksi rikos ei näyttänyt olevan ryöstö. Poliisin mukaan rahaa, koruja tai mitään arvokasta ei ollut kadonnut. Lisäksi naisten ruumiista ei löytynyt spermajälkiä, mikä herätti epäilyksiä siitä, olivatko he olleet väkivaltaisen teon kohteena vai oliko tilanne jotenkin poikkeuksellinen. Erityisesti Jill Harringtonin löydetty lääkityshistoria herätti huomiota. Hänen verikokeensa paljastivat Libraxia, lääkeaineen, joka käytetään lihasrelaksanttina ja ahdistuksen hoitoon, mutta miksi juuri hänellä oli tätä lääkettä, ja mitä se tarkalleen ottaen tarkoitti?

Poliisi oli ensin epäillyt, että nämä kaksi naista olivat voineet olla osallisina huumerikoksiin, mutta mikään ei viitannut siihen, että he olisivat olleet huumeiden käyttäjiä. Jillin lääkitys, joka oli sisältänyt antibiootteja ja muita tavanomaisia lääkkeitä, ei antanut viitteitä huumeriippuvuudesta. Ei kuitenkaan voitu sulkea pois, että joku olisi voinut olla huumeiden vaikutuksen alainen, mutta ei ollut varmaa, mikä rooli huumeilla oli tapahtumissa.

Kun tutkimuksia syvennettiin, tuli esiin, että murhaajan ja naisten kohtaaminen ei ollut aivan tavallista. Useat tutkijat pitivät todennäköisenä, että murhaaja oli "ulkopuolinen", sellainen henkilö, joka liikkui paljon ja tiesi tarkalleen, miten naisia houkutella ja saada heidät mukaan epäilyttävään tilanteeseen. Lisäksi murhaaja oli saattanut olla enemmän kokeneempi ja arvoituksellinen henkilö, jolla oli suunnitelma, mutta ei sellaista tunteenomaista sidettä, joka olisi liittynyt tavallisiin rikosmotiiiveihin, kuten mustasukkaisuuteen tai henkilökohtaisiin kaunoihin.

Mitä enemmän tutkija löysi Jillin ja Elizabethin taustoista, sitä enemmän alkoi selvitä, että heidän tapaus oli osa suurempaa kokonaisuutta. He olivat olleet älykkäitä, koulutettuja naisia, eivätkä he olleet tavallisesti altistuneet vaarallisille tilanteille. Tämä saattaa kertoa siitä, kuinka tarkkaan murhaaja oli valinnut uhrinsa, mahdollisesti jopa useita kertoja aikaisemmin. Tällaisten tapausten tutkinta nosti esiin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja se oli jatkuvasti epäselvää, miksi naiset oli valittu ja mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut ennen murhan tekoa.

Tutkinnan aikana selvisi, että toinen tekijä, joka oli jäänyt huomiotta, oli se, että jotkut näistä murhista liittyivät huumeiden käyttöön, mutta ei suoraan. Sen sijaan, että naiset olisivat olleet huumeiden käyttäjiä, he saattoivat olla osana suurempaa huumekauppaa tai kytkeytyneet tietynlaisiin ympäristöihin, joissa huumeet olivat mukana tavalla tai toisella. Libraxin kaltaiset lääkkeet, jotka saattavat olla osa laajempaa lääkeaineiden väärinkäyttöä, avasivat uusia ulottuvuuksia tutkintaan.

Jos tarkastellaan murhien laajempaa kokonaisuutta, voi nähdä, että tällaisissa tapauksissa epäselvät motiivit ja se, kuinka uhrien elämäntapa ja taustat eivät ole täysin linjassa perinteisten rikoskuvioiden kanssa, tekevät tutkinnasta erityisen vaikeaa. Mikäli tässä tapauksessa oli kyse huumeista tai niiden vaikutuksesta, murhaaja ei välttämättä ollut yksinkertainen rikollinen, vaan hän oli saattanut toimia osana laajempaa verkostoa, joka toimi eri paikkakunnilla ja jopa eri osavaltioissa.

Tutkinnan edetessä tulee esiin, kuinka tärkeää on tutkia uhrien elämänhistoriaa tarkasti, erityisesti heidän lääketieteellistä ja sosiaalista taustaansa. Vaikka uhrit vaikuttivat tavallisilta ihmisiltä, heidän yhteytensä lääkkeisiin, lääkärikäynteihin ja mahdollisiin huumeriippuvuuksiin voivat paljastaa asioita, jotka muuten jäisivät pimentoon. Tällaisten murhien selvittäminen ei ole pelkästään tekijän löytämistä, vaan myös laajemman yhteiskunnallisen ja psykologisen kontekstin ymmärtämistä.

Miksi murhaaja pysyy niin tarkkana ja miksi verijäljet ovat mysteeri?

Tutkiessamme sarjamurhaajan toimintaa ja hänen uhrinsa kohtaloa, avautuu monimutkainen kuva hänen psyykestään ja toimintatavoistaan. Murhaaja, jota kutsumme lempinimellä "orava", käyttää hämmentäviä keinoja saada uhrit yhteistyöhön ja hidastaa heitä, kuten pakottamalla ottamaan kengät pois. Tämä temppu toistuu eri tapauksissa ja vaikuttaa olevan osa hänen suunnitelmaansa, vaikka lopullinen tapahtumapaikka ei aina olekaan se, mitä hän oli alun perin ajatellut.

Murhaajan kyky hallita kahta uhria samanaikaisesti herättää kysymyksiä: miten hän onnistuu tekemään sen yksin? On mahdollista, että yksi uhri on sidottu jo ajon aikana, ehkä käsiraudoilla tai köydellä siten, että hänen on vaikea puolustautua. Toisen uhrin kädet ovat vapaat, mutta hänkin on pakotettu toimimaan murhaajan tahtoon. Murhaajan asema auton takapenkillä ja verijäljet viittaavat siihen, että hän on vuotanut verta juuri siinä istuimella, jossa hän oli. Verenvuoto saattaa johtua esimerkiksi nenäverenvuodosta, joka on voinut syntyä, kun yksi uhreista potkaisi tai löi häntä yllättäen kasvoihin. Tämä herättää mielenkiintoisen näkökulman hänen herkkyydestään menettää kontrolli tilanteessa, mikä ei sovi hyvin sarjamurhaajan tarkkaan ja kylmäveriseen kuvaukseen.

On myös merkillepantavaa, ettei verijälkiä ole kuljettajan paikalla, mikä kertoo murhaajan huolellisuudesta. Hän näyttää suunnittelevan rikoksensa tarkasti, ehkä kantaa mukana vaihtovaatteita tai tarvikkeita, joilla välttää sotkemasta omaa ajoneuvoaan. Tämä seikka antaa kuvan ammattilaisesta, joka on kokenut ja varautunut välttämään todisteita.

Sivustakatsojan on vaikea kuvitella, miten kahden ihmisen hallinta onnistuu niin, että murhaaja voi yhtä aikaa käyttää asetta ja veistä. Uhreilla on ollut mahdollisuus vastarintaan, kuten todistavat vammojen sijainti ja luonne – varsinkin Jillin käsissä ja käsivarsissa olevat viillot ja ruhjeet kertovat epätoivoisesta puolustautumisyrityksestä. Tämä puolestaan kertoo, että murhaaja on kohdannut odottamatonta vastarintaa ja menettänyt hetkeksi kontrollin, mikä johti väkivaltaisempiin tekoihin. Tilanteen kaaos voi myös selittää sen, miksi hän ampui vahingossa toista uhria niskaan – aseen laukaisu oli todennäköisesti hallitsematon reaktio uhkan kasvaessa.

Murhaajan toimintatapa on muuttunut kokemuksen myötä. Aluksi hän sidoi uhrinsa etupenkillä, mutta myöhemmin hän oppi, että kädet kannattaa sitoa takana, jotta vastarinta on vaikeampaa. Tämä kehitys osoittaa oppimiskykyä ja sopeutumista tilanteisiin, mikä tekee hänestä vielä vaarallisemman ja vaikeammin kiinni saatavan.

Murhaajan valitsemat tapahtumapaikat, kuten hylätty kirkko ja hautausmaa, eivät ole sattumaa. Ne tarjoavat hänelle turvapaikan ja luovat uhreille painostavan, pelottavan ilmapiirin, jossa toivottomuus kasvaa. Samalla hän saa tilaisuuden toimia rauhassa ilman uteliaita silmiä.

Tämän kokonaisuuden ymmärtäminen vaatii myös näkökulmaa uhreihin: he eivät olleet viattomia uhreja, vaan usein tilanteen ja pelon puristuksessa taistelivat viimeiseen asti. Murhaajan suunnitelmat saattoivat mennä pieleen juuri tämän vastarinnan vuoksi, mikä puolestaan on tuonut esiin hänen epävarmuutensa ja arvaamattomuutensa, ominaisuuksia, joita sarjamurhaajilta ei aina odoteta.

Lopuksi on tärkeää huomata, että murhaajan jälkien jäljittäminen vaatii perusteellista analyysiä myös siitä, miten hän välttää jättäytymistä kiinni: esimerkiksi verijälkien puuttuminen kuljettajan alueelta, mahdolliset vaihtovaatteet ja muiden todisteiden huolellinen hävittäminen kertovat suunnitelmallisuudesta, joka vaatii tutkijoilta kärsivällisyyttä ja tarkkuutta.

Miten Spurrierin tapaus käänsi kaiken ympäri: Syytöksiä, epäilyjä ja verisiä todisteita

Veri tahrasi huoneen maton, ja kaikuissa oli vain kipu ja kiire. "Voi vittu!", hän huudahti, pitäen revolveriaan kahdella kädellä, piippu kattoa kohti. Korvissa soi, ja polveni vapisivat, kun laskeuduin Pat Harveyn viereen. Hän makasi kyljellään, polvet koukussa, rintaansa puristaen. "Hae pyyhkeitä!" Tunsin käteni hapuilevan hänen vaatteidensa alla, kun siirsin hänen kätensä pois haavalta. Riistin hänen paitansa helman ja työnsin rintaliivit ylös, painaen kerättyä kangasta hänen vasemman rintansa alapuolelle. Marino kiroili juostessaan huoneesta. "Pidä kiinni", kuiskasin ja painoin haavaa, ettei ilmaputki olisi mennyt tukkoon ja keuhkot olisi romahtaneet. Pat pyörähteli ja alkoi voihkia. "Pidä kiinni", toistin, kun sireenit ulvoivat kadulta. Punainen valo vilkkui kaihtimien läpi, kuin koko maailma Steven Spurrierin talon ulkopuolella olisi ollut tulessa.

Iltapäivällä 18 anno vei minut kotiin eikä lähtenyt. Istuin keittiössäni katsellen sateen ropinaa, lähes vailla tietoisuutta ympärilläni tapahtuvista asioista. Ovelta kuului soitto, askelia ja miehisten äänten keskustelua. Pian Marino astui keittiöön, veti tuolin ja istui sen reunalle, aivan kuin ei aikonut viipyä pitkään. "Onko talossa muita paikkoja, joihin Abby olisi voinut laittaa tavaransa, makuuhuoneen lisäksi?" hän kysyi. "En usko", mumisin. "No, meidän on tarkistettava. Pahoittelen, tohtori."

Hän nousi ja astui keittiön kaappien luo, avasi ja sulki ovia, ja alkoi täyttää kahvipannua. Kun vesi alkoi kiehua, hän astui ulos hetkeksi, mutta palasi pian toisen tutkijan kanssa. "Tämä ei vie kauan, tohtori Scarpetta", sanoi tutkija ja kiitti yhteistyöstäni. Marino jatkoi: "Tarkistamme ne muistiinpanot, joista kerroit. Etsimme nauhoja tai mitä tahansa, joka voisi kertoa, mitä ennen Spurrierin ampumista tapahtui."

Ennen kuin ehdin reagoida, hän kertoi, että Spurrierin verestä otetut DNA-näytteet eivät vastanneet Elizabeth Mottin auton verijälkiä. "Se ei ollut Spurrierin verta", hän sanoi, ja siitä alkoi tilanne, joka käänsi kaiken päälaelleen. Spurrier ei ollut enää epäilty, eikä verijäljet, jotka oli löydetty Mottin autosta, voineet osoittaa häntä syylliseksi. Spurrier ei ollut murhannut Elizabethia eikä Jillia, eikä voitu todistaa, että hän oli tappanut muita pareja. Koko hänen seuraamisensa oli ollut lähinnä kiusantekoa ja resursseja kuluttavaa viranomaistoimintaa, joka oli viimein päättynyt.

"Spurrier tappoi Abbyn", Marino huokaisi, ja katsoi pois. Hän tiesi, että olin valmistautunut kuulemaan kaiken, mutta ei ollut varma, haluaisinko tietää totuuden.

Se, mitä seuraavaksi kävi ilmi, oli käänteentekevää. Abby oli nauhoittanut koko keskustelun Spurrierin kanssa. Nauhan perusteella he olivat olleet olohuoneessa, ja Spurrier oli avannut oven Pat Harveylle, vaikka ei ollut tunnistanut häntä. Pat oli astunut sisään, pakottanut Spurrierin takaisin olohuoneeseen ja ampunut häntä kahta kertaa, juuri ennen kuin Spurrier ehti tappaa Abbyn. Ampuma-aseen tarkistukset osoittivat, että Pat oli ampunut vain kolme laukausta, kaksi elävää ja yksi tyhjä, ennen kuin Spurrier oli saanut osuman. Koko tilanne oli saanut alkunsa siitä, että Spurrier oli yrittänyt käyttää Abbyta suojanaan ja estää Patia saamasta tietoa hänen toimistaan.

Koko ajan olin ollut varma, että Spurrier oli syyllinen ja että hänen rikoksensa olisi tullut päivänvaloon, mutta tosiasiat kertoivat toista. Pat Harvey ei ollut murhaaja, hän oli uhrin asemassa, vaikka hänen toimintansa oli ollut äärimmäistä. Spurrier oli saattanut olla syyllinen moneen muuhun rikokseen, mutta hän ei ollut murhannut Abbya, ja tämä paljastus muutti koko tapauksen luonteen.

Veri ja vääriin käsin päätyneet todisteet osoittivat, että ihminen, joka oli aluksi näyttäytynyt syyllisenä, olikin viime kädessä puolustautunut ja saattanut itsensä samaan tilanteeseen kuin ne, joita oli ensin epäilty. Tämä ei ollut pelkkä rikostutkimus – se oli tarina siitä, kuinka harhauttavat ensivaikutelmat voivat johtaa virheellisiin johtopäätöksiin ja kuinka tärkeää on selvittää totuus, vaikka se vaatisikin suuria uhrauksia.

Miksi digitaalinen transformaatio on elintärkeää kemianteollisuuden tulevaisuudelle?
Miten kroonisten sairauksien hallinta ja ennaltaehkäisy voidaan tehostaa yhteiskunnallisilla toimilla ja potilaslähtöisellä hoidolla?
Miten luoda tyylikäs kylpyhuone minimalistisilla kalusteilla?
Miten edistyksellisten muistipakettien materiaalien luotettavuus vaikuttaa tulevaisuuden teknologioihin?