Caligula oli yksi historian eniten kritisoiduista keisareista, mutta hänen valtakautensa ja toimensa Roomassa voivat ymmärtää vain, jos huomioimme sen, miten valta, juonittelut ja henkilökohtaiset kosto olivat keskiössä. Kaligula ei vain hallinnut, hän halusi alistaa, nöyryyttää ja kostaa niille, jotka olivat osalistuneet hänen perheensä tuhoamiseen. Tämän poliittisen perintönsä ymmärtäminen avaa oven hänen hallituskautensa todellisiin syihin ja antaa kontekstin sille, miksi hänen valtansa oli niin julma.

Yksi näkyvimmistä esimerkeistä on sen, miten Caligula käsitteli senaattia. Hän piti heitä vastuullisina äitinsä, veljiensä ja muiden sukulaistensa kuolemista. Caligula oli tietoinen siitä, kuinka senaattorit olivat mukana heidän tuomitsemisessa, ja tämä järkyttävä tietoisuus paljastui hänen puheessaan senaatille. Hän käytti tämän tiedon hyväkseen ja asetti heidät vastuuseen. Näin hän pystyi ilmaisemaan turhautumista ja syvää pettymystä niitä kohtaan, joiden kanssa hän oli aiemmin ollut liittoutunut.

Caligulan puhe oli selvä viesti senaattoreille: he eivät olleet hänen ystäviään, vaan olivat alistaneet hänet ja hänen perheensä tuhoon. Tämä tajunta herätti hänessä epäluulon ja vihan – hän oli alkanut ymmärtää, että hän ei voinut luottaa näihin miehiin, vaikka he kuinka olivat puhuneet hänelle kauniisti. Tämä oli käännekohta hänen hallituskautensa psykologiassa. Samalla se oli myös käännekohta hänen suhteessaan senaattiin ja muiden keisarien tapaan pitää senaattiin tyytyväisenä.

Näiden suhteiden karitessa Caligula aloitti valtansa käytön, joka oli täysin perustunut pelon ja nöyryytyksen luomiseen. Hän ei enää yrittänyt miellyttää senaattoreita vaan pyrki hallitsemaan heitä pelolla ja häpeällä. Hän käytti valtaansa muuttaakseen senaattorit ja muut ylimmät virkamiehet alistetuiksi ja nöyryytetyiksi henkilöiksi. Tämän seurauksena senaattorit joutuivat työskentelemään kaivoksissa, taistelemaan gladiaattoreina ja pelkäämään keisarin raivon puhkeamista. Näistä teoista tuli ikään kuin Caligulan "hallintamallin" kulmakivi – vallan käyttö ei ollut enää vain hallintoa, vaan se oli jatkuva psykologiakin peli.

Mikä on kuitenkin tärkeää huomata tässä kontekstissa, on että Caligula ei itse asiassa tarvinnut syitä kostolleen. Hän ei odottanut anteeksipyyntöjä, ei pyytänyt selityksiä, vaan käytti valtaansa juuri siinä hetkessä, kun itse päätti. Tämä oli totalitarismin puhtaimpia ilmentymiä: hänelle riitti yksinvalta ja kyky tehdä mitä tahansa ilman ennakkoluuloja tai oikeutuksia.

Jos tarkastelemme Caligulan tekoa, kuten hänen käskyään kerätä simpukoita roomalaisille sotilaille Britannian valloituksen sijaan, voimme huomata, että se ei ole pelkkä hulluuden purkaus. Tämä tapahtuma heijastaa hallitsijan taipumusta nöyryyttää ja alistaa alaisiaan. Simpukoiden kerääminen ei ollut pelkkä virhe, vaan siinä oli järkeä Caligulan hallitusvaltakäytön valossa: se oli jälleen yksi tapa tuottaa häpeää ja nöyryytystä, ei vain kansalle, vaan myös hänen omille sotilailleen, jotka olivat mahdollisesti ilmaisseet pelkoa tai vastustaneet valloitusta.

Caligula ei tarvinnut syitä. Hänen valtaansa ei määrittänyt ulkoinen oikeutus vaan pelkästään sisäinen halu toteuttaa täydellistä kontrollia. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, miksi myöhemmät historioitsijat ja keisarit yrittivät peitellä tätä ilmiötä. Augustus oli taitava piilottamaan omaa valtaansa, kun taas Caligula ei pelännyt repiä verhon alas ja näyttää, miten suuri valta keisarilla todella oli. Hänen aikanaan valta oli paljon suoremmin ja avoimemmin käytössä.

Vaikka Caligula ei ollut yksin valtakautensa kanssa, hänen tapansa käyttää valtaansa pysyi kuitenkin poikkeuksellisena. Hän ei rajoittanut toimiaan perinteiseen poliittiseen järjestelmään vaan hajotti sen. Hänen toimintansa oli pelon ja nöyryytyksen täyttämää ja jätti pysyvän jäljen Rooman imperiumin ja sen virkamiesten historiaan. Se ei ollut vain hulluuden tila, vaan oli myös syvällinen ymmärrys siitä, kuinka valta voidaan käyttää tavalla, joka voi murtaa perinteiset käsitykset siitä, mitä keisarin tehtävä todella oli.

Endtext

Miksi Nerva valittiin keisariksi ja kuinka hänestä tuli vähemmän yllättävä alku Rooman kultakauteen?

Nerva astui keisariksi vuonna 96 jKr. Domitianuksen murhan jälkeen, ja hänen valintaansa edelsi vakava ja nopea poliittinen tilannekatsaus. Syy, miksi Nerva valittiin keisariksi, ei ole täysin selvä. Historiankirjoittajat, kuten Cassius Dio, ovat esittäneet sen, että Nerva oli mukana salaliitossa, mutta ei ole näyttöä siitä, että hän olisi ollut osallisena Domitianuksen murhaan alusta alkaen. Murhan jälkeen tilanne oli kuitenkin kiireellinen. Roomassa oli jo koettu aiemmin vallan tyhjiöitä, jotka olivat johtaneet sekasortoon ja verisiin sisällissotiin, ja vuonna 96 jKr. sen pelko leijui yhä ilmassa.

Nerva ei ollut ilmiselvä valinta keisariksi. Hänen julkinen uransa oli ollut vaatimaton ja hänen aiemmat virkansa, kuten praetori ja konsuli, eivät olleet jättäneet pysyvää jälkeä Rooman politiikkaan. Eriävästi Galbasta, joka oli kokenut sotilas ja hallitsija, Nerva ei ollut mikään näkyvä johtajahahmo. Hänen valintaansa saattoi vaikuttaa se, että senaatti ei halunnut antaa vallan kaappaamisen tilaa kenellekään muulle. Tässä valossa Nerva oli ehkä enemmänkin välttämättömyys kuin kunnianhimoinen keisariehdokas.

Nervan lyhyt hallintokausi, joka kesti vain 16 kuukautta, oli kuitenkin tärkeä käännekohta. Hänen valintansa merkitsi sitä, ettei Roomassa koettu valtakunnallista kaaosta, vaan sen sijaan alkoi pitkä ja suhteellisen rauhallinen aikakausi. Tämä kausi, jota myöhemmin on kuvattu kultakautena, kesti lähes 85 vuotta ja sen aikana Rooman imperiumi koki monia menestyksekkäitä laajentumisia ja rakennusprojekteja. Se oli aikakausi, joka muokkasi Rooman tulevaisuutta.

Nervan puutteelliset johtamistaitoja ei kuitenkaan ollut helppo sivuuttaa. Hänen valintansa keisariksi oli kyseenalainen ja vaikka hän oli osa historian kulkua, hän itse ei ollut sen tärkein tekijä. Ennen kaikkea se oli ensimmäinen askel kohti vakautta, jonka toiset keisarit – kuten Trajanus ja Hadrianus – tulisivat viimeistään vakiinnuttamaan. Nervan valinta oli mahdollinen vain, koska senaatti oli pelästynyt. Rooman keisarikunta oli joutunut erikoiseen tilanteeseen, jossa sen perinteet olivat horjuneet, mutta silti Nerva onnistui takaamaan sen, että Rooma ei ajautunut täyteen sisällissotaan.

Vaikka Nervan valinta saattoi tuntua tilapäiseltä ja jopa epäilyttävältä, sen seurauksena alkoi pitkään kestänyt vakautuskausi. Tämä vakautus ei ollut seurausta Nervan omista saavutuksista, vaan hänen valintansa oli enemmänkin välivaihe – silta kohti suurempaa kehitystä ja menestystä. Tässä suhteessa Nerva voi hyvinkin edustaa sitä perinteistä Rooman hallintoa, joka ei ollut enää yksinomaan sotilasjohtajien ja dynaamisten strategiavalintojen tulos, vaan myös poliittisen tasapainon ja ymmärryksen tuotos.

Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Nerva oli osa tätä kultakautta, hän ei ollut sen syvin juurisyy. Hänen hallintonsa aikana Roomassa ei tapahtunut suuria vallankumouksellisia muutoksia. Kaikki tämä perustuikin enemmän Rooman laajentumisen ja hallinnan perusperiaatteisiin, jotka olivat vahvistuneet jo aiemmin. Nervan aikakauden jälkeen Rooma kuitenkin kohtasi keisareita, jotka ymmärsivät vakauden merkityksen ja rakensivat sitä entistä vahvemmaksi.

Nervan valinta ja hänen hallintonsa luonne ovat tärkeä muistutus siitä, että imperiumin kestävyys ei aina perustu yhden ihmisen kykyihin. Se voi pohjautua myös poliittiseen tilanteeseen ja sen hallintaan, jossa valitaan ihminen, joka ehkä ei olekaan paras keisari, mutta joka onnistuu olemaan tarpeeksi riittävä estämään kaaoksen syvenemisen. Nervan asema keisarina oli juuri sellainen tilapäinen keino varmistaa, että Rooman imperiumi pysyi vakaana.

Mikä oli Didius Julianuksen valtakauden tragedia ja miten hän epäonnistui

Rooman Praetoriaanikaarti oli juuri saavuttanut uuden pohjan, ja tämä tuli keskustelunaiheeksi kaikkialla, jopa yhden illallisen aikana, johon Didius Julianus osallistui. Oletamme, että tämä tapahtui illallisen loppupuolella, kun ruokaa oli nautittu ja keskustelu ollut vilkasta – kaikki olivat hieman humalassa. Tämä selittää hyvin, miksi Julianus otti sen järjettömän askeleen, jonka hän teki. Hänen vaimonsa, tyttärensä ja joukko hyödyllisiä apureita saivat hänet nousemaan ruokapöydästä ja kiirehtimään leirin muurille, saadakseen tietää, mitä oli tapahtumassa. Matkallaan he kehoittivat häntä tarttumaan maahan lyyhistyneeseen imperiumiin – hänellä oli rahaa, ja hän voisi ylittää ketkä tahansa, jotka vastustaisivat häntä.

Moni huono ryhmäpäätös on syntynyt illan viimeisinä tunteina, kuten esimerkiksi samppanjashotit tai liikenneesteiden "lainaus", mutta päättää ryhtyä keisariksi ja lähteä ostamaan itselleen valta-asemaa on päätös, jota ei tehdä ilman kunnollista humalaa. Juuri tällaista päätöstä voi tehdä vain mies, joka on täysin humalassa, ja ympärillä olevat juopuneet miehet saattavat rohkaista häntä.

Kun Julianus saapui Praetoriaanien leiriin, hän ei vain seisonut muurin ulkopuolella ja huutanut omaisuutensa olevan rajaton – hän lupasi kaiken, mitä Praetoriaanit halusivat kuulla. He eivät uskaltaneet avata portteja, mutta laskivat alas tikkaat, joiden avulla Julianus kiipesi sisään. Praetoriaanien pyörryttävä rahantarve oli ilmeinen, sillä hän lupasi elvyttää Commoduksen muiston ja palauttaa tämän kunniat. Tämän lisäksi hän lupasi Praetoriaaneille kaikki ne valtuudet, jotka he olivat saaneet Commoduksen hallituskauden aikana. Tämän täydensi lupaus – hän antaisi jokaikisen sotilaan saada enemmän kultaa kuin he olivat odottaneet.

Rahasta ja vallasta unelmoiville Praetoriaaneille tämä oli liikaa – ja niin Julianus sai toivomansa. Mutta tämä ei ollut vielä kaiken huippu. Julianuksen sekoilu jatkui, kun hän vakuutti, että kaikille Praetoriaaneille annettaisiin enemmän kultaa kuin oli alun perin sovittu. Tämä oli toki mahdotonta, sillä Julianuksella ei ollut rahaa. Ei ollut hopeakokoelmia, ei kultarikkauksia. Rahat oli lupailtu, mutta niitä ei ollut. Tässä vaiheessa Julianus ei ollut enää vain juovuksissa, vaan myös täydellisessä valheessa – hän oli ostanut itselleen keisarikunnan rahalla, jota ei ollut.

Seuraavana aamuna Julianus heräsi ja kohtasi todellisuuden – hän oli ollut päissään, mutta todellisuus oli raaempi. Hänen palatsissaan makasi keisari, joka oli saanut paikkansa juonimalla ja valehtelemalla. Hänen henkilökohtainen vartijakaartinsa, joka oli juuri murhannut edellisen keisarin, oli siinä – uskoen, että saavat ansaitsemansa kultaharkot. Ja mitä he saivat? Ei mitään. Rahaa ei ollut. Ei mitään, mitä oli luvattu.

Rooman kansa ei ollut iloinen tästä valinnasta. Julianus oli joutunut keisariksi kaikkea muuta kuin kunniallisen prosessin kautta. Hänen nimityksensä ei vain aliarvioinut senaatin arvovaltaa, vaan se oli myös erityisen vastenmielinen kansalle, joka oli jäänyt ilman Pertinaxia, jonka he olivat nähneet oikeana keisarina. Julianus ei ollut senkään vertaa kuin Commodus, ja kansa ei voinut hyväksyä hänen hallintonsa alkamista.

Kun Julianus käveli senaattiin tullakseen virallisesti nimityksensä hyväksytyksi, hän kohtasi raivoisia huutoja. Senaatti ei hyväksynyt häntä, eikä kansa ollut yhtään sen suopeampi. Eikä siinä vielä kaikki: Praetoriaanit olivat pettyneitä ja vihasivat Julianusta, koska hän ei ollut se rikas keisari, jonka hän oli luvannut olevan. Kolmas ryhmä, provinciaalit, olivat saaneet tietää Praetoriaanikaartin ja Julianuksen käyttäytymisestä, ja he olivat yhtä vihamielisiä kuin roomalaiset. Kolme maaherraa – Pescennius Niger, Septimius Severus ja Clodius Albinus – päättivät tehdä omat valtapyrkimyksensä ja yrittää ottaa keisarikunnan itselleen.

Nyt Julianus oli kohdatessaan kilpailijoita ja levottomuuksia, joiden kanssa hänen oli kohdattava tilanne. Hänen pitäisi olla valmis puolustamaan Roomaa, mutta hän ei ollut kykenemätön. Julianuksen armeija oli hajanaista ja huonosti koulutettua – sen sijaan, että hän olisi pystynyt edes komentamaan armeijaa, hän oli tehnyt itsestään naurettavan figuurin.

Tämä oli Julianuksen kohtalo: häpeän ja häviön kierteen alku. Hänen keisarikautensa päättyi siihen, että hän ei kyennyt täyttämään lupaustaan, ja Praetoriaanit, jotka olivat ainoita, jotka olivat tukeneet häntä, saivat mitä olivat kaivanneet. Julianus oli liian heikko ja typerä pitääkseen valtansa.

Mikä teki Rooman keisareista niin epäonnistuneita?

Kolmannella vuosisadalla Rooman valtakunta koki valtavan myllerryksen. Keisareita nousi ja kaatui nopeammin kuin kukaan ehti niitä edes muistaa, ja monilla hallitsijoilla oli hyvin lyhyt ja vähemmän muistorikas valtakausi. Useimmat heistä nousivat valtaan sotajoukkojensa kautta, ja yhtä nopeasti he myös kukistuivat, kun joukot eivät saaneetkaan toivomiaan etuja. Keisareiden kuolemat olivat usein verisiä, ja heidän ruumiinsa saatettiin jättää haaskaksi, mitä kuvastaa hyvin yksi erikoisimmista esimerkeistä: Gordianus III:n kuolema. Hän oli 19-vuotias, kun hän joutui suunnitelman kohteeksi, ja hänen kuolemastaan ei koskaan tullut täyttä selvyyttä. Joko hänet murhattiin, tai hänet yksinkertaisesti syrjäytettiin, mutta yhtä kaikki hänen valtakautensa jäi lyhyeksi ja epäselväksi. Tällaisessa kaudessa ei ollut kovinkaan vaikeaa löytää "huonoin keisari" – vaikeus piili siinä, kuinka monta täysin kyvyttömäksi jäänyttä keisaria oli tarjolla.

Mutta kaiken tämän keskellä oli myös nimettömiä keisareita, kuten Silbannacus, jonka hallitsijuus oli niin lyhyt ja merkityksetön, ettei siitä jäänyt jälkeäkään muistiin. Silbannacus tuli keisariksi, mutta ei kukaan muistanut hänen olemassaoloaan ennen kuin arkeologit löysivät kaksi kolikkoa, jotka todistivat hänen olleen keisari. Silbannacuksen tapaus nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka merkittävä keisari voi olla, jos kukaan ei edes muista hänen hallituskauttaan. Onko keisari oikeastaan ollut keisari, jos kukaan ei ole siitä kirjoittanut?

Keisarit, jotka saivat valtaansa lähes sattumalta tai legioonan tuella, joutuivat jatkuvasti kilpailemaan toisten hallitsijoiden kanssa, jotka olivat valmiita horjuttamaan valtansa jo pienistä epäilyksistä. Tällainen epävarmuus vallanhuipulla näkyy erinomaisesti Quintillus-keisarin esimerkissä. Marcus Aurelius Quintillus nousi keisariksi vuonna 270 jKr. hänen veljensä, Claudius Gothicuksen, kuoleman jälkeen. Quintillus oli veljensä kuoleman jälkeen saanut sotajoukkonsa tuekseen, mutta hänen valtakautensa oli niin lyhyt, että ei ole edes varmaa, kuinka monta päivää hän hallitsi. Eri lähteet arvioivat sen pituuden vaihtelevaksi kahdestatoista seitsemäänkymmeneen päivään. Siitä huolimatta hänen valtakautensa oli niin merkityksetön, että sitä ei juuri muisteta. Quintillus yritti aluksi vastustaa Aurelianusta, joka nousi kapinaan hänen hallintonsa aikana, mutta jollain tavalla hän luovutti hyvin nopeasti, ja kuoli joko omasta kädestään tai sotilaittensa surmaamana. Hänen valtakautensa ei jättänyt jälkeensä mitään pysyvää, ja hänen kuolemansa oli yhtä sekava ja epäselvä kuin koko hänen hallituksensa.

Tällaisessa epävarmuuden ja hallitsijoiden lyhyen eliniän aikakaudessa Rooman valtakunnan sisäinen kaos oli jatkuvaa. Keisarit nousivat ja kaatuivat, usein ilman sen kummempaa kansansuosikkia tai suuria saavutuksia. Jatkuva taistelu vallasta ja epävakaa politiikka tekivät keisarista äärimmäisen haavoittuvia. Vaikka suurimmalla osalla keisareista oli tilaisuus luoda itselleen vakaa dynastia, vain harvat onnistui tässä, ja heidän valtakautensa jäi historiaan yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Vallan ja keisarikunnan epävarmuus ei ollut vain osa valtakunnan rakennetta, vaan se heijasti myös aikakauden synkkiä realiteetteja: pitkät sota-ajat, jatkuvat kapinat ja veriset vallanvaihdokset olivat arkipäivää. Keisareiden kuolemat eivät olleet vain poliittisia tapahtumia, vaan usein ne olivat myös kansan tragedioita, joissa valtansa menettäneet hallitsijat joutuivat kärsimään kansan epäluottamuksesta ja legioonan raakuudesta.

Jokainen näistä keisareista, olipa kyseessä Gordianus III, Silbannacus tai Quintillus, oli osa suurempaa tarinaa valtakunnan hajoamisesta ja suurten imperiumien haavoittuvuudesta. Heidän lyhyt aikansa vallassa ei ole vain historian sivumennen mainittuja tapahtumia; ne ovat muistutus siitä, kuinka helposti valta saattoi luiskahtaa käsistä ja kuinka epäluotettavaksi keisarivallan perinne muuttui aikakauden lopulla.

Mikä on säikeen ulottuvuuden puolikontinuiteetti ja sen merkitys projektiviivisten morphismien yhteydessä?
Miksi taidehistorian suurimmat mestarit keskittyivät luontoon ja sen yksityiskohtiin?
Mikä rooli ulkomaisilla valtiolla on Yhdysvaltain vaaleissa ja milloin se on säädeltyä?