Kapteeni kurtisti kulmiaan ja yritti puhua kuin lapselle. "Olet nähnyt lentokonesi, Chantuka", hän sanoi. "Me tarvitsemme materiaaleja ruokkimaan tuota konetta ja kaikkia sen kaltaisia. Ne asiat, jotka ovat syvällä maan alla, maailmassasi. Jos annat luvan, kansani tulee tänne kaivamaan niitä, ja vastapalveluksena tarjoamme teille uusia lahjoja. Teidän kansanne saavat uuden elämän. He voivat olla rikkaita ja ylpeitä. Uudet asukkaat tulevat myös, ja teillä on uusia ystäviä, opettajia, veljiä."

Kun Martin käänsi, Chantuka pysyi hiljaa. Vain syvenevät rypyt kasvoilla osoittivat, että hän oli kuullut. Tulen valo heijasti valkoisista hiuksista, ja Martin ajatteli, että vanhuksessa ei ollut mitään jyrkkyyttä. Hänen elämänsä oli ollut liian yksinkertaista siihen. Sen sijaan siellä oli viisautta. Mutta Brandon ei nähnyt sitä.

Martin tunsi olonsa mukavaksi Chantukan seurassa. Nostalgia katosi vanhuksen läheisyydessä ja hän tunsi olevansa kotona. Mutta sekin oli naurettavaa. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeaa kotia. Hän ei ollut koskaan kuulunut mihinkään. Jollain tavalla hänen sivilisaationsa kulttuuri ei ollut koskaan päässyt häneen. Hän tiesi säännöt ja noudatti niitä, mutta jotain valtavaa jäi puuttumaan. Muut ihmiset olivat onnellisia ja toteutuneita. Hän ei ollut. Hänellä ei ollut juuria – ei suhdetta mihinkään.

Joskus, kun hän oli Maassa ja pääsi osallistumaan Yhdysvaltojen Intiaaniheimojen kokouksiin ja istumaan omien joukossaan hämärässä majatulen äärellä kuuntelemassa rumpujen lyöntejä, jotka kaikuvat sydämessä ja veressä – silloin hän tunsi itsensä kotoisaksi. Mutta näitä kokouksia oli harvoin, ja niiden päättyessä oli aina palattava kaupungin kirkkaaseen valoon, jossa suljettiin varovasti pois sulat ja vedettiin moderni kadunkävelyasu päälle. Koko kokemus tuntui vain hetkelliseltä matkalla ajassa taaksepäin, toiseen aikakauteen, toiseen kulttuuriin.

Hän vihasi usein UIN-kokouksia vain siksi, että ne päättyivät. Silti hän oli kiitollinen siitä, että hänen kansansa oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa hallitsevassa yhteiskunnassa ja luomaan Yhdysvaltojen Intiaaniheimojen, UIN:in, joka säilytti heidän vanhoista tavoistaan parhaat piirteet. Intiaani-perintö oli vahva heissä kaikissa, eikä sitä ollut tarkoitus luopua, vaikka se tekikin heistä edelleen epäilyttäviä osaksi yhteiskuntaa, altistettuina ennakkoluuloille. Mutta monesti hän oli ajatellut, että perintö ei ollut niin vahva monilla kuin se oli hänellä. Muut lähtivät kokouksista kevyemmällä askeleella, valmiimpina astumaan ulkomaailmaan. Se vain korosti hänen omaa turhautumistaan.

Vanhojen tapojen ei koskaan voinut oikeasti "elää" uudelleen, mutta hän joutui tietoisesti pakottamaan itsensä hyväksymään sen. Hän oli usein miettinyt, olisiko paikka, jossa hän voisi löytää sen täyttymyksen, jota muut löysivät – ehkä toisella planeetalla. Mutta tähtien välinen haku ei ollut tuonut sellaista paikkaa. Hän oli mies, joka oli jossain puolivälissä. Ja historian sekä lukemattomien kulttuurien opiskelu, joka oli tarpeen Alien Contact Officerin roolia varten, oli vain syventänyt hänen yksinäisyyttään.

Kuitenkin, Kana vaikutti hänelle oudosti tutulta. Kanat olivat hämmentävän samanlaisia, ei vain ulkoisesti, kuten kuparinruskeassa ihossaan ja mustissa hiuksissaan. Se oli jotain muuta. He herättivät hänessä saman hengen, jonka kadonnut kulttuuri oli nostanut eloon. Mutta jos Kana olikin "hänen" paikkansa maailmankaikkeudessa, kuinka hän voisi pitää sen? Lähetyssaarnaajien, kaivosten ja siirtolaisten tulo merkitsisi, että Kana tulisi olemaan vain yksi linkki Maapallon yhteiskunnan ketjussa. Ja silloin ovi sulkeutuisi ja hänellä ei olisi enää kotia. Tässä, Chantukan luona, hän voisi ainakin teeskennellä hetken aikaa.

Mutta Brandon jatkoi tunnelman rikkoutumista. Hän siirtyi kokonaan englantiin ja puhui äreästi. "Et auta minua, Sunbear. Nämä ihmiset ovat tarpeeksi kesyjä. Miksi he eivät toimi?"

"Ehkä he ovat liian kesyjä", Martin vastasi, itsekin epävarmana siitä, mitä todella tarkoitti. "Joka tapauksessa, heidän vakuuttamisensa ei ole minun tehtäväni."

"Mutta minulla on tunne, että vedät toiseen suuntaan. Luulen, että vanha mies aistii sen myös. Hän pitää sinusta ja luottaa arviosi", Brandon sanoi, kumartuen lähemmäs. "Meidän täytyy saada tämä planeetta. Se on rikkain löytö vuosiin. Maa, mineraalit, metsät... Lyler on saanut ensimmäiset mineraaliarviot valmiiksi ja sanoo, että se on fantastista. Ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Olemme tehneet sopimuksia ihmisten kanssa, jotka olivat pahempia kuin kanibaalit. Mikä tässä on ongelma?"

Martin siirtyi, vastahakoisena vastaamaan. "Luulen, että kyse on filosofiasta. Uskonnosta, jos haluat. Nämä ihmiset eivät ole kanibaalit. He eivät ole kuin kukaan muu, jonka olemme tavanneet. He ovat vanha, todella vanha kansa."

"Ja pakanallisia", lisäsi Evers, lähetyssaarnaaja.

Martin vilkaisi häntä, pitäen kasvonsa ilmeettöminä. Hän ei voinut kiistää Eversin kanssa. Lähetyssaarnaaja oli mies, joka oli rehellisesti tarkoittanut hyvää. Yksi lähetyssaarnaaja tuli jokaiseen tutkimusmatkaan aloittaakseen ihmisten käännyttämisen viralliseen kristinuskoon ja suojellakseen alkuperäiskansoja, kun se oli mahdollista, vieraan yhteyden karumpia puolia vastaan. Ainakin he ajattelivat tekevänsä näin. Martinilla oli usein omia ajatuksia.

Brandon sanoi: "He eivät ole edistyneet yhtään sen jälkeen, eivät tiedä, kuinka monta vuotta. He ovat jämähtäneet johonkin taaksepäin jääneeseen aikakauteen."

"He ovat onnellisia", Martin vastasi. "Miksi heidän pitäisi muuttua?"

"Ehkä onnellisia", Evers vastasi taas, "mutta eivät varmasti pyri oikeaan moraaliin, eivätkä tottele ainoaa oikeaa Jumalaa. Minun täytyy olla samaa mieltä kapteeni Brandonin kanssa. He ovat jumissa jossain taaksepäin jääneessä aikavyöhykkeessä."

Martin luki miehen kasvoilta vilpittömyyden. Mutta Evers ei nähnyt suurempaa kuvaa siitä, mitä hänen haluamansa voisi aiheuttaa Kanassa. Hän ja Brandon lähtivät eri pohjalta, mutta päätyivät samaan päämäärään: siirtokunnat, muutos, ja Martinin mielestä – tuho.

Brandon huokaisi: "He tarvitsevat meitä. Katsokaa, mitä voimme tehdä heidän hyväksensä."

Martin maistoi kapteenin turhautumisen ilmassa. Brandon uskoi, ettei kukaan voinut olla todella onnellinen ilman niitä asioita, jotka tekivät hänet onnelliseksi. Hänellä oli käsissään asioita, joita antaa Kanalle, mutta Chantuka kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. "Tarvitsisin jotain konkreettista, jotain dramattista ehkä. Mieti sitä, Sunbear. Meillä ei ole paljon aikaa. Astra lähtee kolmen viikon päästä ja minun on otettava tämä planeetta mukaamme. Rauhanomaisesti."

"Kaiken, mitä voin antaa sinulle, on varoituksen sana", Martin kurtisti kulmiaan ja tuijotti ympyrässä, missä Hayden ja Lyler opettivat nuoria pelaamaan noppaa. "Pidä miehistö kurissa. Älä anna toisenlaista tapausta tapahtua. Äläkä kohtele Chantukaa kuin lasta. Ole varovainen, mitä sanot, sillä hän uskoo joka sanaan. Hän ei tiedä, mitä tarkoittaa venyttää totuutta."

Brandon tuijotti hä

Miksi identiteetti on vaikeaa, kun on monistettu?

Jim istui Kiran edessä olevassa pöydässä, mutta ei tuntenut itsensä kuulluksi. Kira, joka oli huomannut hänen huolensa, yritti keventää tunnelmaa tarjoamalla voileipää, mutta hänen sanoissaan oli jotain pakotettua. Jim ei kaivannut lohdutusta, ei nyt, ei tällä hetkellä. Kira oli kiinnostunut kaikesta muusta paitsi siitä, mitä Jim todella tunsi. Se oli jotain, mitä Jim oli jo oppinut välttelemään — huolenpidon esityksiä, jotka eivät olleet aidosti huolestuneita. Jimin elämä oli täynnä samankaltaisia hetkiä, joissa ympärillä olevat ihmiset, olkoon kyseessä sitten hänen sisarensa tai veljensä, eivät kyenneet katsomaan häntä yksilönä.

Ainoa, joka oli riittävän rohkea haastamaan sen roolin, oli Moira, mutta hän ei ollut koskaan tavannut Jimin perhettä, ja se huoletti häntä. Miten Moira näkisi Jimin suhteessa hänen neljään veljeensä, jotka kaikki olivat päättäneet omistaa elämänsä tieteelle? Ed opiskeli matematiikkaa, Mike fysiikkaa ja Al tähtitiedettä. Kaikki he olivat Paul Swensonin luomuksia, mutta toisin kuin Jim, he olivat omistautuneet elämään, joka oli liitetty suoraan heidän älylliseen perintöönsä. He olivat osa suurempaa tarinaa, mutta Jimin kokemus ei ollut yhtä yksinkertainen.

"Entä jos Moira näkee minut osana tätä yhtenäistä joukkoa?" Jim ajatteli epätoivoisena. "Pitäisikö minun olla pelkkä heijastus Paul Swensonista?" Tällä hetkellä hän ei ollut varma siitä, mitä hän oikeastaan oli — yksilö vai vain haamu alkuperäisestä. Kira saattoi olla oikeassa yrittäessään pitää yhteyttä, mutta Jim ei kaivannut hänen apuaan. Hän halusi olla itse itsensä — jotain muuta kuin vain toinen samanlainen klooni.

Perhesiteet ja muistot olivat tärkeä osa heidän elämäänsä, mutta ne eivät tuoneet hänelle lohtua. Jimin ajatukset harhailivat nopeasti. Hänen veljensä, vaikka he olivat älyllisesti ylivoimaisia ja kunnianhimoisia, olivat yhtälailla jumittuneet oman identiteettinsä ja tehtäviensä kanssa. Kira oli ainoa, joka oli kiinnostunut heidän alkuperästään, mutta sen sijaan, että hän olisi tutkinut heidän sisäistä maailmaa, hän keskittyi enemmän biologisiin ja eettisiin kysymyksiin. Ja vaikka se oli mielenkiintoista, Jim tunsi senkin olevan vain uusi tapa estää todellista ymmärrystä siitä, mitä he olivat.

Kira ei ollut koskaan halunnut nähdä Jimia sellaisena kuin hän oli — hän oli ainoastaan osa suurempaa kokeilua, ja joskus Jim tunsi sen raskaana taakkana. Hänen mielessään vilisi ajatuksia Paul Swensonista, alkuperäisestä miehestä, jonka perintöä he kaikki kantavat. He eivät olleet kokonaisia. Jokainen heistä oli vain osa alkuperäistä. Jos yksi heistä kuolisi, mitä se oikeastaan merkitsisi? Ei mitään.

Jimin mielenkiinto oli kadonnut ympäröivään maailmaan. Hänen sisarensa ja veljensä tekivät parhaansa olla kiinnostamatta häntä. Al oli kietoutunut tähtitieteellisiin tutkimuksiinsa, Ed oli uppoutunut musiikkiin ja Mike teki parhaansa irtautua perheensä varjosta. Heidän maailmansa oli täynnä akateemista kilpailua, ja vaikka he kaikki osasivat paljon, ei kukaan osannut pysähtyä ja kysyä: "Miten minä tunnen?" Jimiä ei voinut lohduttaa ajatus siitä, että he olivat vain yhtä suurta perhettä, joka oli jollain tapaa katkoksissa.

Tämä tunne erillisyydestä ja erottamattomuudesta oli jotain, joka painoi Jimiä. Hän ei ollut varma, oliko hän mitään muuta kuin vain yksi palanen alkuperäisestä Paulista. Hän ei osannut kuvitella itseään, ei ilman Paulin varjoa. Oli kuin Paul Swenson olisi jättänyt jälkensä kaikkialle. Hän mietti, mitä olisi, jos Paul ei olisi kuollut. Olisiko heidän elämästään silloin erilaista?

Tässä tilanteessa Jim tunsi itsensä täysin eksyneeksi. Hän oli yksi osa monistettua joukkoa, mutta hän ei kyennyt tuntemaan itseään yksilöksi. Hän oli vain palanen kokonaisuudesta, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän hänen tuskaansa. Koko hänen olemassaolonsa oli täynnä ristiriitoja: hän ei ollut vain klooni, mutta hän ei ollut myöskään täysin itsenäinen. Hänen ympärillään olevat ihmiset eivät olleet saaneet tätä samaa kokemusta, sillä he olivat omilla tavoillaan keskittyneet omaan kehitykseensä. Jim oli yksin, eikä edes Moira, jota hän rakasti, pystynyt todella ymmärtämään, miltä hänestä tuntui.

Kun Moira ja Ilyasah keskustelivat hänen huoneessaan, Jim tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Heidän keskustelunsa ei ollut hänen maailmansa. Moira oli jäänyt etäiseksi, eikä Jim voinut sietää sitä. Hän halusi paeta, mutta ei tiennyt mihin. Hänellä ei ollut muuta paikkaa kuin oma huoneensa, mutta sielläkin hän ei voinut paeta totuutta siitä, että oli vain yksi osa suurta, toistuvaa järjestelmää, jota ei voinut muuttaa.

Tämän tilanteen edessä Jim joutui kohtaamaan sen vaikean kysymyksen, joka seurasi häntä kaikkialle: mitä se merkitsee olla olemassa, kun ei ole mitään muuta kuin kopio alkuperäisestä? Mikä tekee hänestä itsensä, kun kaikki ympärillä olevat ovat samanlaisia?

Mikä on todellinen merkitys ennusmerkeille ja maailmantapahtumille?

Koko ajan ympärillämme on merkkejä, tapahtumia ja ilmiöitä, jotka näyttäytyvät monille ennusmerkeinä tai tulevaisuuden aavistuksina. Ne voivat olla kuin peilejä, jotka heijastavat elämämme syvimpien kysymysten ja pelkojen ilmenemismuotoja. Erityisesti silloin, kun ihminen on jollain tavoin jumiutunut omaan maailmankuvaansa, hän saattaa tulkita maailman tapahtumat oman sisäisen olotilansa mukaisesti. Tämä ilmiö on yleinen silloin, kun henkilö käy läpi suuria henkisiä ja emotionaalisia myllerryksiä, kuten kertomuksessa, jossa henkilö kokee merkkejä ja ilmauksia ympärillään.

Tällainen ajatusmaailma on usein vahvasti liitetty uskonnollisiin ja apokalyptisiin näkemyksiin. Tunteet, kuten ahdistus ja toivottomuus, voivat vahvistaa uskomuksia, joiden mukaan maailmassa tapahtuu jotain suurta ja tuhoavaa. Esimerkiksi kertomuksessa, jossa hahmo lukee uutisia ja pohdiskelee tulevia tuhoja ja maailmanlopun merkkejä, maailma näyttäytyy kuin itsetoteutuvana ennustuksena. Uutiset ja tilastot, jotka kertovat valtavista väkivallan määristä, vahvistavat käsitystä, että maailman loppu on lähellä.

Mielenkiintoista on, että samalla kun nämä symbolit ja tapahtumat voivat olla todellisia, ne voivat olla myös merkitykseltään täysin subjektiivisia. Kertomuksessa hahmo yrittää ymmärtää ja pohtia, onko hänen elämässään oleva köyhä, joka aluksi näyttäytyy lähes messiaaniselta hahmolta, itse asiassa yksinkertainen hullu. Tämä epävarmuus siitä, mitä maailma todella on, on läsnä läpi koko kertomuksen ja vie lukijaa pohtimaan, miten helposti ihminen voi antaa tilaa omille pelkoilleen ja epäilyksilleen, ja kuinka ne saattavat muokata hänen todellisuudentajuaan.

Näissä olosuhteissa mikään ei ole pysyvää, eikä mikään ole itsestäänselvää. Aina on olemassa kaksi vaihtoehtoa: joko uskoa, että maailmassa tapahtuu jotain suurempaa ja merkityksellisempää, tai yksinkertaisesti hyväksyä, että kaikki tapahtuu sattumanvaraisesti. Kertomuksessa tämä epävarmuus ja muutoksen jatkuvuus nousee esiin, kun hahmo käy läpi käsitystään elämästään ja siitä, mitä on tapahtunut. Hän ei voi olla varma siitä, että hänen ympärillään oleva maailma on todella se, mikä hän oli kuvitellut, ja se on pelottavaa.

Lukijan on tärkeää ymmärtää, että maailmassa ei ole vain yhtä totuutta tai oikeaa näkemystä. On olemassa monia tapoja, joilla ihmiset kokevat ja tulkitsevat maailmaa. Ihmismieli on niin monivivahteinen, että siihen mahtuu sekä kyseenalaistamista että uskomuksia. Tämä tasapaino sen välillä, mitä pidämme totena, ja sen välillä, mitä epäilemme, luo lopulta jokaisen ihmisen oman todellisuuden.

Erityisesti on tärkeää tiedostaa, kuinka helposti ulkoiset tapahtumat voivat vaikuttaa sisäiseen maailmaan, ja kuinka nämä vaikutukset saattavat vääristää ihmisten käsityksiä siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Meidän on oltava tietoisia siitä, että emme ole passiivisia vastaanottajia maailmamme tapahtumille, vaan me itse luomme merkityksemme niille. Tärkeää on myös ymmärtää, että nämä merkitykset voivat muuttua ajan myötä – samoin kuin henkilö kokee maailmansa muuttuvan ja sellaista vaikutelmaa, että kaikki on vain hetken tilan jäänteitä.

Endtext

Jak komunikovat s lékařem v zahraničí?
Jak si udělat prostor pro sebe a rodinu ve zrychleném životě?
Jak si užít plavbu po Nilu a na co si dát pozor