Madeleine Albright ei ole ainoa, joka uskoo Yhdysvaltojen olevan "välttämätön kansakunta" ja että amerikkalaiset seisovat muita korkeammalla ja näkevät pidemmälle. Nämä uskomukset ovat olleet keskeisiä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa, sekä demokraattisten että republikaanisten presidenttien kausilla. Pelkkä historiallisen jäljen tarkastelu olisi pitänyt herättää itseanalyysin tarpeen. Yhdysvallat on toki valtava ja voimakas maa, mutta ei kaikkivaltias. Se ei kykene ennakoimaan tulevaisuutta tai oikein arvioimaan uhkia itseään kohtaan, saati sitten muiden puolesta. Kun se kuitenkin toimii, se ei aina onnistu. Yhdysvallat ei ole löytänyt taikakaavaa, joka sallisi sen käyttää voimaa niin tarkasti, että se voisi muokata kansainvälistä järjestelmää kaikkien hyväksi ja niin, ettei kenenkään etuja loukattaisi. Esimerkiksi Yhdysvaltain hallinnon pyrkimykset muuttaa hallintoja ympäri maailmaa ovat usein epäonnistuneet. Entinen Yhdysvaltain puolustusvoimien johtaja, admiraali Mike Mullen, totesi vuonna 2016: "Me olemme epäonnistuneet monessa asiassa." Sotahistorioitsija Andrew Bacevich puolestaan toteaa, että Yhdysvaltain armeija on ollut "sodassa" käytännössä koko 2000-luvun, mutta ei ole vielä löytänyt ensimmäistäkään voittoa.

Ei ole yllättävää, että monet ympäri maailmaa eivät luota Yhdysvaltoihin globaalina, puolueettomana poliisina. Monet eivät edes usko Yhdysvaltain johtajien hyviin aikomuksiin. Esimerkiksi Pew Research Centerin kyselyssä ympäri maailmaa suurin osa kansalaisista, myös liittoutuneista maista kuten Turkista, Etelä-Koreasta, Japanista, Meksikosta ja Espanjasta, näki Yhdysvallat suurimpana uhkana omalle maalleen. Suurin osa Yhdysvaltain johtajista on kuitenkin hyvin tarkoituksellisia. Heidän motiivinsa ovat usein vilpittömiä, mutta he tekevät virheen uskoessaan, että heillä on kyky tehdä suuria asioita, mikä usein johtaa vahinkoihin. Kun Yhdysvaltain ulkopoliittista painostusta hoitaa ensisijaisesti sotilaallinen voima muiden vaikutusvälineiden sijaan, se itse asiassa heikentää amerikkalaisten turvallisuutta. Tämä lisää todennäköisyyttä, että Yhdysvallat vetäytyy muiden maiden kiistoihin ja joutuu vastuuseen niiden ratkaisemisesta, tai tulee syytetyksi epäonnistumisestaan.

Sotilaalliset toimet muuttuvat usein suistumiksi, joissa voitto on mahdotonta, mutta päätöksentekijät eivät halua luopua. Tämä prosessi etenee tavallisesti useassa vaiheessa. Aluksi media tuo esiin jonkin järkyttävän tapahtuman, kuten George H. W. Bushin aikaan Saddam Husseinin Kuwaitin miehityksen. Samoin Bill Clinton lähetti Yhdysvaltain merijalkaväen Somalian nälänhädän torjumiseksi. Myöhemmin hän laajensi tätä operaatiota ja alkoi taistella maan sisäisten sodanjohtajien kanssa, jotka hallitsivat elintärkeää ruokahuoltoa. Myös George W. Bush, 9/11-iskujen jälkimainingeissa, oli vakuuttunut, että demokratia oli vastaus terrorismiin ja päätti purkaa maailmassa vallitsevat diktaattorit. Barack Obama puolestaan päätti puuttua Libyassa Maummar Gaddafin uhkaan ja käynnisti sotilasoperaation. Donald Trump, joka oli aiemmin kritisoinut edeltäjiensä puuttumista maailman konflikteihin, oli presidenttinä myös valmis sotilaallisiin toimiin ja määräsi ohjusiskuja Syyriaan hallituksen kemiallisista aseista syytettynä.

Jokainen tällainen interventio seuraa yleensä samanlaista kaavaa. Presidentti uskoo, että Yhdysvaltain toiminta on tarpeen, jotta joku kansainvälinen ongelma voidaan ratkaista tai estää. Kysymys siitä, onko Yhdysvaltain toiminta oikeasti tehokasta tai edes mahdollisesti menestyksellistä, jää usein pinnalliseksi ja keskeneräiseksi. Valkoinen talo hallitsee keskustelua, sillä presidentillä on paremmat välineet tiedotusvälineiden kautta. Sotatoimia puolustavat tahot käyttävät usein tunteita herättäviä kertomuksia, mutta samalla tiedot, jotka saattaisivat viitata siihen, että operaatio on vaikeampi kuin miltä se näyttää, jäävät helposti huomiotta. Esimerkiksi Dick Cheney puhui vuonna 2001 ja 2003 salaisista kokouksista irakilaisten ja 9/11-hijackerien välillä, vaikka Yhdysvaltain tiedustelupalvelut eivät löytäneet mitään todisteita siitä. Myös 2003 Irakin sodan puolesta puhujat väittivät, että sota ei tulisi maksamaan miljoonia dollareita tai vaatisi satojatuhansia miehiä, vaikka asiantuntijat näkivät tämän virheellisenä arviointina.

Kun sota on käynnistetty, usein Yhdysvaltain päättäjät määrittelevät voiton liian laajasti ja asettavat liian suuria tavoitteita ilman tarvittavia resursseja tai kansan tukea. Toisinaan he julistavat voiton liian aikaisin ja tunteiden vallassa, ilman strategista pohdintaa. Tämä johti ennakoituihin epäonnistumisiin, kuten Irakin sodassa, jossa George W. Bush julisti "tehtävän suoritetuksi" vain muutaman kuukauden jälkeen, ennen kuin vakaan poliittisen järjestelmän rakentaminen oli edes aloitettu. Vastaavasti Libyassa Yhdysvaltain viranomaiset pitivät interventiota "malliesimerkkinä", mutta Gaddafin kaadon jälkeen syntynyt kaaos nosti esiin lukuisia kysymyksiä siitä, mitä todella oli saavutettu ja millä hinnalla. Harvardin Belfer Centerin tutkija Alan Kuperman arvioi, että Naton interventio Libyassa pitkitti konfliktia kuusinkertaiseksi ja nosti sen kuolonuhrien määrän ainakin seitsemänkertaiseksi. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka voimakkaat ulkopoliittiset toimet ilman huolellista ennakoimista voivat johtaa ei-toivottuihin ja kestämättömiin seurauksiin.

Miksi Yhdysvallat jatkoi kylmän sodan jälkeen ulkopoliittista ylivaltaa?

Kylmän sodan jälkeisen Yhdysvaltain ulkopolitiikan kulmakivenä oli ajatus primaatista – halusta ylläpitää maailman tehokkainta sotilasmahtia ja rakentaa uusi kansainvälinen järjestys, joka sisältäisi Neuvostoliiton sisäänsäpitämisen. Tätä strategiaa pidettiin väistämättömänä, ja se sai tukea lähes kaikilta keskeisiltä poliittisilta tahoilta. Useat historian tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Yhdysvaltojen kyky hallita ulkopolitiikkansa suuntaviivoja toisen maailmansodan jälkeen oli pitkälti sen johdonmukaisen ja yhtenäisen strategian ansiota.

Primaatin perusajatus oli, että Yhdysvallat ei voinut jäädä taka-alalle maailmanlaajuisista tapahtumista, vaan sen oli pakko johtaa maailmaa ja pysyttävä maailman mahtavimpana sotilasvaltana. Tässä mielessä ”primaatin” ideologia ei ollut vain sotilaallinen, vaan se ulottui myös taloudellisiin, kulttuurisiin ja diplomatian piireihin. Yhdysvaltain politiikassa vallitsi vahva konsensus, joka yhdisti poliittiset puolueet ja akateemisen maailman kyvylle ylläpitää tätä ideologiaa kylmän sodan aikana.

Tällainen yksimielisyys on kuitenkin luonut ongelman, joka on helposti jäänyt huomiotta: ulkopolitiikan alan ryhmäajattelu. Yhdysvaltojen ulkopoliittinen eliitti, jota kansanvallassa hallitsevat virkamiehet, diplomaattiset asiantuntijat ja puolustusvoimien johto muodostavat, on ollut pitkälti sitoutunut primaatin ideologiaan. Barack Obama oli yksi ensimmäisistä, joka joutui kohtaamaan tämän ryhmäajattelun rajoitteet, ja hän jopa nimitti tämän eliitin "The Blobiksi" – vallitseva ulkopoliittinen järjestelmä, joka estää tehokasta keskustelua ja kritiikkiä.

"The Blob" on niin tehokas, että vaihtoehtoisia näkökulmia on lähes mahdotonta löytää, varsinkin politiikan korkeimmilla tasoilla. Kun Obama alkoi ilmapiirissä näkyä halukkuutta vähentää Yhdysvaltain roolia maailmassa, valtavirtainen media ja ajatushautomoiden asiantuntijat alkoivat tuottaa kirjoja, jotka puolustivat primaatin jatkuvuutta. Tällöin ilmeni, että lähes jokainen presidenttiehdokas Donald Trumpia lukuun ottamatta puhui ulkopoliittisesta visiosta, joka oli täysin linjassa primaatin ydinperiaatteiden kanssa.

Trumpin ulkopolitiikka oli kuitenkin erilainen ja poikkesi radikaalisti primaatin ideologiasta. Vaikka Trumpin ”America First” -doktriini oli vastakkainen monille perinteisille Yhdysvaltain ulkopoliittisille käytännöille, oli hänen politiikkansa monilta osin enemmänkin primaatin perusajattelun jatkumoa. Esimerkiksi hänen pyrkimyksensä kasvattaa puolustusmenoja, hyökätä terrorismia vastaan, myydä aseita liittolaisille ja voimistaa ydinaseiden leviämisen torjuntaa sopii hyvin primaatin sisälle. Kuitenkin Trump kohtasi voimakkaan vastarinnan omassa hallituksessaan ja kongressissa, joka jatkoi primaatin puolustamista.

Tässä kontekstissa onkin tärkeää huomioida, kuinka Yhdysvaltain ulkopolitiikan ”Blobin” valta ei rajoitu pelkästään ideologisiin väittelyihin. Se estää tehokkaasti vaihtoehtojen tarjoamista ja hallitsee hallituspohjan valintaprosessit, joissa ulkopolitiikkaa koskevat keskeiset päätökset tehdään. Koko Yhdysvaltain ulkopoliittinen byrokratia, joka koostuu miljoonista työntekijöistä, joiden vuotuinen kustannus ylittää triljoona dollaria, on täysin sitoutunut varmistamaan kansainvälisen järjestyksen säilymisen. Washingtonin ulkopoliittinen infrastruktuuri on syvälle juurtunut ja sillä on valtavat resurssit, joita yksittäinen presidentti ei voi helposti ohittaa.

Tässä tilassa Trump, vaikka hänellä olikin voimakkaita mielipiteitä ja halu muuttaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, huomasi nopeasti, kuinka monenlaiset esteet, niin sisäiset kuin rakenteellisetkin, rajoittavat hänen toimintaansa. Tämän vuoksi Trumpin ulkopoliittinen linja ei ole ollut täysin radikaali tai muuta aiempaa politiikkaa vastaista. Päinvastoin, monet hänen omat päätöksensä, kuten Syyriassa toteutettu ohjusisku tai päätökset liittolaisista, olivat enemmänkin ulkopolitiikan ”Blobin” ratkaisujen jatkuvuutta, vaikka Trump olisikin aluksi toivonut toisin.

Lopuksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka Trumpin politiikka näyttäisi olevan vastakkainen monelle perinteiselle ulkopoliittiselle käytännölle, Yhdysvaltojen ulkopoliittinen järjestelmä on niin monimutkainen ja juurtunut, että edes presidentti ei pysty täysin murtamaan tätä rakenteellista dynamiikkaa. Primaatin ajattelun ja sen sisäisten vastarintarakenteiden voima tulee olemaan keskeinen tekijä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suuntauksissa tulevaisuudessakin.

Miten suhteelliset riskit ja väestötason altistus vaikuttavat sairastuvuuteen?
Miten nanoteknologia ja vesimittarit voivat mullistaa ympäristötutkimuksen ja vedenlaadun valvonnan?
Miten heraproteiinit vaikuttavat terveydentilaan ja ravitsemukseen?
Miten generatiivinen tekoäly voi mullistaa tieteellisen ja liiketoimintaympäristön?