Everard oli varautunut ja varannut mukaansa monikäyttöisiä laitteita siltä varalta, että ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kukaan ei voinut tietää, kuinka tarkasti Mongolit reagoisivat, mutta hän oli valmis kokeilemaan kaikkea, mikä voisi voittaa heidän päättäväisyytensä ja viedä heidät pois tieltä. Mäen huippu oli puinen ja harva, mutta Everard oli tuonut sinne kaiken, mitä tarvitsi. Hän purki laukustaan laatikoita ja alkoi kokoamaan laitetta. Sandoval, intiaani ja hänen apurinsa, ei sanonut mitään, mutta auttoi hiljaisena. Heidän hevosensa, hyvin koulutettuja partiohevosia, nousivat rauhallisesti ja alkoivat syödä.

Mongolien etujoukot saapuivat paikalle, ja Everard tiesi, että heidän rohkeutensa ja päättäväisyytensä olivat molemmat testissä. Everardilla oli yksi valttikortti: sääntelylaitteet, joita hän oli muokannut aikakauden säädöksistä, jotka oli otettu käyttöön niin sanotulla Kylmien Vuosisatojen aikakaudella. Tämä ei ollut pelkkä ilmakehän hallintajärjestelmä, vaan potentiaalinen ase, joka kykeni tuottamaan sellaisia salamoinnin ilmiöitä, jotka rikkoisivat maiseman ja pelästyttäisivät vihollisen.

Hän ei aikonut käyttää tulta, koska se paljastaisi heidän sijaintinsa, mutta hänellä oli myös illuusioita luova laite. Se heijastaisi hämäriä ja pelottavia kuvia, jotka saivat maan värisemään ja taivaan liekehtimään. Tämä oli juuri sitä, mitä Mongolit pelkäsivät: mystiikkaa, joka sai heidät tuntemaan itsensä voimattomiksi. Sandoval pukeutui intiaani rituaaleihin ja valmistautui osaksi illuusiota. Hän oli valmis tanssimaan kuolemalle, sillä tämä oli enemmän kuin esitys – se oli elintärkeä osa heidän strategiaansa.

Kun kaikki oli asetettu ja Everard käynnisti laitteensa, taivas repesi. Salamointi syöksyi alas, ja puut kaatuivat tuon voiman edessä. Sandoval, tanssija ja uhri, esiintyi jättimäisenä hahmona, joka liikkui horisontista toiseen. Se ei ollut enää vain ilmentymä, vaan se oli pelottava ja elävä olento, joka huusi ja voihki kuin itse helvetti. Everard tiesi, että tämä esitys oli tärkeämpi kuin mikään muukaan temppu. Se oli viimeinen isku heidän henkiselle ja fyysiselle kestokyvylleen.

Illuusion väistyessä ja rauhan laskeuduttua, Everard ja Sandoval olivat väsyneitä mutta tyytyväisiä. Vaikka molemmat tiesivät, että kyse ei ollut vain pelistä, vaan elämästä ja kuolemasta, Sandoval tunsi, että jotain oli muuttunut. Se oli samaa tanssia, jota oli aiemmin tanssittu turisteille, mutta nyt se oli omistettu jollekin paljon suuremmalle.

Se, miten he selviytyivät, ei ollut vain fyysistä voimaa, vaan myös psykologista pelissä mukana olevaa uhkaa. Esityksen intensiteetti oli testannut heidän vastustajansa, mutta sen lopullinen vaikutus ei jäänyt pelkästään väkivaltaan. Näytös oli myös muistutus siitä, kuinka syvälle kulttuuriset ja psykologiset tekijät voivat juurtua taistelutekniikoihin ja manipulointiin. Sandovalin tanssi, jota aluksi ei otettu vakavasti, oli juuri se, mikä sai Mongolit epäilemään ja varomaan heidän vastustajiaan.

Tällaiset psykologiset ja kulttuuriset elementit, jotka sulautuvat yhteen taistelutekniikoiden ja teknologian kanssa, voivat olla ratkaisevassa asemassa, kun pyritään voittamaan ei pelkästään fyysisellä voimalla vaan myös henkisellä manipuloinnilla ja illuusioilla. Tässä tapauksessa ei ollut kyse vain taistelusta, vaan täydellisestä pelistä, jossa jokainen liike ja jokaista näyttäytymistä valmistellut yksityiskohta oli huolellisesti harkittu.

Jatkuva valmius ja joustavuus olivat avaintekijöitä, mutta yhtä tärkeää oli ymmärtää, kuinka tietynlainen pelottavan näyttävän esityksen aikaansaaminen voi tuoda mukanaan muutoksen mielentilassa ja strategisessa käsityksessä.

Mikä tekee aikamatkailusta vaarallista ja jännittävää?

Pieni kylä, harvoin vilkas, oli kuitenkin täynnä monenlaista elämää. Laivan kapteenit ja omistajat tulivat tänne täydentämään varastojaan, kauppiaat neuvottelemaan, ja pienen temppelin edessä, jonka oli omistettu Tanithille, Aaltojen Neidolle, seisoi kaksi monumentaalista kiveä. Pieniä lapsia, jotka ilmiselvästi kuuluivat kylän asukkaille—poikia ja tyttöjä, alastomia tai lähes alastomia—juoksenteli leikkien ympäriinsä samalla, kun laiha, kiihtynyt sekarotuinen koira haukkui. Kerjäläinen istui varjossa, jalkansa polviinsa vedettyinä, ja kulhonsa lepäsi paljaita jalkoja vasten. Hänen vaatteensa, huivi ja kaftaani peittivät kehon, mutta kasvot olivat osittain piilossa huivissa. Everard huomasi sidoksen silmillä. Voi kurjaa, sokeaa miestä—oftalmia oli vain yksi lukemattomista kirouksista, jotka tekivät muinaisen maailman kaukana tuosta romantisoidusta ihanteesta…

Pummairam juoksi ohitse, tavoittaakseen papin, joka oli juuri poistumassa temppelistä. "Hei, herra, jos suvaitsette, mistä on Zakarbaalin talo, sidonilaisen? Mestari aikoo käydä hänen luonaan…" Everard, joka oli jo tietoinen vastauksesta, nosti askelensa nopeammiksi ja seurasi. Kerjäläinen nousi. Hänen vasen käsi repäisi sidoksen silmiltä, ja paljasti pahanenteisen parrakkaan kasvonpiirteet ja silmät, jotka olivat varmasti tarkkailleet koko ajan huivin läpi. Jostain hihastaan hän nosti esiin jotain kiiltävää. Pistoooli! Hetkellinen reaktio sai Everardin väistämään, ja kipu valtasi vasemman olkapään. Jokin tulevaisuuden ajan ase, äänenvaimennettu ja ilman takaisinkickiä. Jos se olisi osunut päähän tai sydämeen, olisi hän kuollut—ja ei mitään jälkiä. Ei muuta kuin eteenpäin. "Haaa!" hän huusi ja syöksyi hyökkäykseen. Miekka välähti. Mies hymyili, liukui taaksepäin ja tähtäsi tarkasti. Ääni kaikui. Assassin horjahti, huusi, tiputti aseensa ja tarttui kylkiinsä. Pummairam oli tehnyt osumansa. Lapsien kiljahdukset täyttivät ilman. Pappi palasi varovaisesti temppeliinsä. Tuntematon juoksi pois. Everard jäi liikkumattomaksi hetkeksi, hengittäen raskaasti ja kiroillen itsekseen.

Pummairam juoksi häntä kohti, tarkistellen hänen kuntoaan. "Oletteko haavoittunut, mestari? Voin olla avuksi?" Everard, tuskasta huolimatta, sai voimaa takaisin. Hän hengitti syvään ja käveli eteenpäin. Pummairam oli pelastanut hänen henkensä—todennäköisesti. Hänen täytyi toimia nopeasti ja päättäväisesti. Hänellä ei ollut enää aikaa, sillä vihollinen oli jo saanut vihiä hänen läsnäolostaan.

Zakarbaal sulki oven ja esittäytyi tilassa, joka oli varsin vieras Everardille. "Tervetuloa," hän sanoi, ja hänen vaimonsa Yael astui esiin. Heidän käytöksensä oli muuttunut täysin, kun he olivat päässeet pois toimiston kiireistä ja työn raskauksista. Everard oli saapunut pitkän matkan ja melkoisen vaaran jälkeen. Hänen tehtävänsä oli salainen ja kaukana yksinkertaisesta, mutta Zakarbaal oli varautunut antamaan hänelle sekä lepoa että tärkeää tietoa. Tässä ympäristössä, jossa ihmiset eivät olleet vain ajassa kulkevia, mutta myös kantamassa mukanaan perintöään ja kulttuurejaan, oli olemassa syvempi merkitys—se oli huomattavasti enemmän kuin vain tiedustelua. Siitä ei ollut epäilystäkään, että aikamatkailun luonne oli monivaiheinen ja täynnä arvoituksia.

Jotta aikamatkailu voisi onnistua, se ei riitä vain aikarajojen ylittämiseen. Se vaatii kykyä ymmärtää ja manipuloida niitä. Se ei ollut pelkästään seikkailu—se oli myös moraalinen taistelu, jossa jokainen väärä askel voisi kaataa koko aikakauden tasapainon. Matkustaminen ajassa merkitsee sitä, että jokainen päätös voi johtaa täysin erilaiseen tulevaisuuteen kuin oli tarkoitettu. Everardin matka oli elintärkeä, mutta se oli täynnä epävarmuutta ja vaaroja, joita hän ei voinut täysin hallita.

Mitä tulee aikamatkailijoiden elämään, se ei ole vain yksittäisten henkilöiden valinta. Se on myös yhteisön valinta. Kukaan ei ole yksin tässä maailmassa, sillä kaikki valinnat vaikuttavat toisiin—menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Tätä ymmärtäessään agentit, kuten Everard, kantavat suurta vastuuta omista teoistaan ja valinnoistaan, mutta myös siitä, kuinka heidän matkojaan seurataan muiden silmin. Eikä kyse ole vain tiedon etsimisestä—kyse on myös siitä, kuinka tätä tietoa käytetään ja miten se muuttaa maailmaa heidän ympärillään.

Miten aika matkaajat kohtaavat rakkauden ja syyllisyyden

Pöydän toisella puolella Mendoza viittasi minua istumaan. Me kumpikin olimme hiljaa minuutin, tai ehkä kolme. Pidin katseeni kiinnittyneenä paikkaan, mutta vältin hänen katsettaan. Keinotekoinen painovoima, joka piti painoni ennallaan, ei tehnyt tilasta kodinomaista. Vaikka se olikin kaunis omalla tavallaan. Ilmassa leijui ruusujen ja vastaleikatun heinän tuoksu. Matto oli syvän violetti, jossa tähtipisteet tuikkivat. Seinillä pyörivät hienovaraiset värit. Suuri ikkuna, jos sitä nyt ikkunaksi saattoi kutsua, avasi näkymän vuoristoon ja kraaterimaisemaan taivaan ollessa musta, mutta maapallon lähes täyttämä. Katselin tuota valkoisen ja sinisen pyörteen kauneutta. Jorith oli kadonnut tuonne, kaksi tuhatta vuotta sitten.

”No, Agentti Famess,” Mendoza sanoi viimein, puhuttuaan kielellä, jota Patroulli käytti, ”mitä tunnet?”

”Hämmennyksissä, mutta selkeä pää,” mutisin. ”Ei. Tuntuu kuin olisin murhannut hänet.”

”Sinun olisi todellakin pitänyt jättää se tyttö rauhaan.”

Pakotin huomioni suuntautumaan häneen ja vastasin: ”Hän ei ollut lapsi. Ei hänen yhteiskunnassaan, eikä useimmissa muissa historiassa. Suhde auttoi minua saamaan yhteisön luottamuksen, joten myös etenemään tehtävässäni. En ollut kylmäverinen, uskokaa pois. Olimme rakastuneita.”

”Mitä vaimosi siitä sanoi? Vai etkö kertonut hänelle?”

Puolustukseni oli uuvuttanut minut liikaa, etten olisi voinut olla tuntematta hänen uteliaisuuttaan. ”Kerroin. Kysyin, haittaako häntä. Hän mietti asiaa ja päätti olla välittämättä. Me vietimme nuoruuttamme 1960- ja 1970-luvuilla, muistatko… Et varmaan ole kuullut, mutta se oli aikakausi, jolloin seksuaalimoraalit kokivat mullistuksia.” Mendoza hymyili synkästi. ”Muotijutut menevät ohi.”

”Olimme pysyneet monogamisina, vaimoni kanssa, mutta enemmän mieltymyksestä kuin periaatteesta. Ja katsokaa, minä kävin aina hänen luonaan. Rakastan häntä, todella rakastan.”

”Ja hän varmaan ajatteli, että on parasta antaa sinulle keskiaikainen seikkailusi,” Mendoza tiuskaisi. Se koski. ”Ei ollut niin! Sanon, että rakastin Jorithia, sitä goottityttöä. Rakastin häntä myös.”

Surullisuus tarttui kurkkuuni. ”Eikö ollut mitään, mitä olisit voinut tehdä?”

Mendoza pudisti päätään. Hänen kätensä lepäsivät rauhallisesti pöydällä. Hänen äänensä pehmeni. ”Olen jo kertonut sinulle. Voin kertoa tarkemmin, jos haluat. Laiteet, kuinka ne toimivatkaan, näyttivät eturauhasen aivovaltimon aneurysmin. Se ei ollut niin paha, etteikö se olisi jäänyt oireettomaksi, mutta pitkä ja vaikea ensisynnytys aiheutti sen puhkeamisen. Ei ollut mitään myötätuntoa herättävää elvyttää häntä, kun aivovaurio oli niin laaja.”

”Ettekö voineet korjata sitä?”

”Voisimmehan me olleet elvyttäneet kehon, käynnistäneet sydämen ja keuhkot, ja käyttäneet neuronien kloonaustekniikoita luodaksemme hänestä henkilön, joka muistutti häntä, mutta joka olisi joutunut opettelemaan lähes kaiken uudestaan. Meidän osastomme ei tee tuollaisia operaatioita, Agentti Farness. Ei siitä, ettemmekö me olisi myötätuntoisia, vaan siksi, että meillä on jo liikaa tehtäviä autettavana Patroulli-henkilökunnan ja heidän… oikeiden perheidensä kanssa. Jos aloittaisimme poikkeuksia, meitä tukkisi kaikki. Etkä muutenkaan olisi saanut rakastettusi takaisin, ymmärrätkö. Hän ei olisi ollut enää sama.”

Keräsin sen verran tahtoa, että pystyin sanomaan: ”Entä jos menisimme ajassa taaksepäin hänen raskaudestaan? Voisimme tuoda hänet tänne, korjata tuon valtimotukoksen, pyyhkiä hänen muistinsa koko matkasta ja palauttaa hänet elämään terveenä?”

”Se on vain toiveajattelua. Patroulli ei muuta sitä, mitä on tapahtunut. Se säilyttää sen.”

Sukelsin syvemmälle tuoliini. Muotojen muuttuminen ei antanut minulle lohtua. Mendoza hellitti. ”Mutta älä tunne liikaa syyllisyyttä,” hän sanoi. ”Et voinut tietää. Jos tyttö olisi mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, kuten hän varmasti olisi tehnyt, loppu olisi ollut sama. Saan vaikutelman, että teit hänet onnellisemmaksi kuin useimmat hänen aikansa naiset.” Hänen äänensä vahvistui: ”Sinä kuitenkin, sinä olet antanut itsellesi haavan, joka tulee viemään pitkään parantuakseen. Se ei parane koskaan, ellei vastusta suurinta kiusausta – palata jatkuvasti hänen aikakauteensa, nähdä hänet, olla hänen kanssaan. Se on kiellettyä, ankarilla rangaistuksilla, eikä vain aikajanan vaarantamisen vuoksi. Tuhoaisit sielusi, jopa mielesi. Ja me tarvitsemme sinua. Vaimosi tarvitsee sinua.”

”Kyllä,” sain sanottua. ”Vaikeaa tulee olemaan nähdä jälkeläisesi ja hänen omansa kärsivän, mitä heidän täytyy. Mietin, pitäisikö sinun siirtyä kokonaan pois projektistasi.”

”Ei. Kiitos.”

”Miksi ei?” hän heitti minulle.

”Koska en voi vain hylätä heitä – ikään kuin Jorith olisi elänyt ja kuollut turhaan.”

”Se jää ylijohtajillesi päätettäväksi. Saat varmasti tiukan huomautuksen ainakin, sillä lähellä mustaa aukkoa et ole koskaan ollut aiemmin. Et enää saa puuttua asioihin kuten ennen.”

Mendoza hiljentyi ja katseli minua hetken. Hän silitti leukaperiään ja mutisi: ”Paitsi jos tietyt teot ovat tarpeen tasapainon palauttamiseksi… mutta se ei ole minun alueeni.” Hänen katseensa palasi suruuni. Yhtäkkiä hän nojasi eteenpäin pöydän yli, teki ojentavan eleen ja sanoi: ”Kuule, Carl Farness. Minulta tullaan kysymään mielipidettäsi tapauksessasi. Siksi toin sinut tänne ja haluan pitää sinut täällä viikon tai kaksi, jotta saisin paremman käsityksen tilanteestasi. Mutta jo nyt – et ole mikään poikkeus, ystäväni, miljoonien Patroulli-toimintojen aikana! – jo nyt näen sinut kunnollisena tyyppinä, joka teki virheen, mutta suurimmaksi osaksi kokemattomuudesta.”

”Se tapahtuu, on tapahtunut, tulee tapahtumaan uudestaan. Eristäytyminen, huolimatta lomista kotona ja tavallisista tuttavuuksista, kuten minusta. Hämmennys, huolimatta valmistautumisesta; kulttuurishokki; inhimillinen shokki. Näitkö sen, mikä oli sinulle kurjuutta, köyhyyttä, likaa, tietämättömyyttä, turhaa tragediaa – pahempaa, välinpitämättömyyttä, julmuutta, vääryyttä, tuhmia murhia – et voinut kohdata sitä ilman, että se satutti sinua. Sinun piti vakuuttaa itsellesi, että gothit eivät olleet pahempia kuin sinä, vain erilaisia; ja sinun piti etsiä tuon eron ohi ja tavoittaa se pohjimmainen yhtenäisyys; ja sitten sinun piti yrittää auttaa, ja jos matkan varrella avautui ovi johonkin rakkaaseen ja ihmeelliseen…”

”Kyllä, väistämättä aikamatkaajat, mukaan lukien Patroullin jäsenet – monet heistä solmivat siteitä. He tekevät tekoja, ja joskus ne ovat intiimejä. Se ei normaalisti uhkaa mitään. Mikä merkitys onkaan jollain tarkalla, salaperäisellä ja etäisellä sukutaululla, edes avainhenkilöiden kohdalla? Jatku

Miten eläimet saavat ravintonsa ja liikkuvat ympäristössään?
Miten digitaalinen viestintä ja sen eri työkalut muokkaavat modernia yhteiskuntaa?
Miten Blazor WebAssembly -sovelluksissa käyttää komponentteja ja reititystä
Millä tavoin valvoa ja ymmärtää nykyaikaista alamaailmaa: kuvaus jännittävästä illasta Sinusoid Disturbances -klubilla