Salaliittoteorioiden uskominen ei ole itsessään osoitus rationaalisen ajattelun puutteesta. Vaikka monet salaliittoteoriat voivat vaikuttaa epäloogisilta, tämä ei tarkoita, että kaikki salaliittoteorioihin uskovat henkilöt olisivat epäloogisia tai rationaalisesti puutteellisia. Tällainen yksittäisten epäjohdonmukaisuuksien esittäminen ei ole riittävä peruste sille, että salaliittoteoriat kokonaisuudessaan olisivat järjettömiä tai että niiden uskovien maailmankatsomus olisi epärealistinen. Tämän ymmärtäminen on olennainen osa salaliittoteorioiden tarkastelua.

Yksi keskeinen havainto on, että salaliittoteorioiden kannattajat eivät tyypillisesti epäile vain yhden tietyn asian osalta virallisia tiedonlähteitä, vaan heillä on yleinen epäluottamus näitä instituutioita kohtaan. Tämä tarkoittaa, että henkilö, joka uskoo yhteen salaliittoteoriaan, todennäköisesti uskoo myös toisiin, jopa toisiinsa liittymättömiin salaliittoteorioihin. Tämä ilmiö on vahvistettu useilla psykologian tutkimuksilla, jotka ovat osoittaneet, että salaliittoteoriat ovat monologisia: yksi uskomus ruokkii toista ja tekee yksilöistä alttiimpia hyväksymään muitakin salaliittoteorioita. Tutkimukset ovat myös havainneet, että salaliittoteoreetikoilla voi olla erityinen "salaliittomielinen ajattelutapa", joka liittyy heidän psykologisiin piirteisiinsä. Kuitenkin jos tarkastelemme salaliittoteorioihin uskovien tiedonhankintaa rationaalisesta näkökulmasta, voimme selittää tämän käyttäytymisen ilman, että meidän täytyy olettaa mitään epärationaalista mielenlaatua.

Jos ihminen uskoo, että tietty instituutio on korruptoitunut ja epäluotettava, on luonnollista, että hän suhtautuu varauksella sen tarjoamaan tietoon. Tässä valossa voidaan ymmärtää, miksi salaliittoteorioihin uskovat henkilöt eivät vain usko yhteen salaliittoteoriaan, vaan myös muihin, keskenään ristiriitaisiin salaliittoteorioihin. Tämä on looginen seuraus siitä, että heille kaikki viralliset tiedonlähteet menettävät uskottavuutensa, kun yksi niistä koetaan epäluotettavaksi.

Mielenkiintoista on myös se, että salaliittoteoriat voivat nopeasti laajentaa epäluottamusta muihin virallisiin instituutioihin. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa testihenkilöille esiteltiin salaliittoteoria, jonka mukaan Yhdysvaltain työvoimastatistiikkaa oli manipuloitu poliittisista syistä. Tämä altistuminen salaliittoteorialle sai henkilöt raportoimaan vähemmän luottamusta useisiin muihin valtion virastoihin, vaikka ne eivät olleet millään tavalla liittyneet väitettyyn salaliittoon. Tämä ilmiö viittaa siihen, että epäluottamus leviää helposti ja nopeasti.

Vaikka on edelleen tarpeen tehdä lisää tutkimuksia ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä, tämä havainto tukee käsitystämme salaliittoteorioiden vaikutuksista yhteiskunnassa. Mikäli salaliittoteoriat saavat jalansijaa, ne voivat levittää epäluottamusta ja heikentää instituutioiden uskottavuutta.

On kuitenkin tärkeää pohtia, voiko väärään salaliittoteoriaan uskominen olla jollain tapaa hyödyllistä. Käsittelemme tätä kysymystä tarkemmin seuraavassa osassa. Yksi argumentti on, että salaliittoteorioiden uskominen voi toimia eräänlaisena varoitusmerkkinä siitä, että yhteiskunnan instituutiot eivät toimi odotetulla tavalla. Jos ajattelemme, että yhteiskunnan viralliset instituutiot ovat todella rikkoutuneet ja korruptoituneet, silloin salaliittoteoria voi olla kohtuullinen reaktio siihen, kuinka uskomme ympärillämme olevan tiedon epäluotettavuuteen. Toisin sanoen, vaikka salaliittoteoria olisikin väärä, siihen uskominen voi johtaa yksilön turvallisuuden ja luottamuksen säilymiseen pienessä, hyvin rajatussa luottamusverkostossa, jossa hän voi edelleen navigoida.

Tällainen uskomus voi siis olla rationaalinen reaktio, jos yhteiskunta on todella korruptoitunut ja sen instituutiot eivät toimi luotettavasti. Tällöin voi olla hyödyllistä suhtautua kaikkeen viralliseen tietoon epäluuloisesti ja luottaa enemmän henkilökohtaisiin suhteisiin ja informaatioverkostoihin. Tietenkin, jos salaliittoteoria on väärä, tämä saattaa johtaa virheellisiin johtopäätöksiin, mutta silti itse reaktio voi olla oikea, ottaen huomioon vallitseva tilanne.

Yhtäältä voidaan kuitenkin argumentointia myös kyseenalaistaa. Mikäli uskomme yhteiskunnan olevan perusperiaatteiltaan avoin ja instituutiot toimivat suurimmaksi osaksi kunnolla, silloin salaliittoteorioiden levittäminen ja niihin uskominen voi pikemminkin heikentää yhteiskunnan instituutioiden luotettavuutta ja vakautta. Tällöin uskomus virheellisiin salaliittoteorioihin voi johtaa siihen, että kansalaiset menettävät luottamuksen yhteiskunnan toimintaa kohtaan, eikä niissä olevat instituutiot pysty täyttämään tehtäviään.

Mikäli salaliittoteoriat saavat laajaa kannatusta, tämä voi johtaa yhteiskunnan instituutioiden epäluotettavuuden ja epävakauden lisääntymiseen, mikä puolestaan heikentää koko yhteiskunnan toimintakykyä. Tällöin olisi tärkeää löytää tasapaino virallisten instituutioiden luottamuksen ja kansalaisten kriittisen ajattelun välillä.

Miksi termi "valeuutiset" on ongelmallinen ja mitä sen käytön taustalla on

Termi "valeuutiset" on noussut viime vuosina keskeiseksi ilmiöksi keskusteltaessa tiedonvälityksestä, demokratiasta ja yhteiskunnan tiedollisesta tilasta. Vaikka yleinen mielipide pitää valeuutisia vakavana uhkana demokratialle, itse termi on ongelmallinen ja sen käyttö aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että ongelma ei ole niinkään valeuutisissa itsessään, vaan siinä, miten ja miksi termiä käytetään.

Valeuutisten käsite ei ole uusi; sitä on esiintynyt jo 1900-luvun alkupuolella, mutta sen laaja suosio ja käyttö ovat nousseet erityisesti vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen. Termiä popularisoi erityisesti Donald Trump, joka käytti sitä laajasti leimatakseen kaikki itselleen epämieluisat väitteet tai uutiset epäluotettaviksi. Tämä on johtanut siihen, että termillä ei ole enää tarkkaa ja vakiintunutta merkitystä, vaan se toimii lähinnä retorisena aseena, jolla voidaan hylätä tai vähätellä tietoa ilman perusteellista arviointia.

Tämä kehitys muistuttaa aiempia ilmiöitä, kuten "salaliittoteorioiden" ja "harhaoppien" käyttöä, joilla on ollut samanlainen funktio: kaventaa keskustelun kenttää ja sivuuttaa tietynlaiset näkemykset tai tiedot ilman syvällistä pohdintaa. Termi "valeuutiset" siis toimii enemmänkin vallankäytön välineenä kuin objektiivisena kuvauksena tiedon laadusta. Se on epistemologisesti ongelmallinen, koska se hämärtää eroa väärän tiedon, virheellisen tiedon ja tietoisesti harhaanjohtavan tiedon välillä, eikä auta meitä erottamaan faktaa fiktiosta tai harkittua kritiikkiä pelkistä valeista.

Lisäksi termi luo epistemista paniikkia, joka saattaa estää rakentavaa dialogia ja kriittistä ajattelua. Sen epäselvä käyttö heikentää luottamusta median ja tiedonvälityksen instituutioihin ja vaikeuttaa kansalaisten kykyä arvioida tietoa rationaalisesti. On tärkeää tunnistaa, että kyse ei ole yksinomaan valeuutisista, vaan laajemmasta kriisistä tiedon vastaanottamisessa ja käsittelyssä, joka liittyy esimerkiksi mediakulttuurin muutoksiin, informaatiotulvaan ja polarisaatioon.

Lähestymistapa, jossa pyritään poistamaan termi käytöstä ("eliminativismi"), perustuu siihen, että sen käyttö ylläpitää epätervettä keskustelua eikä tarjoa selkeää tai hyödyllistä määritelmää ilmiölle. Sen sijaan on tarpeen kehittää täsmällisempiä käsitteitä ja analyyttisiä työkaluja, jotka auttavat erittelemään tiedon laatua ja lähteiden luotettavuutta sekä tukevat kriittistä medialukutaitoa.

Kriittisen medialukutaidon opettaminen ja sivistys on keskeistä, jotta kansalaiset voivat tunnistaa erilaisia informaatiomuotoja ja arvioida lähteitä itsenäisesti. Tämä edellyttää myös ymmärrystä tiedonvälityksen teknologisista ja sosiaalisista rakenteista, kuten algoritmeista ja sosiaalisen median dynamiikasta. Lisäksi on huomioitava tiedon eettiset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet, kuten valeuutisten vaikutukset demokratiaan ja yhteiskunnalliseen luottamukseen.

Tämä kokonaisvaltainen näkökulma auttaa välttämään termiin liittyvän yksinkertaistamisen ja polarisaation, ja se korostaa tarvetta dialogille, tiedon kriittiselle arvioinnille sekä tiedollisten hyveiden, kuten avoimuuden, rehellisyyden ja älyllisen uteliaisuuden, vahvistamiselle.

Miten "fake news" määritellään ja miksi se on tärkeää ymmärtää oikein?

Lazerin ja hänen kollegojensa lähestymistapa, jota käsitellään heidän kirjeessään "The Science of Fake News", tarjoaa tarkempaa pohdintaa niin sanotun "fake newsin" ilmiöstä. Heidän mukaansa oikea ja tieteellinen tapa käsitellä tätä ongelmaa on määritellä termi tarkasti ja johdonmukaisesti, toisin kuin monissa muissa tutkimuksissa on tehty. Heidän antamansa määritelmä on seuraava: "Fake news" on keksittyä tietoa, joka jäljittelee uutismedian sisältöä muodollisesti, mutta ei täytä uutismedian organisatorisia prosesseja eikä sillä ole aitoa tarkoitusta tai intentiota. Fake news -kanavat puolestaan eivät noudata uutismedian toimituksellisia normeja, jotka varmistavat tiedon tarkkuuden ja uskottavuuden. (Lazer et al. 2018)

Tämä määritelmä eroaa merkittävästi monista muista määritelmistä, joita on esitetty kirjallisuudessa. Esimerkiksi osa määritteistä väittää, että fake newsin täytyy olla tahallisesti väärää tietoa (esim. McIntyre 2018, s. 112), osa taas katsoo, että sen on oltava väärää, mutta ei välttämättä tahallista (esim. Levy 2017, s. 20). Toiset määritelmät eivät vaadi, että fake news olisi lainkaan väärää tietoa (esim. Gelfert 2018 ja Meyer 2019). Tämä ristiriitaisuus akateemisessa keskustelussa on yllättävä piirre, erityisesti kun useat tutkimukset viittaavat toisiinsa ja lainaavat toistensa "tuloksia", vaikka katsovat käsittelevänsä samaa ilmiötä.

Tarkasteltaessa Lazerin ja hänen kollegoidensa esittämää määritelmää, on oleellista kysyä, mitä he tarkoittavat "toimituksellisilla normeilla ja prosesseilla", jotka määrittävät (oletettavasti aidon) uutismedian. Lazer et al. tekevät lyhyen historiallisen katsauksen, jossa he selittävät, kuinka "objektiivisuuden ja tasapainon" normit kehittyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastauksena laajaan propagandan käyttöön ja 1920-luvulla nousseeseen yritysten julkisiin suhteisiin. Nämä normit, heidän mukaansa, säilyivät paikallisten ja kansallisten oligopolien hallitessa 1900-luvun tiedonjakeluteknologioita (painettu media ja radio). Nykyään he varoittavat, että internetin myötä nämä normit ovat joutumassa uhanalaisiksi "fake newsin" myötä.

Objektiivisuus ja tasapaino ovat termejä, jotka eivät välttämättä ole helposti ymmärrettäviä ilman tarkempaa määrittelyä. Tärkeää on huomata, että "objektiivisuus" ei tarkoita pelkästään totuudenmukaisuutta, vaikka joskus sitä saatetaankin niin käsittää. Esimerkiksi median objektiivisuus ei aina tarkoita totuuden esittämistä, vaan saattaa viitata enemmänkin puolueettomuuteen, jossa ei oteta kantaa osapuolten välisiin kiistoihin. Tämä tulee esiin esimerkiksi NPR:n (National Public Radio) reaktiossa 2016, kun toimittaja Cokie Roberts kirjoitti Trumpin presidenttikampanjan vaarallisuudesta. NPR:n varapresidentti Michael Oreskes lähetti sisäisen muistiinpanon, jossa hän varoitti toimittajia kritisoimasta Trumpia. Tämä tilanne herättää kysymyksiä siitä, kuinka objektiivisuus ymmärretään ja miten se voi jopa vääristää totuuden raportointia poliittisessa kontekstissa.

On myös tärkeää huomata, että objektiivisuuden ja tasapainon normit, joita usein pidetään uutismedian perusarvoina, eivät ole olleet olemassa niin kauan kuin niiden puolustajat haluavat uskoa. Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Australiassa tämä ajatus puolueettomuudesta ja tasapainosta vakiintui vasta 1980-luvun alussa, kun mediakenttä dereguloitiin ja perheomisteiset uutismediat yhdistyivät suuriksi kansainvälisiksi konserneiksi. Tällaiset suuryritykset välttävät kiistanalaisia kantoja, koska niiden pelkona on asiakkaiden menettäminen tai poliittisen vallan loukkaaminen, mikä taas vaikuttaa liiketoimintaan.

Tämän seurauksena politiikan journalismin rooli totuuden puhuja on usein heikentynyt puolueettomuuden nimissä, jolloin monet journalistit ovat jääneet vain stenografeiksi, jotka antavat saman verran tilaa kummankin poliittisen puolueen väitteille. Tämä suuntaus on voimistunut samalla, kun journalismin käsite on muuttunut käsityksestä ammattina kohti ammattilaisuuden kodeksia, joka korostaa puolueettomuuden moraalia.

On myös tärkeää ymmärtää, että tämä kehitys ei ole internetin syytä, vaan se oli jo alkanut ennen sen tulemista. Niin sanotun objektiivisuuden ja tasapainon perinne, kuten sitä usein käsitetään, ei ole pitkäaikainen käytäntö, vaikka sen puolustajat niin väittävät. Tämä on tärkeä huomio erityisesti nykypäivän mediakenttää tarkastellessa.

Kuinka episteeminen riippuvuus muodostaa uskomusten luotettavuutta yhteisöissä ja kaikukammioissa?

Yksi tärkeimmistä piirteistä, joka liittyy tietämyksen ja uskomusten jakamiseen yhteisöissä, on autonominen riippuvuus. Tällainen riippuvuus ilmenee silloin, kun yksilö ei pelkästään omaksu valitun väitteen tai tiedon, vaan hän myös jakaa sen muiden kanssa ja puolustaa sitä itsenäisesti omien arvioidensa pohjalta. Erityisesti nykyään, kun ihmiset jakavat tietoa ja oppimaansa verkossa, tämä ilmiö on saanut uusia ulottuvuuksia, jotka vaativat huolellista tarkastelua.

Kuvitellaan tilanne, jossa 200 henkilöä on lukenut saman artikkelin The Guardian -lehdestä ja jakaa sen sisällön edelleen omissa verkostoissaan. Vaikka kaikki nämä henkilöt ovat riippuvaisia alkuperäisestä artikkelista, on tärkeää huomata, että jokaisen yksilön näkemys tuo lisää episteemistä tukea väitteelle. Tämä tapahtuu siksi, että jokainen heistä on käynyt oman arviointiprosessinsa läpi ja tullut siihen tulokseen, että väite on hyväksyttävä. Tällaisten uskomusten luotettavuutta voi tarkastella useista eri kulmista, mutta keskeinen kysymys on se, miten tämä autonomia, joka ilmenee tietyn väitteen omaksumisessa ja jakamisessa, tuo lisäarvoa alkuperäiselle tiedolle.

Kun siis 200 henkilöä tuo esiin näkemyksensä esimerkiksi Brexitistä, he eivät ainoastaan tukeudu alkuperäiseen lähteeseen, vaan lisätään tietynlainen episteeminen voima väitteelle heidän itsenäisten arvioidensa kautta. Tällöin voidaan sanoa, että vaikka jokainen uskomus on edelleen riippuvainen alkuperäisestä lähteestä, tämä riippuvuus on saanut lisää autonomiaa ja siten lisää voimaa väitteen episteemiseen tukemiseen.

Toisaalta voi tulla mieleen, että tämä tilanne ei ole ollenkaan autonominen. Jos kaikki nämä 200 henkilöä ovat tarkalleen samaa mieltä alkuperäisestä artikkelista ilman mitään itsenäistä pohdintaa, heidän uskomustensa episteeminen arvo on vähäinen. Tällöin voidaan puhua siitä, että heidän mielipiteensä eivät ole itsenäisiä, vaan ne heijastavat alkuperäistä lähdettä ilman erillistä arviointia tai pohdintaa. Tämä ajatus vie meidät takaisin filosofiin Alvin Goldmaniin ja hänen käsityksiinsä riippuvuudesta ja itsenäisyydestä. Goldmanin mukaan, jos useat henkilöt ovat täysin riippuvaisia toisistaan, niin heidän mielipiteensä eivät lisää toistensa arvoa, ellei heidän uskomuksensa perustu eri, itsenäisiin arvioihin ja todistusaineistoihin.

Goldman käyttää tätä käsitystä eräänlaisten “ei-riippumattomien” mielipiteiden arviointiin. Hänen mukaansa, jos kaksi henkilöä ovat täysin riippuvaisia toisistaan ja jos heidän mielipiteensä seuraavat toistensa uskomuksia ilman itsenäistä pohdintaa, he eivät lisää toistensa väitteiden episteemistä arvoa. Esimerkiksi seuraaja, joka hyväksyy gurun opit sokeasti, ei tuo mitään lisätodistetta gurun väitteelle, vaikka kaikki seuraajat olisivat yhtä luotettavia.

Tällöin herää kysymys, kuinka nämä periaatteet soveltuvat nykyisiin kaikukammioihin, erityisesti sosiaalisen median kontekstiin. Onko olemassa todella itsenäisiä arvioita vai ovatko kaikki mielipiteet ja uskomukset vain toistuvia heijastuksia alkuperäisistä lähteistä, jotka itse asiassa eivät tuota lisäarvoa väitteelle? Vaikka useat ihmiset jakavat tietoa ja mielipiteitä samoista lähteistä, heidän uskomustensa luotettavuus on usein paljon vähemmän itsenäistä kuin mitä me ymmärrämme. Tämä on tärkeää ymmärtää, koska kaikukammioissa tiedon jakaminen ilman itsenäistä pohdintaa voi johtaa siihen, että uskomukset näyttäytyvät vahvempina ja luotettavampina kuin ne oikeasti ovat.

Sosiaalisen median ja muiden digitaalisten alustojen rooli episteemisessä riippuvuudessa on monivaiheinen ja monimutkainen. Ihmiset saattavat olla hyvin tietoisia siitä, että heidän verkostonsa ja seuraamansa lähteet voivat vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, mutta he eivät välttämättä ole tietoisia siitä, kuinka suuri rooli ei-riippuvaisilla uskomuksilla on kaikukammioiden sisällä. Yksittäiset näkemykset saattavat näyttää itsenäisiltä, mutta ne voivat itse asiassa olla täysin toistuvia alkuperäisestä lähteestä ilman lisäarvoa tai uutta pohdintaa. Tästä syystä on tärkeää arvioida kriittisesti, millaisia uskomuksia ja näkemyksiä sisäistämme ympärillämme olevista lähteistä ja olla tietoisia siitä, kuinka tietoinen tai ei-tietoinen itsemme pohdinta todella on.

Lopuksi on tärkeää huomata, että yksilön itsenäinen arviointikyky ei ole vain uskomusten luotettavuuden mittari, vaan myös tärkeä väline oman tiedon ja ajattelun terävöittämisessä. Ilman tätä itsenäistä pohdintaa ja kriittistä arviointia yhteisöjen sisäiset uskomukset voivat jäädä pinnallisiksi ja epätarkaksi, vaikka ne saattavatkin näyttäytyä uskottavilta ja luotettavilta.

Mikä rooli hamstereilla on enteristen infektioiden isäntinä ja kuinka tämä vaikuttaa niiden terveyteen?
Mikä tekee kielestä kielen – ja miksi kaikki murteet ovat yhtä päteviä?
Kuinka DALY-mittaria käytetään terveyspolitiikassa ja sairauksien vaikutusten arvioinnissa?
Mikä on kulttuurimarxismin vaikutus lännen kulttuuriin?
Miten presidentin virkaa tulisi uudistaa Trumpin aikakauden jälkeen?