Ekologinen makrotaloustiede kohtaa keskeisiä ongelmia, jotka liittyvät peruskäsitysten väärinymmärrykseen ja vallitsevien talousmallien kasvukeskeisyyteen. Monet postkeynesiläiset taloustieteilijät edelleen korostavat talouskasvun merkitystä hyvinvoinnin lisäämisessä, vaikka ympäristön kantokyvyn rajat ovat jo ylitetty. Harris (2013) pyrkii yhdistämään ekologisen makrotaloustieteen ja keynesiläisen analyysin, mutta hänen lähestymistapansa säilyttää makrotalouden kasvun tavoitteena, rajoittaen kasvua vain aineettomiin kulutuksen osa-alueisiin ja vähentäen fyysisten resurssien kulutusta. Tämä perustuu teknologiseen optimismiin, jossa kasvun rajoitukset nähdään viimeisenä keinona ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ja markkinoiden epäonnistumiset korjattaviksi ulkoisvaikutusten internalisoinnilla. Kuitenkin tämä näkemys sivuuttaa esimerkiksi palkattoman naisten hoivatyön merkityksen ja hyväksyy samalla ikääntyvän väestön kasvavan terveydenhuollon tarpeen työpaikkojen luojana.

Kasvun välttämättömyyden korostaminen kehitysmaissa puolestaan ylläpitää nykyisiä valtioidenvälisiä epätasa-arvoja, jotka ilmenevät ekosysteemien ylikulutuksessa, alkuperäiskansojen oikeuksien polkemisessa ja kolonialismin jatkumisessa globaalissa mittakaavassa. Tämä "kehittyvän maailman keskiluokka" ja sen vaatimukset ovat ympäristöllisesti kestämättömiä ja moraalisesti kyseenalaisia. Ekologisen taloustieteen tulisi pikemminkin etsiä yhteisiä lähtökohtia heterodoksisten koulukuntien, kuten postkeynesiläisyyden kanssa, säilyttäen kriittisyytensä nykyistä talousjärjestelmää kohtaan. Näissä yhteyksissä korostuvat systeemiajattelu, epävarmuuden hyväksyminen ja pluralismi.

Postkeynesiläisyys tuo ekologiseen taloustieteeseen merkittäviä metodologisia ja käsitteellisiä työkaluja: historiallisuuden, epävarmuuden ja instituutioiden roolin. Lisäksi kulutusteorian osalta siinä tunnustetaan tarpeiden keskeinen rooli ja valintojen ei-korvattavuus, mikä vastaa ekologisten taloustieteilijöiden lexikografisten preferenssien käsitettä. Tämä haastaa perinteisen kompromissien ja korvaavuuden ajatuksen taloudellisessa päätöksenteossa. Postkeynesiläisyys voi myös auttaa laajentamaan ekologisen makrotaloustieteen tutkimusagenda sosiaalis-ekologiseen paradigmamalliin, joka katsoo taloutta kokonaisvaltaisena ja monitasoisena ilmiönä.

Tulevaisuuden ekologisen makrotaloustieteen tutkimuksen painopisteisiin kuuluu kansallisvaltiota laajempi näkökulma, joka huomioi globaalit tuotantoketjut, resurssien kierron ja monitasoisen hallinnan. Perinteisten bruttokansantuotteen mittareiden korvaaminen monikriteerisillä, ei-yhdenmukaistettavilla mittareilla on välttämätöntä. Samoin on tärkeää ottaa huomioon ei-monetaarinen ja palkaton hoivatyö osana yhteiskunnan uudistumista, tunnustaa markkinoiden institutionaalinen moninaisuus ja etsiä vaihtoehtoisia valuutta- ja vaihdantamuotoja. Teknologian sosiaalis-ekologinen vaikutus pitää avata kriittiseen tarkasteluun ja keskittyä tarkoituksenmukaisiin, ei pelkästään huipputeknologisiin ratkaisuihin. Lisäksi on välttämätöntä tutkia teollisuus- ja sotilaskompleksin yhteyksiä kasvuvetoisiin talousjärjestelmiin ja laajentaa tarkastelua pitkän aikavälin vaikutuksiin, joita klassinen keynesiläisyys on jättänyt huomioimatta. Makrotalouden tavoitteeksi tulisi asettaa tarpeiden sosiaalinen tyydyttäminen eettisessä viitekehyksessä.

Nykyiset mainstream- ja ortodoksisen eripuran edustajat pyrkivät usein sovittamaan ekologisen taloustieteen näkemyksiä hegemonisiin teorioihin, mikä johtaa usein niiden laimentumiseen tai vääristymiseen. Tämä näkyy esimerkiksi kasvun ja pääoman kertymisen puolustamisena sekä markkinoiden ja kapitalististen instituutioiden kritiikin vähättelynä. Todellinen muutos vaatii radikaalia näkökulmaa, jossa hylätään hedonistinen hyvinvointikäsitys ja uudelleen suunnitellaan talousjärjestelmän toimintatavat siten, että ne tukevat sosiaalista toimeentuloa kaikille osapuolille ilman ympäristön tuhoamista, sosiaalista epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä "kaikille" sisältää myös ei-inhimilliset olennot, mikä asettaa moraalisen perustan talousjärjestelmälle.

On olennaista ymmärtää, että ekologinen makrotaloustiede ei voi nojata pelkästään teknologiseen ratkaisuoptimismiin tai kasvuorientoituneeseen politiikkaan. Se edellyttää kokonaisvaltaista ja moniulotteista lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon yhteiskunnan moninaiset tarpeet, historialliset ja institutionaaliset rakenteet sekä ekosysteemien rajoitukset. Talouden suunnittelun tulee olla arvopohjaista, sisältäen oikeudenmukaisuuden ja kestävän tulevaisuuden näkökulmat, jotta voidaan vastata sekä ihmisten että planeetan hyvinvoinnin vaatimuksiin.

Voiko ekologinen taloustiede yhdistää ristiriitaisia suuntauksia?

Ekologisen taloustieteen kenttä on täynnä teoreettisia ja metodologisia ristiriitoja, jotka liittyvät erityisesti siihen, kuinka tieteellisiä lähestymistapoja voidaan soveltaa ympäristöpolitiikkaan. Erityisesti keskustelu ekologisten taloustieteiden ja valtavirtataloustieteen yhteensovittamisesta on monimutkainen ja osin harhaanjohtava. Esimerkiksi ekologisten taloustieteilijöiden pyrkimys kehittää ideaalityyppejä eri lähestymistavoista on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä väitetään niiden olevan: selkeitä, määriteltyjä ja yksiselitteisiä. Näitä ideaalityyppejä on yritetty rakentaa, mutta niiden alkuperäinen tarkoitus on ollut enemmänkin luoda kvalitatiivisia ja dialektisia kategorioita, jotka heijastavat reaalisten ihmisten, ei pelkästään teoreettisten mallien, asenteita ja mielipiteitä.

Erityisesti tutkimukset, kuten Spashin ja Ryanin (2012) tutkimus, esittävät hypoteesin siitä, että todelliset ihmiset voivat kokea itsensä kuuluviksi tiettyihin ekologisen taloustieteen koulukuntiin, ja tämä ajatus on osa heidän empiiristä tutkimustaan. Tässä tutkimuksessa ei ole tarkoitus määritellä tai järjestää ihmisten ajattelutapoja tiukasti etukäteen vaan tutkia, kuinka ihmiset voivat itse mieltää erilaisia taloustieteellisiä lähestymistapoja. Tällaiset kategoriat eivät ole "kovia" ja tarkasti rajattuja, kuten perinteinen taloustieteellinen ajattelu saattaa edellyttää. Sen sijaan ne perustuvat käytännön havaintoihin ja ihmisten omiin käsityksiin ja tuntemuksiin.

Buchs et al. (2020) puolestaan yrittivät luoda omia ideaalityyppejään ekologiselle taloustieteelle ja yritivät rajoittaa sen kolmeen "puhtaaseen" epistemologisesti määriteltyyn kategoriaan. Heidän lähestymistapansa kuitenkin rajoittuu ekologisen taloustieteen määrittelyyn vain osittain ja jättää huomiotta sen monimuotoisuuden ja joustavuuden. Heidän analyysinsä ei ota huomioon ekologisen taloustieteen kentän todellista laajuutta ja moninaisuutta, koska he eivät tunnista, että tämä kenttä on täynnä kiinteitä, mutta samalla toisiinsa kytkeytyviä lähestymistapoja.

Erityisesti uutta ympäristöpraxismaata käsittelevässä osassa Buchs et al. (2020) pyrkivät karsimaan tämän käsitteen merkitystä rajoittamalla sen käytön tutkimukseen, joka keskittyy fyysisiin mittareihin, ongelmanratkaisuun ja välineelliseen ajatteluun. Tässä he hämärtävät sen merkitystä ja jättävät huomiotta sen poliittisen ja strategisen ulottuvuuden, joka oli keskeinen Spashin alkuperäisessä määritelmässä (2013b). Spashin mukaan uusi ympäristöpraxismaatti on ennen kaikkea strateginen lähestymistapa, joka keskittyy ympäristön arvon määrityksen politiikkaan, erityisesti heikkolaatuisten rahallisten arvojen edistämiseen, eikä se rajoitu vain teoreettisiin tai metodologisiin näkökulmiin.

Buchs et al. (2020) tutkimusyrityksessään epäonnistuivat myös löytämään empiirisiä todisteita uuden ympäristöpraxismaatin olemassaolosta tutkimusartikkeleista. Heidän käyttämänsä menetelmät – kuten tilastolliset sanahaut ja suurten tietoaineistojen analysointi – ovat liian karkeita ja eivät ota huomioon sellaista vivahteikkuutta, jota ekologinen taloustiede oikeastaan edustaa. Esimerkiksi termi "ekosysteemipalvelut" on yleistynyt laajasti tieteellisessä keskustelussa, mutta sen käyttö ei itsessään viittaa mihinkään erityiseen suuntaan ekologisessa taloustieteessä. Tämänkaltaisten termien esiintyminen ei kerro mitään siitä, onko ajattelutapa sen taustalla pragmaattinen, teoreettinen vai instrumentalistinen.

Tutkimuksessaan Buchs et al. (2020) myös kritisoivat Spashin luomaa Venn-diagrammia, jossa kuvataan ekologisen taloustieteen eri koulukuntien välisiä ylityksiä ja limittäisyyksiä. Heidän kritiikkinsä kuitenkin perustuu väärinymmärrykseen, sillä diagrammi ei ole tarkoitettu edustamaan todellisia ryhmien kokoja yhteiskunnassa, vaan se on yksinkertaisesti visuaalinen esitys siitä, miten tutkimus ja ajattelutavat voivat limittäytyä toisiinsa. Spashin ja Ryanin (2012) tutkimus, johon Buchs et al. viittaavat, todistaa, että vaikka monet ekologisen taloustieteen tutkijat voivat kokea itsensä kuuluvaksi useampaan suuntaan, suuri osa heistä tunnistaa itsensä kuitenkin jollain tavalla johonkin tiettyyn koulukuntaan.

Tällaisessa kentässä ei ole mahdollista saavuttaa yksimielisyyttä valtavirran taloustieteen kanssa, koska fundamentaaliset näkemyserot estävät sen. Niin sanottu "suuri teltta", jossa ekologisen taloustieteen eri suuntaukset voisivat löytää yhteisen nimittäjän valtavirran taloustieteen kanssa, on illuusio. Ekologisen taloustieteen heterodoksit suuntaukset, kuten sosiaaliekologinen taloustiede, ovat kieltämättä syvästi ristiriidassa perinteisen uusklassisen taloustieteen kanssa. Tämä ristiriita estää todellista yhteisymmärrystä tai liittoutumista niiden välillä. Näin ollen yhteyksien etsiminen näiden eri paradigmojen välillä on käytännössä hedelmätöntä.

Eri koulukuntien välillä voi silti olla yhteyksiä, mutta ne eivät perustu teoreettisiin tai metodologisiin yhtäläisyyksiin vaan käytännön poliittisiin tavoitteisiin. Tällöin uusi ympäristöpraxismaatti tulee kuvattavaksi ei-niin-paradigmaattiseksi lähestymistavaksi, joka voi yhdistää tutkijoita eri taustoista, mutta ei perustu yhteisiin teoreettisiin tai epistemologisiin pohjiin. Tällainen lähestymistapa voi tarjota politiikassa toimivia, mutta tieteellisesti vähemmän sitoutuneita strategioita.

Miten syvällinen ekologinen taloustiede voi muuttaa taloudellista ajattelua ja politiikkaa?

Ekologinen taloustiede on väistämättömästi ollut ristiriidassa perinteisen taloustieteellisen ajattelun kanssa. Se on vaatinut siirtymistä valtavirrasta, ei vain vallitsevien taloudellisten käytäntöjen kritiikkiin, vaan myös käytettävissä olevien teorioiden ja menetelmien rajoittuneen, jopa epärealistisen soveltamisen haastamiseen. Ekologisen taloustieteen syvällinen lähestymistapa korostaa eettistä ajattelua ja tieteellistä tutkimusta, jotka yhdessä voivat edistää sosiaaliekologista ymmärrystä ja mahdollistaa yhteiskunnallisten muutosten toteutumisen.

Syvällinen ekologinen taloustiede ei tyydy pelkästään käsitteellisiin eroihin, vaan se tuo esiin tarpeen haastaa niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisia ennakkoluuloja. Tämä ei ole pelkästään akateeminen harjoitus; se on toimintaa, jolla pyritään muuttamaan julkista politiikkaa ja yhteiskunnallisia instituutioita, jotka estävät tarvittavan sosiaaliekologisen muutoksen. On tärkeää ymmärtää, että ekologinen taloustiede ei ole vain luonnontieteiden ja taloustieteiden yhdistelmää, vaan se edellyttää syvällistä yhteiskuntatieteiden, kuten politiikan, sosiologian ja antropologian, integrointia.

Ekologisten ja yhteiskunnallisten systeemien ymmärtäminen ei voi rajoittua yksittäisiin analyyseihin, joissa erotetaan luonto ja yhteiskunta toisistaan. Näiden kahden osa-alueen vuorovaikutusta tarkastellessa on keskeistä ymmärtää, että talous on osa luonnon biophysikaalisia rajoja, mutta se ei ole niiden yläpuolella. Ekologinen taloustiede tuo esiin talouden rajat ja sen, että talouden ja ympäristön välinen suhde ei ole vain määrällinen ja mittausperusteinen. Se on eettinen ja moraalinen kysymys: Miten me, ihmiset, kohtelemme toisiamme ja muita elollisia olentoja nyt ja tulevaisuudessa?

Ekologinen taloustiede on tuonut esiin merkittäviä epäkohtia, erityisesti sen, kuinka talouspolitiikka ei ole kyennyt huomioimaan ympäristövaikutuksia riittävästi. Nykyinen talouden rakenne ja sen instituutiot eivät täytä edes perusihmisoikeuksia ja eettisiä periaatteita, puhumattakaan ympäristönsuojelusta. On kuitenkin tärkeää huomata, että ekologinen taloustiede ei ole vain vastaus taloudellisiin ja ekologisiin epäkohtiin, vaan myös syvä itsekriittinen tarkastelu, joka haastaa itse taloustieteen perinteiset lähtökohdat. Se kyseenalaistaa nykyisen talousajattelun, joka on yhä enemmän kaupallistunut ja muuttunut taloudelliseksi työkaluksi ekologisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa.

Tämä kehitys on saanut osakseen myös kriittistä tarkastelua, sillä 1980-luvulta lähtien yhteiskunnassa on tapahtunut asteittainen, mutta sitkeä neoliberalisaatio. Tämä prosessi on siirtänyt ekologisen ajattelun taloudellisten käsitteiden alaisuuteen, missä luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemit on usein käännetty pääomaksi, ja ympäristövahingot kaupallistettu. Tällainen ajattelu on johtanut siihen, että talouden mittarit, kuten hinta ja tehokkuus, ovat saaneet korostetun roolin ympäristön ja yhteiskunnan hyvinvointiin verrattuna.

Neoliberalistinen ympäristöpolitiikka on yhä ajankohtaisempi ongelma, sillä se estää ekologisten ja sosiaalisten ongelmien käsittelyn rehellisesti ja kattavasti. Ympäristön suojelu on jäänyt taloudellisen tehokkuuden varjoon, ja ekologinen taloustiede on saanut kärsiä tästä vaikutuksesta. Näin ollen tieteelliset menetelmät ja tutkimus ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kun painopiste on siirtynyt pelkän taloudellisen hyödyn maksimointiin, jossa ei oteta huomioon ympäristön tai yhteiskunnan eettisiä ja sosiaalisia rajoja.

Ympäristön ja yhteiskunnan kysymysten käsittely on tullut entistä monimutkaisemmaksi, koska on havaittu, että talous ei voi olla pelkästään markkinamekanismien alainen. Polanyi (1957) puhui ”formaalista taloudesta”, jossa talous nähdään vain markkinoiden vaihdon välineenä, ja tämä yksinkertaistettu malli ei selitä riittävästi talouden historiallista merkitystä tai sen roolia yhteiskunnassa. Tämä yksinkertaistettu malli on väistämättä estänyt syvällisempää ymmärrystä ekologisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, ja on tärkeää muistaa, että talouden järjestäminen ei voi olla irrallaan sen ympäristöllisistä ja sosiaalisista konteksteista.

Ekologinen taloustiede haastaa meitä katsomaan talouden ja yhteiskunnan ongelmia laajemmin, ymmärtäen, että ne ovat kiinteästi sidoksissa ympäristöön ja sen rajoihin. Yksittäisten taloudellisten prosessien eristäminen tästä kokonaisuudesta on virhe, joka vain syventää kriisejä. Kriisin ratkaiseminen edellyttää, että talouden perusmalleja ja käytäntöjä tarkastellaan uudelleen ottaen huomioon sekä eettiset että ekologiset näkökulmat.

Lopuksi on tärkeää muistaa, että ekologinen taloustiede ei ole vain teoreettinen pohdinta. Se on poliittinen projekti, joka pyrkii muuttamaan yhteiskunnallisia rakenteita, jotka estävät ekologisen ja sosiaalisen muutoksen. Tässä mielessä se on paljon enemmän kuin vain akateeminen keskustelu; se on työkalupakki, joka voi auttaa meitä siirtymään kohti kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Miten ekologinen taloustiede haastaa perinteisen talousteorian?

Ekologinen taloustiede on monin tavoin poikkeava ja kriittinen lähestymistapa taloudellisiin kysymyksiin verrattuna perinteisiin taloustieteen suuntauksiin, kuten neoklassiseen ja Keynesiläiseen taloustieteeseen. Tämä lähestymistapa painottaa ympäristön rajallisuutta ja ihmisen taloudellista toimintaa globaalin ekosysteemin osana. Perinteiset talousteoriat, kuten neoklassinen taloustiede, keskittyvät usein taloudellisten järjestelmien itseohjautuvuuteen ja markkinoiden tehokkuuteen, mutta ne jäävät puutteellisiksi silloin, kun tarkastellaan ympäristön kestämättömyyksiä ja ekologisia rajallisuuksia. Ekologinen taloustiede puolestaan korostaa ekologisten prosessien ja taloudellisen toiminnan välistä yhteyttä, erityisesti siinä, miten talous voi toimia ekologisesti kestävällä tavalla.

Ekologinen taloustiede ottaa huomioon ympäristön, ekosysteemit ja luonnonvarojen rajoitukset osana taloudellista pohdintaa. Tällöin se tuottaa arvokasta tietoa talouden ja luonnon suhteen tasapainottamiseksi, ottaen huomioon myös talouden yhteiskunnalliset ja eettiset ulottuvuudet. Tällaisen ajattelutavan juuret juontavat filosofisiin kysymyksiin, jotka ovat aiemmin liittyneet muun muassa utilitarismiin ja kansantaloustieteeseen, mutta ne laajentuvat nykyään ympäristötieteiden ja yhteiskunnallisten tieteenalojen myötä.

Ekologisessa taloustieteessä tärkeäksi kysymykseksi nousee se, kuinka taloudellista kasvua ja hyvinvointia voidaan edistää ilman, että ympäristön kantokyky ylittyy. Kuten esimerkiksi Tim Jacksonin Prosperity without Growth -teoksessa korostetaan, taloudellista kasvua ei voida pitää itseisarvona, vaan sen tulisi olla alisteinen ympäristön rajoituksille. Kallis ja muut taloustieteilijät ovat esittäneet, että taloudellinen hyvinvointi ei ole sidoksissa jatkuvaan materiaaliseen kasvuun, vaan pikemminkin elämänlaadun parantamiseen ja hyvinvoinnin jakamiseen ilman luonnonvarojen liikakäyttöä.

Samalla on huomattava, että ekologinen taloustiede ei ainoastaan kyseenalaista kasvun ja kilpailun merkitystä taloudessa, vaan se tuo esiin myös syvempiä eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät resurssien jakamiseen ja taloudellisten epätasa-arvojen korjaamiseen. Näiden kysymysten pohjalta voidaan rakentaa uusia poliittisia ja taloudellisia malleja, jotka tähtäävät ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään tulevaisuuteen.

Ekologisen taloustieteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yhdistäminen on yksi tämän alan suurista haasteista. Erityisesti Anwar Hornborgin tutkimukset ekologisen talouden ja epätasa-arvon suhteista ovat avanneet uusia näkökulmia siihen, kuinka taloudelliset epätasa-arvot voivat olla sidoksissa ympäristön tilaan. Hornborgin mukaan globaali epätasa-arvo ei ole vain sosiaalinen ja taloudellinen kysymys, vaan se on myös ekologinen ongelma, joka ilmenee erityisesti resurssien ja energian epätasaisessa jakautumisessa maailmanlaajuisesti.

Samalla ekologinen taloustiede huomioi moninaisuuden ja pluralismin, joka on välttämätöntä talouden ymmärtämisessä. G. M. Hodgsonin teoksissa käsitellään pluralistista taloustiedettä, jossa ei pyritä löytämään yhden oikean teorian tai mallin kautta ratkaisua kaikkiin taloudellisiin ongelmiin. Pluralistinen lähestymistapa tunnustaa useiden eri näkökulmien olemassaolon ja tarjoaa monia mahdollisuuksia kestävämmän talouden rakentamiseen.

Lopulta ekologinen taloustiede haastaa meitä miettimään uudelleen talouden perusteita ja tehtävää yhteiskunnassa. Se herättää kysymyksiä, jotka koskevat taloudellisen toiminnan rajoja ja mahdollisuuksia luoda kestävämpi maailma. Talous ei voi olla irrallinen ekosysteemistä, vaan sen on sopeuduttava sen rajallisiin resursseihin ja ympäristön kantokykyyn. Ilman tätä ymmärrystä taloudelliset ratkaisut voivat johtaa ympäristön tuhoutumiseen, ja sitä kautta taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen ongelmien kärjistymiseen.

Miksi kristillinen hyväntekeväisyys ei riitä köyhyyden poistamiseen?
Mikä piilee salaisuuksien ja salaisten tarkoitusperien takana?
Mikä tekee kamerajalustasta ja lisävarusteista käytännöllisiä videokuvauksessa ja valokuvauksessa?
Miten valita oikeat valokuvauslaitteet ja -tarvikkeet?