Miten Saat Auringon Häivymään: Tarina Yksiin Seitsemään

Meidät kaikki seitsemän oli vangittu, ja kaulaan oli laitettu köysi, jonka päässä meitä odotti kuolema. Jos aurinko ei ehtisi peittyä, niin meidät kaikki hirtettäisiin ja se olisi loppu. Mutta jos sattui täydellinen pimennys, toiset seitsemän ottaisivat paikkamme ja me jäisimme eloon. Näitä seitsemän hengen ryhmiä oli kaksitoista, ja riitti, että joku ryhmä oli riittävän riemukas, näyttävä, ja kunnianhimoinen tehdäkseen tästä koko näytöksestä unohtumattoman, olimmepa mukana tai emme.

Uusi Kalifi Al-Amin ei ollut mikään tavallinen johtaja. Hänen suustaan kuului sanan paino, joka ei tuntunut vain uhkaavalta, vaan jollain tavalla vääjäämättömältä. Hänen aikansa oli tullut, eikä hän aio pysähtyä ennen kuin maailma olisi hänen omansa. "Seitsemän, seitsemänkymmentäseitsemän, tai seitsemänkymmentä kertaa sata tuhatta. Minä ripustan teidät kaikki, kunnes pimennys tulee!" hän julisti. Me seisoimme, jokainen omassa vankilassaan, ja köyden kiristyessä kurkkuumme, pelkäsimme yhtä asiaa: jos emme näkisi pimennystä, olisi kuolema vain hetken päässä.

Ja niin se tapahtui. Ruo lensi taivasta kohti, suureni suurenemistaan ja peitti koko kaupungin pimeyteen. Al-Aminin ääni oli täynnä riemua, mutta myös kiusallista epävarmuutta, kun hän ei voinut estää korvissaan jyskyttävää kavioiden kopsetta, joka tuntui häiritsevän hänen voittoaan. Hän ei tiennyt, mitä tämä kaikki tarkoitti, mutta minulla oli suunnitelma.

Kalifi oli epäuskon vallassa, mutta oli valmis kokeilemaan mitä tahansa voittaakseen tämän hetken. Hän määräsi meidät vapautettaviksi ja antoi käskyn: "Lopeta pimennys!" Sanoin mielessäni, "Ruo, ole vahva. Me luotamme sinuun." Ja samassa Ruo alkoi kutistua ja aurinko paiskasi jälleen kirkasta valoaan.

Tarinan lopussa, kun kaikki tuntui kääntyvän kohti uutta aikakautta, Kalifi Al-Aminin valtakausi oli vakiintunut. Mutta meidän kaltaisillemme, jotka olivat kokeneet tämän ilmiön, tämä ei ollut vain aikakauden vaihtuminen. Se oli myös mielen ja voiman kohtaaminen, jonka ei ollut koskaan aiemmin ollut mahdollista ymmärtää.

Mutta oli jotain vielä suurempaa. Vaikka oli olemassa ihmisiä, kuten Ali ben Raad, jotka olivat seikkailun mukana, oli yksi hahmo, joka tuntui olevan samalla kuin minä, mutta silti ei ollut. Ali ben Raad oli jollain tavalla se, joka tuotti hämmennystä ja epävarmuutta. Hän oli yksinkertainen, naiivi, ja omalla tavallaan kummallinen, mutta silti hän oli mukana matkassa tavalla, joka teki sen kaikki paljon voimakkaammaksi. Hänellä oli oma yksinkertaisuutensa, ja se oli se, mikä sai minut pohtimaan syvemmin kaikkea tätä – kuinka voimme koskaan todella ymmärtää, mikä on meidän roolimme suuressa ja ylitsepääsemättömässä seikkailussa?

Suuria voimia ja tekoja hallitsevat yksityiskohdat, jotka tekevät meistä ne, jotka me olemme. Ja se, että me saamme välillä olla osa suurempia tapahtumia, ei ole vain sattumaa, vaan osa jotain paljon syvempää, jota emme aina osaa selittää.

Mikä on hallitsijan juhlan todellinen merkitys ja miksi se voi olla vaarallinen?

Tämä oli hetki, joka ei unohtuisi, eikä toisaalta ollut koskaan täydellinen. Se oli juhla, jonka tarkoituksena oli korostaa uutta hallitsijaa, kalifi Al-Aminia, mutta samalla paljastaa kaikkea sitä epävarmuutta ja ristiriitaa, joka piiloutui sen kulissien taakse. Koko tilaisuus oli niin täynnä ylemmyyden ja loiston ilmentymiä, että se suorastaan huokui epäautenttisuutta. Koko kaupunki oli täynnä juhlallisuuksia, paraateja ja kultaisia loisteita, mutta heidän taustalleen kätkeytyi kokonainen kerros poliittista ja henkilökohtaista jännitystä.

Ja tietenkin oli Harun al-Rashid, Al-Aminin isä, entinen kalifi, joka nyt pukeutui klovnina ja osallistui juhlaan kuin ironinen haamu menneisyydestä. Hänen läsnäolonsa oli pakollinen, sillä ei ollut mahdollista unohtaa miehen poliittista ja kulttuurista painoarvoa, vaikka hänen pukeutumisensa olisi kuinka naurettavaa. Tämän juhlallisuuden ytimessä oli kuitenkin aina yksi ja sama kysymys: kuka todella hallitsi ja millä ehdoilla?

Juhlallisuudet ja paraatit, jotka muodostivat tämän päivän pääkohdan, olivat alusta alkaen enemmän epäilyksiä herättäviä kuin huojentavia. Muita mestarivakoilijoita, jotka eivät olleet saaneet määräystä lähteä maahan tarkistamaan helvetin rautaporttien turvallisuutta, oli myös tyytymättömiä juhlan luonteeseen. He olivat pettyneitä, mutta eivät niinkään poliittisiin valintoihin, vaan enemmänkin siihen, kuinka pitkälle kaikki oli venytetty. Osa heistä piti koko 'helvetin porttien' käsitettä huijauksena ja taikauskon ilmentymänä, kun taas toiset epäilivät, että tilaisuus oli enemmänkin itsensä politiikan ja maallisten valta-asemien korostamista kuin mitään todellista hengen taistelua.

Pohdittaessa tätä juhlallista tapahtumaa on tärkeää pohtia sen syvempää merkitystä. Ei ollut pelkästään kyse siitä, kuka piti valtaa tai kuinka suuri väkijoukko saattoi osoittaa kunnioitusta uuden kalifin valta-asemalle. Oikeasti kyse oli siitä, kuinka helposti ihmiset voivat unohtaa todelliset ja kestävät arvot hallinnon ja järjestyksen ylläpitämisessä, kun he ovat vailla kriittistä ajattelua ja kykyä nähdä asioiden taustalla piilevät todelliset motiivit.

Juhla itsessään oli vain naamio, joka peitti alleen syvälle piilotetut epämukavuudet ja hylätyt toiveet. Mutta oli myös niitä, jotka näkivät sen illuusion läpi. Mestarivakoilijat, kuten Heifritz, Astrobe ja Rex Romae, osallistuivat tilaisuuteen vain siksi, että heidän oli pakko, mutta he olivat enemmän kiinnostuneita siitä, kuinka valta, joka rakennettiin ulkoisille prameille ja kauniille kulisseille, ei koskaan voisi kestää ilman todellista ymmärrystä ja syvempää henkistä pohjaa.

Tärkeintä ei ollut ainoastaan se, että kalifi Al-Amin oli tullut valtaan, vaan myös se, kuinka hänen valtaansa käytettiin ja miten ihmiset reagoivat tähän valtaan. Se oli symboli siitä, kuinka helposti valta voi luisua käsistä, kun sen ympärille ei rakenneta todellista perustaa, vaan pelkkää ulkoista mahtia ja suuruutta. Tämä ei ollut vain poliittinen kavalkaadi, vaan myös kulttuurinen ja henkinen peli, jossa suurimmat häviäjät olivat ne, jotka luottivat vain näennäisiin ilmentymiin ja ulkoisiin vaikutelmiin.

Lopulta kyse ei ollut vain juhlan näyttävästä osasta, vaan siitä, kuinka helposti valta voi mennä harhaan, jos sen takana ei ole vahvaa perusajatusta tai arvoja.

Mikä on miehen kohtalo, kun hän jää pullon sisään vaimonsa vallan alle?

Hän seisoi siellä, pullon sisällä, kuvitellen vielä itselleen olevan jotain enemmän kuin pelkkä lelu. Joka hetki hänen omatuntoonsa astui sisään murtunut totuus, mutta hän ei voinut estää itseään nauramasta pienelle ironialle, jonka elämä oli hänelle tarjonnut. Eikä hän ollut aivan väärässä. Koko hänen elämänsä oli ollut jonkinlainen leikki, jossa hän oli pitänyt itseään voittamattomana. Mutta tässä, pullon sisällä, hän ei voinut olla muuta kuin pelkkä roikkuva kuvitelma entisestä voimastaan.

Koko tämä prosessi oli ollut pitkään käynnissä. Aluksi oli ollut pieni viattomuus, joka oli estänyt hänet näkemästä vaimonsa todellista luonteenpiirrettä. Hän oli ollut niin sidottu omaan ylpeyteensä ja omaan rooliinsa "Suuren Sindbadin" hahmossa, että ei ollut ymmärtänyt, miten syvälle hän oli ajautunut. Ensin oli tullut henkinen ero; vaimo oli viedyt pois hänen totemista, merilevästä, joka oli ollut osa hänen elämäänsä ja identiteettiään. Merilevä oli ollut hänen yhteytensä meren ja maailmankaikkeuden voimiin. Mutta yksi hetki riitti – hän menetti yhteytensä itseensä, ja tuon menetyksen seurauksena hän ei ollut enää se "Suuri Sindbad". Hän ei ollut enää edes mies.

Vaikka hän itse ei sitä heti ymmärtänyt, oli vaimo tehnyt yksinkertaisen ja silti loogisen päätöksen. Hän oli siirtynyt toisenlaiseen maailmaan, jossa vaimolla oli paikka, ja hän itse oli jäänyt menneisyyteen – pullon sisälle ansaan. Eikä edes itse Sindbad ollut aivan varma, missä maailmassa hän oli. Vaimo oli muuttanut paikkansa ja ulottuvuutensa, eikä hän enää antanut mitään merkitystä sille, oliko miehellä tilaa tuntea, nähdä tai kokea.

Vaimon uusi elämä oli täynnä hehkuvaa valoa, joka ei ollut hänen miehensä valoa. Hän oli saanut maistaa menestystä ja rikkauksia – ja niin hän oli hylännyt kaiken, mitä he olivat kerran jakaneet. Vaikka Sindbad oli yksi suurimmista, ja maailman suurimmat kertomukset oli sidottu hänen nimeensä, se ei voinut estää vaimon valintoja. Nyt hän kantoi Sindbadin pullossa kuin tavallista lelua, jota hän ei itse enää arvostanut. Itse asiassa, hänestä se oli enemmänkin vitsi, eräänlainen epäkelpo muistutus ajasta, joka oli ohitse.

Vaimo ei ollut enää pelkästään se suuri nainen, joka hän oli ollut – hän oli rakentanut uuden elämän, jossa raha, valta ja elämän nautinto olivat keskeisiä. Näillä resursseilla hän pystyi haalimaan lisää rikkauksia ja nauttimaan maailmasta, johon oli päästänyt irti omista rajoistaan. Hän oli irrottautunut niistä hengellisistä siteistä, jotka olivat olleet kerran osana heidän yhteistä matkaansa, ja vaimosta oli tullut entistäkin hallitsevampi ja kylmempi.

Vaimon uusi elämä ei ollut enää yhteinen. Se oli hänen oma maailmansa, ja Sindbad oli vain hajoavan muiston muistutus aikakaudesta, jonka hän oli jättänyt taakseen. Mutta vaikka hän oli pullon sisällä, oli hänen mielensä ja hengensään vielä elossa. Hän ajatteli suuria asioita, vaikka oli pieni ja jumissa. Hän ajatteli maailmansa muuttuvan, jos vain hän uskaltaisi ajatella tarpeeksi suuria. Aivan kuten sanottiin: "Kun löydät itsesi maailman pienimmästä maailmasta, on vain yksi asia, mitä voit tehdä: Ajattele suuria." Se ajatus oli se, joka piti hänen hengissä – ajatus siitä, että oli vielä toivoa.

Tämä kaikki ei ollut vain tarina miehestä, joka oli jäänyt vaimonsa hylkäämäksi, vaan se oli myös kertomus siitä, kuinka helposti elämä voi kääntyä, kuinka helposti voimme kadottaa itsemme ja miten vaikeaa on palauttaa takaisin se, mikä on menetetty. Samalla se on muistutus siitä, että vaikka ympärillä oleva maailma saattaa muuttua, ajattelu ja toivo voivat kuitenkin luoda uuden polun – polun, joka voi viedä meidät suurempiin ja tärkeämpiin paikkoihin kuin koskaan aiemmin.

Mitä tapahtuu, kun aikoja ja tiloja ei enää hallita?

Syvälle ja syvemmälle upotessa, aina kohti pohjaa, joka oli helvetissä. Me tunsimme, kuinka meidän kehollamme oli painoa, ja vaikka olimme vielä kaukana seinämästä, kolmikko kieri alas, kuin limaiset möykyt, pudoten syvyyksiin, jotka paljastuivat muurien ulkopuolella. Vesi ympärillämme oli sameaa, ja me vajosimme yhä syvemmälle kuin olimme kuvitelleet. Kauhulla oli voimaa, ja putoaminen ei näyttänyt loppuvan.

"Syvemmälle ja syvemmälle!" huusi Hyvä Rouva toiselle kahdelle. En ollut tiennyt, että hän pystyisi huutamaan niin selkeästi veden alla. Se ei ole yleinen ihmisten ominaisuus. "Syvemmälle ja syvemmälle, kunnes löydämme käytävän," hän jatkoi.

Vielä pitkään, tuskan ja pelon tuntien läpi, me uimme. Mutta väsymyksen keskellä toivon kipinä alkoi syttyä, aivan kuin käytävä ei olisi loputon. Toivo oli jälleen läsnä. Mikä tahansa käytävään veisi, sen päässä olisi jotain hyvää.

Vihdoin me saavuttiin rautaovelle, ja Kultainen Tomi-Kissa koputti siihen koodilla. Ovi aukesi ja pääsimme lukkoon. Veden poistuttua me emme voineet pidättää iloamme. Me olimme saapuneet jonnekin, minne emme olleet kuvitelleet pääsevämme.

"Mutta ketä me huijamme?" kysyin. "Ei kukaan ihminen olisi voinut tehdä tuota seinän kiipeämistä eikä tuota uintia käytävän läpi."

"On mahdollista, että ei enää ole olemassa puhtaita ihmisiä missään," Kultainen Tomi-Kissa vastasi. Nyt, valon hehkussa, huomasin hänen kasvojensa olevan enemmän kissan kuin ihmisen kaltaiset. Hän ei ollut enää pelkkä ihminen.

Sisäistä lukkoa avattaessa astuimme hämärään, purppuraiseen huoneeseen. Meidän ilomme kasvoi. Huone oli täynnä ihmisiä, ehkä tuhansia, mutta meitä kiinnosti vain yksi. Harun oli siellä (tällä kertaa hän oli Hamn Al-Rashid). Hän tarttui käsiini ystävällisesti, ja minä huudahdin kivuliaasta mutta iloisesta tunteesta. Poika-Kalifi nauraa hohotti. Hän oli ylpeä käsivarsien voimasta, aivan kuten silloin, kun hän oli lapsi ja tukahtui käsiinsä käärmeisiin, jotka yrittivät tappaa hänet.

Olin ollut hänet tuntematon silloin, kun hän oli kamelien vuokraaja, mutta aina hänellä oli taito piiloutua tuntemattomaksi, kun hän niin halusi. Hän oli ennen kaikkea huijari. Mutta nyt tunsin hänet.

Viisikymmentä vuotta? Ei, tässä oli jotain väärää ajanlaskussa. Harun ei ollut vanhentunut. Hänen aikansa oli sekoittunut, sillä hän ei ollut koskaan ollut sidottu yksinkertaiseen aikajanamaan. Hänen maailmansa oli epälineaarinen, kuin purppuraiseen valoon pukeutunut huone, jossa aika kulki toisin. Se oli tila, jossa ei ollut mitään itsestäänselvää, ei sekunteja, ei tunteja – kaikki oli sekaisin. Samoin huoneen huoneet eivät olleet järjellisessä suhteessa toisiinsa.

Harunin ja hänen tarinansa ympärillä pyöri jatkuvasti muistoja, joita he tekivät yhdessä, jotka jakautuivat kuin helmiä siansatuloille. Hänellä oli aina ollut kaksonen. Ja vaikka Poika-Kalifi ei ollut mustasukkainen, hänen kaksoisveljensä oli aina ollut. Joka kerta, kun he kohtasivat, Harun, joka oli aina naurussa suin, tukahti tämän kaksoisveljensä ja vaati lopettaa hänen riitansa.

On tärkeää ymmärtää, että tämänkaltaisessa maailmassa tapahtumat, ihmiset ja jopa aika eivät ole enää tavanomaisessa järjestyksessä. Heijastukset ja haamut ajasta ja tilasta sekoittuvat niin, että muistikuvat ja kokemukset sekoittuvat jatkuvasti. Ja vaikka kaikki on epätavallista ja kummallista, nauraminen ja riemu tekevät kaikesta jollain tavalla merkityksellistä ja kestävämpää. Koko olemassaolon idea saattaa olla juuri siinä: se ei ole ainoastaan ajoittain hauskaa tai hyvää, vaan kaikessa on epäselvyyksien ja ristiriitojen kautta löydettävä henkinen tasapaino, jossa kaikki on hyväksyttävää.