Miksi valita kolmas persoona kertojaksi ja miten se vaikuttaa kertomukseen?

Kun kirjoitetaan kertomusta, on tärkeää miettiä, kuka kertoo tarinan ja miksi juuri tämä näkökulma on parhaimmillaan tarinan kertomiseen. Amerikkalaisessa novellissa kolmas persoona on yleisin näkökulma. Kolmannen persoonan kertoja antaa kirjailijalle mahdollisuuden luoda illuusion objektiivisuudesta, sillä se esittää kertojan, joka on sekä tarinan sisällä että sen ulkopuolella. Tällöin kirjoittaja voi siirtyä sujuvasti eri hahmojen mielenliikkeisiin ja tarkastella tapahtumia laajemmasta perspektiivistä.

Kolmannen persoonan valinnan etuja on se, että sen avulla voidaan luoda uskottava kuva hahmojen toimista, vaikka nämä tekisivätkin järjettömiä päätöksiä tai olisivat epäluotettavia. Kolmas persoona voi välittää tällaisen käyttäytymisen tavalla, joka näyttää uskottavalta ja rehelliseltä. Lisäksi se tuo kertojalle etulyöntiaseman, sillä kolmas persoona voi tietää asioita, jotka jäävät hahmoilta itseltään piiloon. Vaikka kertoja ei olisikaan kaikkitietävä, hän voi silti ymmärtää hahmojen motiiveja ja seurauksia, jotka eivät ole heille itselleen ilmeisiä.

Erityisesti O’Brienin tapauksessa rajattu kolmas persoona toimii oivallisesti, sillä se tuo esiin päähenkilön emotionaalisen kehityksen ja lohdun etsinnän, mutta myös sodan tuhoisuuden ja nuoruuden haurauden. Lukija pääsee eläytymään Jimmy Crossin maailmaan, jossa kirjeet Martha-nimiseltä tytöltä tuovat hetkellistä lohtua, mutta niiden sisältämät idealistiset ja naiivit kuvitelmat ovat tuhoisia hänen todellisuudessaan.

Hemingwayn valinta objektiiviseen kolmanneseen persoonaan luo vaikutelman teatteriesityksestä. Lukija voi tarkastella hahmojen vuorovaikutusta, mutta ei koskaan pääse näkemään heidän syvimpiä tunteitaan. Tämä etäisyys luo jännitteen, joka on keskeinen osa kertomuksen teemaa: nuoren parin erimielisyys ja etäisyys toisiinsa.

Kolmas muoto on kaikkitietävä kolmas persoona. Tämä tyyli on haastavin, sillä sen avulla kertoja voi tarkastella kaikkien hahmojen ajatuksia ja tunteita samanaikaisesti. Se tarjoaa erittäin laajan näkökulman tapahtumiin, mutta vaatii kirjoittajalta suurta taitoa hahmojen mielenliikkeiden hallitsemisessa. The Gift of the Magi -kertomuksessa O. Henry käyttää kaikkitietävää kertojaa, joka osaa kuvata hahmojen sisäiset maailmat ja ulkoiset tapahtumat yhdellä kertaa. Tällöin lukija pääsee syvälle henkilöhahmojen tunteisiin, ja kertomus saa syvemmän emotionaalisen sävyn.

Lukijan on tärkeää ymmärtää, että valinta kerrontatyylin välillä ei ole pelkästään tekninen päätös, vaan se heijastaa myös kirjoittajan halua tutkia ja esittää tarinan teemaa tietyllä tavalla. Esimerkiksi rajattu kolmas persoona korostaa yksilön sisäistä maailmaa ja sen jännitteitä ulkomaailman kanssa, kun taas objektiivinen kolmas persoona voi luoda etäisyyttä ja korostaa vuorovaikutuksen merkitystä. Kaikkitietävä kertoja taas avaa mahdollisuuden tutkia monia näkökulmia ja luo usein kertomukselle monikerroksisen ja rikkaan rakenteen.

Miten kirjoittajien tyyli muovaa kertomusta ja lukijan kokemusta?

Kuvittele seuraavaa: sateen kastelemat chihuahua-koirat. Miten se kuulostaa? Varmasti kuvassa on jotain hyvin konkreettista ja elävää. Nyt, jos muuttaisit tämän kuvauksen esimerkiksi muotoon “märät jotkut asiat,” menetät kokonaan sen tarkkuuden ja visuaalisen selkeyden, joka tekee kuvasta tehokkaan. Ilmaisu ei enää herätä tunteita, vaan tuntuu merkityksettömältä. Tällaiset muutokset vahingoittavat kirjoittamisen voimaa, sillä ne poistavat kirjoituksen konkreettisuuden ja tekevät siitä abstraktia ja etäistä.

Tämän saman ajattelutavan voidaan soveltaa myös toisiin kuvauksiin, kuten henkilön ihon värin vertaukseen, joka muuttuu “tofun palaksi, jossa on punaisia raitoja.” Alkuperäinen vertaus saattaa olla hyvin osuva, mutta sen muuttaminen tekee kuvasta kömpelön ja jopa naurettavan. On kuitenkin tärkeää huomata, että huumorikuvauksissa tällaiset liioitellut ja epäonnistuneet vertaukset voivat olla omiaan luomaan komediaa. Usein hauskin metafora syntyy, kun se on epämääräinen, kliseinen tai täysin väärä.

Klišeet ovat kirjoittamisessa ongelma, joka koskettaa lähes jokaista kirjailijaa jossain vaiheessa. Ilmaisuja kuten "hän vääntelehti kivusta" tai "hänen leukansa kolahti maahan" on kuultu niin monta kertaa, että ne eivät enää herätä tunteita. Lukija ei enää koe niitä elävästi, vaan ne jäävät vain tyhjiksi fraaseiksi. Tällaiset ilmaisut vievät kertomuksesta sen voiman ja liikkeen – ne tekevät siitä etäisen ja vieraannuttavan. Varmasti on houkuttelevaa käyttää tuttuja ja helposti tunnistettavia fraaseja, mutta niiden käyttämisen seurauksena teksti saattaa menettää sen voiman, joka alun perin teki sen vaikuttavaksi.

Vaikka klišeet ovat usein vältettäviä, on olemassa myös hauskoja poikkeuksia, joita voi tarkastella. Esimerkiksi The Washington Post -lehden järjestämä huumorikilpailu "Bad Simile and Metaphor Contest" tarjoaa lukijalle aivan erityistä viihdettä. Kilpailun osallistujat ovat luoneet sellaisia kuvauksia kuin “raesateet hyppäsivät asfaltista kuin madot, joita paistetaan kuumassa rasvassa” tai “pieni vene lipui lammikon yli juuri kuten ei bowlingpallo koskaan.” Nämä ilmaisut ovat ilmiselvästi epäonnistuneita, mutta juuri tämä epäonnistuminen tekee niistä hauskoja ja naurettavia.

Kirjailijan tyyli on paljon enemmän kuin yksittäinen metafora tai kuvio. Se on koko kirjoittamisen kokonaisuus, joka muodostuu kaikista elementeistä: kerronnan rakenteesta, hahmoista, vuoropuheluista, näkökulmista ja tietenkin kuvauksista. Tyyli ei ole pelkästään yksi väline kirjoittamisessa, vaan se on syntetisoituminen monista osista. Hyvä kertomus ei koskaan ole pelkkä yhteenveto tyylilajista, vaan sen täytyy olla kokemus, joka vie lukijan johonkin syvempään.

Esimerkiksi Ernest Hemingway ja William Faulkner, kaksi amerikkalaisen kirjallisuuden jättiläistä, edustavat kahta hyvin erilaista tyylilajia. Hemingway tunnetaan minimalistisesta kirjoitustyylistään, jossa vähemmän on enemmän. Hänen kielensä on tarkkaa ja yksinkertaista, mutta silti se on täynnä elämän syvyyksiä. Hän käyttää lyhyitä, ytimekkäitä lauseita ja kirjoittaa usein aiheista, kuten metsästyksestä, ihmissuhteista ja elämän ja kuoleman kysymyksistä. Faulkner puolestaan on tunnettu pitkistä, monimutkaisista lauseistaan ja virtauksestaan, joka kuljettaa lukijaa syvemmälle hahmojensa psyykeeseen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Faulknerin tekstit ovat usein kuin kudelmia, joissa toistuvat teemat ja kuvaukset syventävät tarinan merkityksiä.

Hemingwayn kirjoitustyyli on kuin metsästys: se vie lukijan nopeasti eteenpäin, tuoden esiin vain olennaiset yksityiskohdat. Faulkner puolestaan vie lukijan matkaan, joka kiertää ja kiertelee, palaten ja laajentuen jatkuvasti. Kummankin kirjailijan tyyli on omaleimainen ja huolellisesti muotoiltu, mutta niiden lähestymistavat kertomuksen rakentamiseen eroavat suuresti. Hemingwayn kirjoitustyyli tuntuu rajoittavan, mutta siinä on oma voimansa. Hänen lauseensa ovat kuin kirkkaita nuolia, jotka osuvat tarkasti sydämeen, kun taas Faulknerin teksti on kuin villi virta, joka vie lukijan mukaansa.

Lopulta kirjoittajan tyyli on enemmän kuin vain kieli tai lauserakenteet – se on kokonaisvaltainen tapa ilmaista maailmaa. Se heijastaa kirjoittajan persoonallisuutta, hänen maailmankatsomustaan ja sitä, kuinka hän kokee ja ymmärtää todellisuuden. Hyvä tyyli ei ole vain teknistä taituruutta, vaan se on kyky herättää tunteita ja ajatuksia. Se on myös kyky luoda uusia merkityksiä, jotka resonoivat lukijan omien kokemusten kanssa.

Miten mikrotarinat voivat vangita ihmismielen monimuotoisuuden ja sisäisen maailman?

Mikrotarinat ovat kirjallisuuden muoto, jossa pienet hetket voivat avata syvällisiä ja monimutkaisia psykologisia tiloja. Kun kirjoittajat käyttävät stream-of-consciousness-tekniikkaa, he saattavat hylätä perinteisen kaunokirjallisen rakenteen ja luoda kertomuksia, joissa ei ole selkeitä lauseiden rajoja, pisteitä tai isoja alkukirjaimia. Tässä on kysymys siitä, voiko ihminen, sen mielen tai sisäisen maailman monimuotoisuuden, todella vangita niin pienessä tilassa kuin mikrotarina, ja miten tämä voi ilmentää tunnetilojen rikkoutumista tai itsensä etsimistä.

Esimerkiksi "Lonely Twentysomething Tries Tinder" -tarina tuo esiin tämän jännityksen, joka syntyy modernista, tunteiden jakamisesta digitaalisissa ympäristöissä, kuten Tinderissä. Tarinan henkilöhahmo kohtaa rakkauden etsinnän vaikeudet, joiden kautta hän joutuu kamppailemaan omien pelkojensa ja toiveidensa kanssa. Tässä kertomuksessa on rakenteellinen rikkomus: kirjoittaja käyttää virkkeiden katkaisemista ja ei-kapitaalikirjaimia, mikä luo hajanaisen ja epäselvän tunnelman, joka heijastaa kertojan omia sisäisiä ristiriitoja. Tarinan kertoja siirtyy toisen persoonan näkökulmaan, ja tämä näkökulman muutos korostaa Tinderin kaltaisten sovellusten epämääräistä ja pinnallista luonteenpiirrettä, jossa identiteetti on jatkuvassa virtauksessa ja muuntuu riippuen siitä, millainen profiili sattuu näkymään.

Tällaisen mikrotarinan luominen voi toimia harjoituksena kirjoittajalle, sillä se pakottaa siirtymään tavallisesta kerronnan rakenteesta johonkin, joka on lähellä runoutta, mutta kuitenkin säilyttää proosalle tyypillisen kaanonin. Kertojan ja lukijan suhde muuttuu, kun kirjoittaja ottaa käyttöön toisen persoonan näkökulman. Se, miten teksti jää ilman loppupistettä, antaa kertomukselle avoimen ja jatkuneen luonteen, joka kieltää lopullisen päätepisteen. Tällöin kerrottu henkilö ei koskaan pääse eroon epävarmuudestaan eikä toivostaan, vaan nämä tunteet pysyvät hänen mielessään ja eivät koskaan katoa täysin.

Mikrotarinan loppu voi myös olla symbolinen kuin teos Rebeccan Harding Davisin "Life in the Iron Mills" -tarinassa, jossa hämärä ja toivottomuus vaihdetaan valoon ja armoon. Tarinassa kuvanveistäjä Wolfe, joka on tehnyt korl-veistoksen naisesta, joka edustaa uupunutta ja sorrettua teollisuustyöläistä, päätyy lopulta epätoivoiseen tekoon. Vaikka koko tarinan tunnelma on synkkä ja epäoikeudenmukaisuus painaa, tarinan loppu tuo esiin valon, joka voi olla kirkastava symboli – se on toivon pilkahdus pimeydessä. Tällainen toivon ja epäoikeudenmukaisuuden ristiriita voi toimia muistutuksena siitä, kuinka mikrotarinassa voi yhdistyä sekä tragedia että mahdollisuus.

Mikrotarinan voima on sen kyvyssä tiivistää suuret ja monimutkaiset psykologiset prosessit pieniin tiloihin. Kirjailija voi tuoda esiin kauneutta ja kauhua, epätoivoa ja toivoa, kaikki pienissä hetkissä, jotka yhdessä muodostavat syvällisen ja rikkaan kuvan inhimillisestä kokemuksesta. Kun tällaisia mikrotarinoita luodaan, ne voivat myös toimia peilinä omalle elämäntarinallisuudelle, joka ei aina ole looginen tai kaunis, mutta kuitenkin täynnä tunteita, pelkoja ja toiveita, jotka tekevät meistä ihmiset.

Miten sentimentaalinen fiktio ja realistinen kerronta muovasivat amerikkalaista kirjallisuutta 1800-luvulla?

Stowe, erityisesti, muutti Yhdysvaltojen kirjallisuusmaailmaa teoksellaan The Mayflower and Miscellaneous Writings, jossa hän käsitteli köyhyyttä ja naisnäkökulmaa. Hänen kertomuksensa, kuten The Seamstress, käsittelevät naisten riippuvuutta miehistä ja yhteiskunnan materialistisista arvoista. Stowen tarinassa köyhä leski, Mrs. Ames, ja hänen tyttärensä Ellen ja Mary ovat alistettuja taloudelliseen epävarmuuteen ja elävät jatkuvassa taistelussa perheen elannon vuoksi. Tämä kuvaus korostaa köyhyyden fyysistä tilaa, kuten kulunutta mattoa, joka symboloi perheen haavoittuvuutta ja yhteiskunnallista syrjäytymistä.

Stowen teoksessa ero rikkaan naisen, Mrs. Elmore'n, ja köyhän lesken, Mrs. Ames'n, välillä on silmiinpistävä. Mrs. Elmore edustaa yläluokkaa ja hänen empatiansa köyhiä kohtaan on rajoitettua. Kuitenkin, kun hän saa nähdä köyhän naisen ahdingon, herää hänelle myötätunto, joka muuttuu eettiseksi toiminnaksi. Tällaiset kertomukset luovat yhteyksiä lukijan tunteisiin ja opettavat empatiaa, joka puolestaan voi vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen.

Tämä ajatus sentimentaalisen fiktion tarkoituksesta on olennainen. Kirjailijat, kuten Stowe, halusivat herättää tunteita, jotka johtaisivat parempaan yhteiskunnalliseen ymmärrykseen ja toimintaan. Tämä ei ollut vain emotionaalista pakottamista, vaan järkiperäistä pyrkimystä luoda uskoa siihen, että tunteet voivat johtaa moraalisiin ja poliittisiin toimiin. Sentimentaalinen fiktio oli siten väline, joka mahdollisti naisten, köyhien ja marginaalisten ryhmien äänen kuulumisen, vaikka heidän yhteiskunnallinen asemansa oli usein heikko.

Vaikka sentimentaalinen fiktio hallitsi 1800-luvun alkupuoliskoa, tämä kausi ei kestänyt ikuisesti. Yhdysvalloissa alkoi nousukausi realismi, joka pyrki kuvaamaan elämää sellaisena kuin se oli, ilman sentimentaalisia korostuksia. Realistiset kirjailijat, kuten Mark Twain ja William Dean Howells, torjuivat sentimentaalisuuden ja sen mahdollisesti liioitellut tunteet, ja keskittyivät sen sijaan tavallisten ihmisten elämän tarkkaan kuvaamiseen. Realismi nousi erityisesti sisällissodan ja sen jälkeisen uudelleenrakentamisjakson aikana, jolloin Yhdysvallat kamppaili syvien yhteiskunnallisten ja poliittisten jakautumien kanssa.

Näin sentimentaalinen fiktiota ja realismi ovat vastakohtaisia, mutta molemmilla on ollut ratkaiseva rooli amerikkalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin kehityksessä. Sentimentaalinen fiktio pyrki muuttamaan maailmaa tunteen kautta, kun taas realismi halusi paljastaa maailman sellaisena kuin se oli. Molemmat suuntaukset heijastivat syvällisiä yhteiskunnallisia jännitteitä ja pyrkimyksiä kuvata elämää ja ihmisiä rehellisesti, vaikka niiden keinot ja tavoitteet poikkesivat toisistaan.

Tässä kontekstissa on tärkeää muistaa, että 1800-luvun kirjallisuudessa naisten kirjoittamat tarinat eivät olleet vain viihdykkeitä, vaan ne olivat usein voimakkaita yhteiskunnallisia kommentaareja, jotka käsittelivät oikeudenmukaisuutta, köyhyyttä, ja naisten roolia yhteiskunnassa. Näiden kertomusten lukeminen ei ollut vain esteettinen kokemus, vaan se herätti lukijoissaan vastauksia ja sai heidät pohtimaan oman elämänsä ja yhteiskuntansa tilaa. Nämä teokset auttoivat muokkaamaan sekä yhteiskunnallista keskustelua että yksilöiden asenteita moniin tärkeisiin aiheisiin, kuten naisten oikeuksiin ja köyhyyteen.

Miten realistinen kirjallisuus kehittyi Yhdysvalloissa?

Amerikkalaisen kirjallisuuden realismi syntyi vastauksena yhteiskunnallisille mullistuksille, jotka olivat käynnissä 1800-luvun jälkipuolelta aina 1900-luvun alkuun. Aikakauden aikana, erityisesti teollistumisen ja kaupunkielämän kehittyessä, yhteiskunnan jännitteet tulivat yhä näkyvämmiksi. Tänä aikana myös lehdistön rooli kasvoi, ja työläisten elämää alettiin käsitellä entistä avoimemmin ja realistisemmin.

Tätä taustaa vasten amerikkalaisen kirjallisuuden realismi kehittyi ajanjaksolla, jolloin kirjoittajat alkoivat korostaa arkea, sosiaalista todellisuutta ja yksilöiden kohtaloita. Esimerkiksi William Dean Howellsin johdolla realismi sai kirjallisuudessa jalansijaa, mutta monet muut kirjailijat, kuten Mark Twain ja Jack London, omaksuivat realistisen kerronnan eri tavoin, rikkomalla aikaisempia kaavoja ja tuomalla esiin elämän rajut ja karut puolet.

Mark Twainin realistinen tyyli oli erityisesti tunnettu sen huumorista ja kielen yksinkertaisuudesta. Hänen kertomuksensa, kuten The Celebrated Jumping Frog of Calaveras County, käsittelivät arkipäiväisiä tapahtumia ja hahmoja, mutta niiden alla piili usein syvempi yhteiskunnallinen tai poliittinen sanoma. Twainin tavassa käyttää kieltä oli jotain täysin uutta: hän ei vain kuvannut ympäröivää maailmaa vaan myös kyseenalaisti sen yleisiä käsityksiä, kuten amerikkalaista unelmaa tai yhteiskunnallisia normeja.

Toisaalta, realistisen kirjallisuuden luonnos on usein yksityiskohtainen ja huolellinen, keskittyen henkilöiden yksilöllisiin kokemuksiin. Jack Londonin teoksissa, kuten To Build a Fire, realismi sai vieläkin synkemmän sävyn. Tarinan päähenkilö, nimettömäksi jäävä mies, kamppailee armotonta luontoa vastaan, ja hänen yrityksensä selviytyä pakkasessa kertoo karun totuuden ihmisen pienuudesta luonnon edessä. Londonin tarinan kylmä ja välinpitämätön kertoja on osaltaan luomassa tunnelmaa, jossa ei ole sijaa toivolle: kaikki on vain kylmä ja epäoikeudenmukaista.

Näissä tarinoissa realismi ei vain kuvanneet elämäntapahtumia, vaan ne heijastelivat aikansa syvintä todellisuutta. Kirjailijat pyrkivät tuomaan esiin totuuksia ilman kaunistelua, ja tämä lähestymistapa näkyi monessa muodossa. Mikä teki realismista erityisen vaikuttavaa, oli sen kyky tuoda esiin yhteiskunnan ongelmat ja ihmisten elämän haasteet tavalla, joka puhutteli laajaa yleisöä. Samalla realistinen kirjallisuus avasi ovia myös uusiin kirjoittajaryhmiin, kuten mustiin ja naisiin, joiden ääni ei ollut aiemmin kuulunut valtavirrassa.

Tämän kirjallisuuden ajanjakson aikana tuli myös tärkeäksi ymmärtää, että realismi oli enemmän kuin vain ulkoisten tapahtumien kuvaamista; se oli ennen kaikkea tapa tarkastella ja kyseenalaistaa maailman toimintaa. Realismi ei pelkästään kuvannut, vaan myös haastoi, mietti ja tutki maailmaa osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Twainin ja Londonin tapaan kirjoittajat käyttivät realistista tyyliään purkamaan vakiintuneita myyttejä ja romanttisia käsityksiä, jotka olivat aiemmin hallinneet amerikkalaista kulttuuria ja kirjallisuutta.

Koko realistisen kirjallisuuden kenttä oli myös joustava. Kirjailijat omaksuivat sen eri tavoin, ja lajityyppi kehittyi monelle eri suuntaan. Samalla realismi sai lisämausteita luonnonrealismista, joka oli erityisen tärkeä Jack Londonin teoksille. Kertomuksissa, joissa luonto ei ollut vain tausta, vaan suorastaan välinpitämätön ja myrkyllinen voima, elämän vastoinkäymiset olivat jollain tavalla myös luonnollisia, jopa väistämättömiä.

Lopulta realismi ei ollut vain yksi tietty suuntaus kirjallisuudessa, vaan se oli monimuotoinen, jatkuvasti kehittyvä käsite, joka käsitteli ihmiselämän monimutkaisuutta. Kirjailijat eivät yksinkertaisesti luoneet tarinoita; he loivat ikkunoita yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jotka olivat aiemmin jääneet piiloon.