Miksi eurooppalainen perintö ei voi rakentua pelkän reaktion varaan?

Carolyn Emerickin siirtyminen Alt-Right-liikkeeseen rakentui ensisijaisesti kulttuurisen järkytyksen ympärille: hän koki länsimaisen median ja aktivistiryhmien kielen hyökkäyksenä valkoisia miehiä ja eurooppalaista perintöä vastaan. Tämän kautta hän päätyi kyseenalaistamaan aikaisemman työnsä – Euroopan historian, kulttuurin ja kansanperinteen tutkimisen – luonteeltaan poliittiseksi. Hän omaksui kansallismielisen näkökulman ja alkoi yhdistää etnonationalistista ideologiaa pakanallisen menneisyyden ihannointiin.

Emerickin pyrkimys rakentaa uusi kulttuurinen liike etnisesti eurooppalaisen, ei-kristillisen menneisyyden varaan osoittaa hänen halunsa löytää pysyvyyttä ja jatkuvuutta nykyisen kulttuurisen kriisin keskellä. Hänen mukaansa eurooppalaisen kansanperinteen, pakanallisen uskon ja romantiikan aikakauden korostaminen voivat toimia identiteetin juurina. Romantiikka, hän argumentoi, syntyi vastareaktiona teollistumiselle ja elämän mekanisoitumiselle – se oli yritys palauttaa kansan "sielu" kulttuurin ytimeen.

Tämä ajatus juurtuneisuudesta näkyy hänen myöhemmissä kirjoituksissaan, kuten artikkelissa Nationalism and Folk Identity (2019), jossa hän vaatii eurooppalaisia tarttumaan kaksoisotteella omaan alkuperäiseen etnokulttuuriseen identiteettiinsä. Hän korostaa, että kaikki kansat vaalivat omia juuriansa, ja valkoisten eurooppalaisten tulisi tehdä samoin – erityisesti palaamalla kristinuskoa edeltävään pakanalliseen perintöön. Yhdysvalloissa haaste on monimutkaisempi, koska siellä kristinusko on muotoutunut tavalla, joka hänen mukaansa torjuu eurooppalaisen alkuperän. Tässä hän näkee etnonationalistien suurimman haasteen: yhdistää kristillinen usko ja etninen kulttuuriperintö tavalla, joka ei hävitä kumpaakaan.

Emerickin kritiikki ei kohdistu pelkästään liikkeen johtohahmoihin tai strategioihin, vaan ennen kaikkea sen kulttuuriseen tyhjyyteen. Hänen näkemyksensä mukaan etnonationalismi ilman yhteyttä kansanperinteeseen, historiaan ja henkiseen maisemaan on pinnallista ja tuhoon tuomittua. Hänen tekstinsä osoittavat, että kansallinen identiteetti ei voi syntyä pelkästään vastustuksesta globalismia tai liberaaleja arvoja kohtaan – sen täytyy rakentua johonkin, jolla on pitkä historiallinen syvyys ja kulttuurinen painoarvo.

On tärkeää huomata, että vaikka Emerick käyttää eurooppalaista pakanallisuutta ja kansanperinnettä perustana kansalliselle identiteetille, hänen lähestymistapansa romantisoi historiaa valikoivasti. Hän rakentaa kertomuksen "kansan sielusta", joka jatkuu katkeamattomana klassisesta ajasta nykypäivään, mutta tämä näkökulma ohittaa kulttuurien kerrostumat, sisäiset ristiriidat ja ulkoiset vaikutteet. Kulttuurinen jatkuvuus ei ole koskaan ollut puhdasta tai muuttumatonta, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Tämä on olennaista ymmärtää, kun tarkastellaan ideologioita, jotka rakentavat nykyisyyden kuvitelmalle menneestä eheydestä.

On myös syytä tunnistaa, että kun kulttuuriperintöä käytetään poliittisen legitimiteetin välineenä, sen tulkinta muuttuu altis ideologiselle manipuloinnille. Emerickin pyrkimys rakentaa

Miten alt-rightin nousu vaikutti kristillisiin uskomuksiin Yhdysvalloissa?

Alt-rightin nousu nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien aikana, tarjoten uutismedioille ja yleisölle uuden merkinnän äärioikeistolle. Tämä liike, joka oli pitkään ollut marginaalinen, otti suuren askeleen julkisuuteen Trumpin ehdokkuuden myötä. Samalla se sai kristityt ympäri Yhdysvaltoja pohtimaan syvällisesti joitakin vanhoja, mutta edelleen ajankohtaisia kysymyksiä, kuten rasismia ja LGBTQ+ -yhteisöjen hyväksyntää omissa uskonnoissaan ja instituutioissaan.

Trumpin divisivoiva kampanja ja valinta presidentiksi vuonna 2016 synnyttivät voimakkaita reaktioita kristillisissä piireissä. Yksi keskeisistä keskusteluista oli hänen saamansa tuki alt-right-liikkeeltä, erityisesti Richard Spencerin kaltaisilta vaikuttajilta, jotka avoimesti tukivat Trumpin ehdokkuutta ja juhlivat hänen voittoaan. Tämä herätti huolta monissa vasemmistosuuntautuneissa kristillisissä organisaatioissa, jotka tuomitsivat Trumpin kampanjan kielenkäytön sekä alt-rightin nousun, pitäen niitä merkkinä yhteiskunnan pysyvästä suvaitsemattomuudesta ja vihamielisyydestä.

Toisaalta myös osa konservatiivisia kristittyjä ilmensi huolensa Trumpin käyttäytymisestä ja hänen saamastaan tuesta alt-rightiltä. Erityisesti Southern Baptist -kirkon etiikka- ja uskonnonvapauskomission puheenjohtaja Russell D. Moore kritisoi Trumpia julkisesti vuonna 2015 New York Timesin kolumnissa, jossa hän viittasi Trumpin löysiin moraalikäsityksiin ja katumattomaan asenteeseensa. Moore kehotti evankelisia kristittyjä pidättäytymään Trumpin tukemisesta näiden syiden takia.

On tärkeää huomioida, että alt-rightin ja kristinuskon yhdistäminen ei ole yksinkertainen tai itsestäänselvä prosessi. Vaikka osa alt-rightin kannattajista on avoimesti kehittänyt omia teologisia pohdintojaan, jotka tukevat heidän maailmankuvaansa, ei kaikilla liikkeen jäsenillä ole selkeää uskonnollista pohjaa. Sen sijaan he saattavat hyödyntää kristinuskoa kulttuurisen identiteettinsä tukena, ja jopa soveltaa valikoivia tulkintoja kristillisistä teksteistä, jotta ne palvelisivat heidän poliittisia tavoitteitaan. Tässä mielessä alt-rightin ja kristinuskon suhde on monivivahteinen ja vaatii tarkempaa pohdintaa.

Mielenkiintoista on myös, kuinka tämä keskustelu yhdistää perinteisen uskonnollisen uskon ja poliittiset näkökulmat, jotka olivat aiemmin erillään. Esimerkiksi joidenkin alt-rightin edustajien välillä on noussut kysymys siitä, voivatko he hyväksyä kristinuskon, joka korostaa rakkauden ja yhteisön periaatteita, vai onko alt-rightin ajattelussa ja toiminnassa enemmän läheisyyttä sellaisiin näkemyksiin, jotka kiistävät toisenlaiset ihmiset ja kulttuurit. Tämä jännite on tullut näkyväksi useissa keskusteluissa, jotka koskevat muun muassa rotuoppeja, naisten asemaa yhteiskunnassa ja kristinuskon perusperiaatteita.

Siten lukija voi pohtia, kuinka valikoiva ja usein ristiriitainen alt-rightin käyttö kristinuskon viitekehyksessä voi vaikuttaa kristillisten yhteisöjen tulevaisuuteen. Alt-rightin yhdistäminen kristinuskoon ei ole vain teologinen kysymys, vaan myös syvällinen kulttuurinen ja poliittinen haaste. On tärkeää ymmärtää, että tämä ei ole vain ajankohtainen keskustelu Yhdysvalloissa, vaan se saattaa heijastella myös laajempaa, globaalia keskustelua siitä, miten uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen nykypäivän maailmassa.

Miten mormonikirkon historia ja opit loivat rodullisia hierarkioita?

Mormonikirkon, eli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon (LDS), historiaan on syvälle juurtunut rodullisia myyttejä ja käytäntöjä, jotka ovat vaikuttaneet sen opetuksiin, jäsenyyteen ja eettisiin suuntaviivoihin. Vaikka kirkko itse nykyään pyrkii etäännyttämään itsensä näistä aikaisemmista näkemyksistä, sen pyhät kirjoitukset, johtajien opetukset ja institutionaaliset käytännöt osoittavat pitkään jatkuneen rasismin vaikutuksen kirkon sisällä.

Mormonismin pyhissä teksteissä – Mormonin kirjassa, Kallisarvoisessa helmessä ja Opin ja liittojen kirjassa – musta iho esitetään synnin seurauksena, kirouksena tai jumalallisena merkkinä. Mormonin kirjassa mainitaan, että ne, jotka olivat tottelemattomia Jumalaa kohtaan, saivat osakseen ihon värin muutoksen – erityisesti mustan ihon – rangaistuksena. Kallisarvoisen helmen osassa, Mooseksen kirjassa, kerrotaan Kainista, joka tappoi veljensä Aabelin, ja jonka jälkeläiset Jumala merkitsi. Tämä merkki oli musta iho, ja heidän sanottiin olevan erotettuina muista Aadamin jälkeläisistä: “sillä Kainin siemen oli musta eikä kuulunut heidän joukkoonsa.”

Nämä teologiset tulkinnat eivät jääneet vain kirjoitusten tasolle, vaan heijastuivat suoraan kirkon käytäntöihin. Pitkään afroamerikkalaisilta miehiltä evättiin oikeus pappeuteen – instituutioon, joka LDS-kirkossa ei ole vain kirkollinen virka, vaan hengellinen valtuus, jonka kautta mies voi toimia Jumalan nimissä ja suorittaa sakramentteja. Tämä valtuus oli varattu "arvollisille" miehille, mutta ei koskenut mustia miehiä ennen vuotta 1978.

Vuonna 1978 kirkon johto sai ilmoituksen, jonka mukaan "kaikki arvolliset miespuoliset kirkon jäsenet voidaan vihkiä pappeuteen ilman rotuun tai väriin liittyviä rajoituksia." Vaikka tätä pidettiin laajalti pitkään odotettuna muutoksena, kirkon reaktio oli poikkeuksellisen vaimea. Kirkon johto ei julkisesti käsitellyt historian teologisia ongelmia, vaan pyrki siirtymään nopeasti eteenpäin ilman tilintekoa menneisyydestä. Tämä hiljaisuus salli kirkon ottaa mustat jäsenet täyteen osallisuuteen, mutta jätti käsittelemättä oppihistoriallisen rasismin, joka oli ollut järjestelmällinen osa kirkon opetuksia.

Vaikka pappeuden esteet poistettiin, rotuun liittyvät kysymykset eivät kadonneet. Etenkin rotujen väliset avioliitot jäivät hämärän ja ristiriitaisuuksien peittoon. Vuonna 1976 kirkon silloinen presidentti Spencer W. Kimball antoi puheen Brigham Youngin yliopistossa, jossa hän kehotti jäseniä avioitumaan samaan rodulliseen taustaan kuuluvien kanssa. Hän liitti suositukseen myös sosiaalisen, taloudellisen ja ennen kaikkea uskonnollisen yhtenäisyyden. Näitä näkemyksiä ei ole virallisesti kumottu, ja ne elävät edelleen joidenkin jäsenten opetuksissa ja ohjeistuksissa, esimerkiksi kirkon opetussuunnitelmissa ja opaskirjoissa.

Sosiologi Armand L. Mauss huomautti, että vaikka kirkko on tehnyt edistystä sitten vuoden 1978, on vaikea arvioida, kuinka syvällä elävät rodulliset myytit vaikuttavat yhä jäsenistön asenteisiin ja toimintaan, erityisesti lähetystyössä ja seurakuntien sisäisissä suhteissa. Tämä viittaa siihen, että opilliset kertomukset eivät ole vain historiallisia kuriositeetteja, vaan aktiivisia rakenteita, jotka edelleen muokkaavat yhteisön käsityksiä rodusta ja valkoisuuden erityisestä asemast

Mikä on #DezNat ja kuinka se heijastaa Latter-day Saints -kirkon jäsenten internet-kulttuuria?

Bellum on itse kutsunut #DezNatia turvalliseksi satamaksi, jossa kirkon jäsenet voivat yhdistyä ja puolustaa oppejaan. Hän katsoo, että kirkon opit eivät ole neuvoteltavissa eivätkä muunneltavissa nykyajan poliittisten tai kulttuuristen suuntausten mukaan. Tämä liike ei ole vain puolustanut kirkon oppeja vaan myös asettanut vastakkain #DezNat-mielipiteet ja niin sanotut "Progressiiviset mormonit", jotka Bellumin mukaan yrittävät muokata kirkon opetuksia vastaamaan nykypäivän liberaaleja tai vasemmistolaisia ideologioita.

Erityisesti Bellum korostaa perheen merkitystä kirkon opissa ja viittaa dokumenttiin "The Family: A Proclamation to the World", jossa kirkon johto vahvistaa avioliiton ja perheen institutionaalisen roolin. Hän kokee, että monet niin sanotut "Progressiiviset mormonit" ovat ajaneet muutoksia, jotka hänen mukaansa ristiriidassa kirkon alkuperäisten opetusten kanssa, erityisesti perhesuhteiden ja sukupuolten välisten suhteiden osalta. Tällaiset muutokset, kuten abortin salliminen tai temppelissä käytettävien arvojensa löyhentäminen, ovat hänen mukaansa vaarassa muuttaa kirkon perustavanlaatuisia oppeja.

Bellum ja #DezNat-liikkeen kannattajat, vaikka heitä on kritisoitu jopa "Alt-Right" -liikkeen kanssa liitoksista, painottavat kuitenkin, ettei heillä ole mitään tekemistä poliittisten liikkeiden kanssa. Heidän mukaansa kyse on vain uskon puolustamisesta ja siitä, että he seisovat vahvasti kirkon johtajien takana, erityisesti nykyisen kirkon presidentin, Russell M. Nelsonin, sekä edellisten profeettojen, kuten Brigham Youngin, opetusten tukemisessa. Bellum puolusti Brigham Youngia siitä huolimatta, että tätä on kritisoitu muun muassa rasismista ja seksismistä, ja katsoo, että hän oli oikea henkilö oikeaan aikaan. #DezNat käyttää myös humoristista ja usein kiistanalaista kielimallia, kuten meemejä, jotka ovat saaneet suurta huomiota verkossa, mutta jotka voivat olla ristiriitaisia kirkon jäsenten keskuudessa.

#DezNat ei ole yksinomaan poliittinen tai rasistinen liike, kuten jotkut ovat väittäneet. Liikkeen ydin on sen jäsenet, jotka ovat vakaasti sitoutuneet Latter-day Saints -kirkon perusoppeihin ja uskovat sen palautettuun evankeliumiin. Tällä yhteisöllä on oma kielensä, omat sisäiset koodit ja tapansa puolustaa oppejaan, mutta se on ennen kaikkea kokemus yhteisöstä, joka ei halua antaa periksi ympäröivälle kulttuurille, joka monesti näyttää vastustavan kirkon oppeja.

Kuitenkin, #DezNat-liikkeen käyttäytyminen sosiaalisessa mediassa ei ole täysin ongelmatonta. Se on saanut osakseen kritiikkiä erityisesti karkeasta huumorista ja joskus jopa loukkaavista kommenteista, joita jotkut käyttävät #DezNat-hashtagia. Bellum itse kuitenkin huomauttaa, että tämä ei tarkoita sitä, että #DezNat olisi valmis hyväksymään väärinkäytöksiä. Hänen mukaansa tärkeintä on se, että liikkeen jäsenet eivät koskaan epäröi seurata kirkon johtajia ja profeettoja, riippumatta siitä, miten nämä voivat näyttää poliittisesti epäsuosituiksi tai kyseenalaisilta nykyajan normien valossa.

Mikä on kuitenkin tärkeää ymmärtää, on se, että vaikka #DezNat saattaa näyttää radikaalilta ja ulkopuolisten silmissä jopa karkealta, sen alkuperäinen tavoite on ollut tarjota puolustuslinja mormonikirkon opetuksille internetin äänekkäässä ja usein kriittisessä kulttuurissa. Se on yhteisö, joka puolustaa kirkon perinteitä, mutta samalla myös miettii, kuinka säilyttää oma identiteettinsä ja uskonsa maailman yhä muuttuvassa ja polarisoituneessa ilmapiirissä.