Miten perhonen muuttaa elämänkulkuamme ja mitä voimme oppia luonnonlakeja rikkomatta?

Kostya Malinin, joka oli juuri muuttunut upeaksi perhoseksi, naurahti katsoessaan minua, kun minä, vielä muodonmuutoksen keskellä, yritin sopeutua uuteen olemukseeni. Ilman varoitusta olin muuttunut samaksi perhoslajiksi kuin hän, mutta silti minulle tämä kaikki oli uutta, järisyttävää ja hämmentävää. Olin kerran ollut tavallinen poika, mutta nyt, mustankeltaisilla siivillä varustettuna, olin ajautunut aivan toisenlaiseen maailmaan, maailmaan, jossa ei ollut enää paikkaa vanhoille pelkoilleni ja ennakkoluuloilleni.

Vielä suurempi shokki oli, kun Kostya selitti, että perhoset eivät olleet pelkästään kauniita lentäjiä; ne olivat myös osa luonnon kiertokulkua. Jatkuva tarve saada ravintoa, kuten nektaria, oli perhosen arkea, mutta samalla oli myös syytä huoleen: talvella monet perhoslajit menevät talvihorrokseen. Tämä luonnonlaista, tätä ei voi ohittaa.

Miksi perhonen, joka oli saanut kokea vapautensa lentäessään, alistui kaamokseen ja horrokseen, jota kesti koko talven? "Onko tämä luonnon laki?" kysyin, ja Kostya vastasi: "Kyllä, kaikki perhoset menevät talviunille." Se ei ollut vain osa heidän elämänkiertoaan; se oli elinehto. Mutta entä me, jotka olimme muuttuneet humanoideiksi, olimmeko mekin tuomittuja nukkumaan, kun talvi saapuu? Kostya oli hämmentynyt mutta vakuutti minulle, että meidän tapauksessamme tämä luonnon laki ei pätennyt. Olimme "humanoidiperhosia", jotka eivät nukahtaisi. Ainakin hän oli niin vakuuttunut asiasta.

Kostya, joka oli aina ollut niin itsevarma ja nauravainen, otti asian täysin kevyesti. "Älä huoli", hän sanoi, "emme ole tavallisia perhosia, me voimme lentää milloin tahansa." Mutta tuolloin, kun katselin ympärilleni, ymmärsin jotain tärkeää. Se ei ollut vain perhosen kauneus tai sen kyky lentää, vaan koko tämän olennon elämä oli sopeutumista jatkuviin muutoksiin. Muutos oli osa perhosen elämää. Itse asiassa, koko luonto ei pyri pysymään samana, vaan se on täynnä jatkuvia siirtymiä ja metamorfooseja.

Se, että Kostya muisti niin tarkasti kaikkien perhoslajien tavat ja elinkiertonsa, ei ollut sattumaa. Hänen taustansa, kolmen vuoden asuessaan Khabarovskissa, oli tehnyt hänestä asiantuntevan, mutta hän oli myös saanut näkökulman, joka oli syvempi ja kestävämpi kuin vain satunnainen tieto. Samalla tavalla meidän tulisi oppia ymmärtämään ja sopeutumaan elämän muutoksiin: elämme aina jossain vaiheessa kausiamme, jolloin emme voi hallita kaikkea.

Mitä enemmän ajattelin tätä, sitä enemmän tiesin, että muutos on väistämätöntä. Emme voi vain jäädä paikoillemme pelkäämään sitä, että emme osaa sopeutua. Talvi tulee, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa loppua – se voi olla mahdollisuus, levon ja uudistumisen aika. Ja vaikka emme ehkä tiedä, mitä seuraava vaihe tuo, on silti viisasta valmistautua, ettemme jää eksyneiksi, kuten tuo sparrow, joka ei jaksanut odottaa talven tuloa ja söi unessa olevan kauniin perhosen. Tärkeää on myös se, että emme unohda luonnon kiertokulkua, joka ei ole vain kauneuden ihailua vaan myös alistumista ja ymmärtämistä.

Miksi me muka näytämme hänen poikansa?

"Ehkä me tosiaan näytämme hänen pojiltaan?" "Ehkä-be-wee." "Kaikkien hullujen ideoiden joukosta! Suokaa anteeksi, madame," sanoi Kostja. "Me emme piilottele keltään, emmekä ole koskaan ennen tavanneet teitä." "Miten te kehtaatte kutsua minua madameksi!" huusi paksu varpunen. "Hyvät varpusystäväni, kuulitteko mitä hän kutsui äidikseen?" Puiden oksilla naapurissa istuva varpuslauma huusi paheksuntaansa kovaan ääneen, ja paksu varpunen raivostui niin paljon, että nokki Kostjaa kaulaan.

"Hyvät varpusystäväni, kuulitteko mitä hän kutsui äidikseen?" Kostja alkoi huutaa. "Sanonpa vaan, neiti!" astuin väliin puolustaen Kostjaa. "Pyhä vakaus, me emme ole teidän chi-chi-lapsenne lainkaan! Vakaasti sanon, emme ole!" "Kuulitteko sen, hyvät ihmiset? Tämäkin hylkää oman äitinsä!" huusi paksu varpunen, tanssien oksalla ja levittäen siipiään. Varpuset alkoivat moittia Kostjaa ja minua entistä kovempaa, ja meidän "äitimme" antoi meille niin rajun selkäsaunan, että höyhenet lensivät ympärillemme kuin tyynyistä.

Malinin ja minä jouduimme syömään omat sanamme ja kutsumaan paksua varpusta "äidiksi". "Se on parempi," hän sanoi ja rauhoittui heti. "Ja nyt, pojat, lennämme ulos ja opettelemme pesän rakentamisen bee-bee-tunnilla!" "Mitä—opetusta?" huusimme hämmästyneinä.

Kostja ja minä opimme rakentamaan pesää

"Mikä teillä on hätänä, oletteko unohtaneet kaiken?" äiti Varpunen sanoi. "Eilen äiti opetti teille pesän rakentamisen bee-bee-tunnilla, ja tänään rakennatte sen itse." "Pidän siitä!" Kostja piipitti hiljaa. "Ette sanoneet, että varpusetkin joutuvat käymään tunneilla!" "Miten minä sen tiesin?" "Eikö se ollut teidän, Nina Nikolajevnan, opettajan, joka sanoi niin?" valehtelin. "Älkää nyt vaivako minua!"

"Hyvä on, voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta en aio jäädä pesänrakennustunnille!" huusi Kostja Malinin kovaan ääneen. "Kuka sanoi, ettei aio oppia rakentamaan pesää?" äiti Varpunen kysyi, lennähtäen minun ja Kostjan luo. "Se ei ollut hän, vaan minä!" piipitin, astuen Kostjan eteen ja lisäsin: "En usko, että on pedagogista lyödä pieniä!" "Mitä! Mistä opit nuo sanat?" Paksu varpunen nokki selkääni niin kovasti, että meitä ajettiin viereiselle oksalle, jossa oli varastossa hevosenkarvoja, olkia ja muita rakennusmateriaaleja.

"Ja nyt," paksu varpunen jatkoi piipittäen samalla, kun hän taitavasti asetti oljet ja painoi niitä rintaansa vasten, "ja nyt seuraavaksi tulee..." Mitä sitten tulikaan, emme koskaan oppineet, sillä juuri silloin paksu inkiväärivarpunen putosi päällemme taivaalta. Oksan, jolla istuimme, keinahti hänen painostaan.

"Isä on tullut! Isämme! Pappa!" äiti Varpunen huusi riemuiten, laskeutuen alas ja keinuttaen oksaa vielä enemmän. Kostja ja minä avasimme nokkamme yllättyneinä, pudottaen oljet, ja tuijotimme inkiväärivarpusta, joka äidin mukaan oli meidän isämme.

Tappelua pesälaatikosta

"Kiirehtikää, pojat! Kiirehtikää rakkaat!" inkiväärivarpunen alkoi hihkua, läimien siivillään paksuja jalkojaan ja kylkiään. "Martit menevät etelään. Niiden pesälaatikko tyhjenee. Hieno talo!" "Pesälaatikko! Voi, kuinka upeaa! Unelmani, unelmani!" äiti Varpunen höpötti. "Niin. Pesälaatikko. Asialle on päästävä ennen kuin joku muu ehtii! Pelkään, että meidän täytyy taistella siitä! Tule, nopea! Kiire!" "Kiire!" minä liityin mukaan, päättäen että pesälaatikosta tappeleminen oli kuitenkin parempi kuin pesänrakennustunnit.

"Ei kai meidän tarvitse tapella? Eikö olisi parempi ottaa pesänrakennustunti?" piippasi Kostja Malinin. "Älkää olko niin viisaita! Haluan kuulla, mitä laulua laulat talvella, kun tulee kylmä!" "Siinäpä juuri!" minä liityin taas mukaan. Inkiväärivarpunen nousi oksalta, työnsi minut ja Kostjan siivellään pois, ja syöksyi eteenpäin, piipittäen täysillä ja näyttäen meille tietä. Hänen vaimonsa seurasi perässä, ja heti kun me aloitimme jäämään jälkeen, hän tökkäsi meitä terävällä nokallaan ja antoi meille henkisesti kuritusta.

"Nyt älkää jääkö jälkeen! Liikekannalle!" kiljui vanha inkiväärivarpunen, vilkuillen taakseen. "Odottakaa, Yuri, en koskaan unohda tätä!" Kostja sanoi, kun lentelimme eteenpäin. "Jos aiot olla varpunen koko elämäsi, olkoon niin ja mene taistelemaan pesälaatikostasi. Mutta minä lähden heti kun pääsen tilaisuuteen! Siinä se on!" "Ei niin kovaa, hölmö! Pilaat koko jutun. Emme voi päästä eroon vanhasta inkiväärivarpusesta nyt enää."

Emme saaneet tilaisuutta karata lennon aikana. Vanha inkiväärivarpunen ja hänen vaimonsa tarkkailivat meitä koko ajan, eivätkä päästäneet meitä edes hieman jäljelle. Tilanne meni huonommaksi kuin olin kuvitellut. Jos jouduimme mukaan tuohon taisteluun vastoin tahtoamme, pääsisin vielä jollain keinolla siitä pois, mutta ei Kostja – Kostja ei ollut mikään taistelija, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia varpusen kanssa taistelemiseen.

Hetken kuluttua kävi ilmi, että kaikki oli mennyt vielä huonommin kuin pelkäsin. Koko perheemme oli ajautunut keskelle tappelua, joka käynnistyi outoon puutarhaan. Loppujen lopuksi pääsimme pakoon, mutta juuri silloin neljä varpusta irtautui taistelusta ja lähti peräämme.

Miksi me emme muuttuneet perhosiksi aluksi?

Se hetki, jolloin ymmärsin, että elämäni varpunena oli virhe, tuli nopeammin kuin olin kuvitellut. Paniikkimme ja taistelumme kissaeläimiä vastaan oli tuskallista ja hengenvaarallista, mutta ennen kaikkea se oli turhaa. Tämän ei olisi pitänyt olla elämämme. Meidän olisi pitänyt olla perhosia alusta asti.

Onneksi löytyi se yksi oivallinen hetki, jolloin käänsin koko pelin eduksemme. Annoimme kissojen lähestyä meitä, saimme ne uskomaan, että olimme vain tavallisia varpusia. Mutta kun he tulivat liian lähelle, tein nopean temputuksen ja käännyin ilmassa selälleni. Koko ilta oli täynnä jännitystä, mutta onnistuin saamaan meidät karkuun. Minun oli kuitenkin myönnettävä, että kaikki tämä turha kiire ja vaivannäkö oli vain hätävarjelun keino, ei oikea ratkaisu.

Kostya oli aivan oikeassa, että meidän olisi pitänyt alkaa alusta ja muuttaa perhosiksi. Mutta perhosten elämä ei ollut vain huoletonta ja helppoa. Se oli myös täynnä haasteita ja ristiriitaisuuksia, joita en ollut aiemmin kuvitellut. Kostya itse oli perhosasiantuntija – hän tunsi lajikkeet, niiden elintavat ja erikoiset piirteet. Mutta en ollut varma, olisiko tämä elämä meille oikeasti parempi. Sen sijaan, että olisimme koko ajan joutuneet pakenemaan kissoja ja muita vaaroja, olisiko perhosen elämä ollut niin paljon parempi?

Kysymys ei ollut vain siitä, mitä eläin olisi helpoin olla. Koko ajatus elämästä ilman huolia oli liian yksinkertainen ja houkutteleva. Perhosetkin joutuvat sopeutumaan luontoon ja löytämään oman paikkansa ekosysteemissä, sillä vaikka ne nauttivatkin makeasta, elämä ei ole koskaan täysin huoletonta. Tämä elämä on täynnä riskejä, jos emme pysty löytämään oikeaa tasapainoa. Ja perhosten elämä ei tarkoittanut vain itsemme muuttamista täysin, vaan se oli myös osa laajempaa elämän verkostoa, jossa meidän on osattava toimia muiden kanssa.

Erityisesti tärkeää on se, että vaikka perhosen elämä saattaa vaikuttaa houkuttelevalta, on hyvä muistaa, että perhosen olemassaolo on kiinteä osa ekosysteemiä. Perhoset eivät ole vain kauniita olentoja, vaan niiden on myös suoritettava tärkeä rooli kukkien pölytyksessä. Niiden elämän tarkoitus ei ole vain oman nautinnon tavoittelu, vaan myös muiden eliöiden elämän tukeminen. Tässä on suuri opetus siitä, miten elämä ei ole pelkkää itsensä täyttämistä, vaan myös muiden huomioon ottamista.

Kun huomasimme, että meitä metsästäneet kissat lähtivät karkuun nähdessään meidät perhosina, tunsimme hetkellisen riemun. Meidät pelasti ei vain oveluus, vaan se, että muuttuminen perhosiksi oli meille enemmän kuin vain yksinkertainen taikatemppu. Se oli myös symboli siitä, että joskus elämän suurimmat haasteet ratkaistaan täysin uusilla näkökulmilla. Koko kokemus muistutti meitä siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää ympärillämme olevat voimat ja sopeutua niihin.

On tärkeää muistaa, että vaikka me pääsimmekin pakoon, koko kokemus perhosena ei ollut vain hetkellinen ratkaisu. Se oli myös muistutus siitä, kuinka elämässä voi olla monia polkuja, mutta kaikki eivät ole yhtä selkeitä tai turvallisia kuin miltä ne aluksi näyttävät. Jos olisimme alun perin muuttuneet perhosiksi, olisimme voineet välttää monet ongelmat, mutta samalla olisimme olleet osa monimutkaisempaa verkostoa, jossa huolellisuus ja yhteys muihin eläimiin olisivat olleet avainasemassa.

Tämä kokemus myös herättää kysymyksen, miksi meidän on niin usein vaikea valita elämämme polkua. Emme voi koskaan tietää, miten asiat oikeasti menevät ennen kuin olemme kokeilleet. Elämässä ei ole oikeaa tai väärää valintaa, vaan se on jatkuva oppimisprosessi, jossa epäonnistumiset ja virheet voivat opettaa meille arvokkaita asioita. Meidän tehtävämme on tunnistaa omat vahvuutemme ja heikkoutemme ja käyttää niitä hyväksymällä elämässämme ilmenevät haasteet.