Mikä on tieteenfilosofinen perusta ekologisessa taloustieteessä?

Taloustieteen valtavirran metodologiaa on viime aikoina kyseenalaistettu perusteellisesti, ja erityisesti ekologisen taloustieteen piirissä tämä kritiikki on herättänyt merkittäviä keskusteluja tiedon ja menetelmien luonteesta. Kritiikin keskiössä on ollut erityisesti loogisen positivismin asema, jonka katsotaan olevan liian kapea ja dogmaattinen tapa lähestyä tiedettä ja taloustiedettä. Looginen positivismi korostaa objektiivisia, universaaleja totuuksia ja falsifioitavuutta, mutta tämä lähestymistapa on saanut osakseen arvostelua muun muassa siitä, että se sulkee pois moninaiset tiedonmuodot ja tiedon rakentamisen tavat, jotka eivät istu tähän jäykkään kehykseen.

Tämä ristiriitaisuus näkyy myös muissa ekologisen taloustieteen kentän äänenpainoissa. Esimerkiksi Söderbaum painottaa paradigmallista pluralismia, jossa erilaiset epistemologiat ja menetelmät pyritään ottamaan mukaan dialogiin. Hän kuitenkin huomauttaa, että valtavirran taloustiede usein käyttää valta-asemaansa sulkeakseen pois heterodoksiset näkemykset, mikä estää aitoa keskustelua ja moninaisuutta. Tällainen taloustieteellinen imperialismi rajoittaa pluralismia ja ylläpitää tieteellistä konformismia.

Usein ekologisessa taloustieteessä on havaittavissa halu yhdistää erilaisia lähestymistapoja epäselvän ekllektismin ja pluralismin hengessä – hyväksyen kaiken sopivaksi katsotun ilman selkeitä kriteerejä. Tämä johtaa kuitenkin epistemologiseen epäselvyyteen: jos kaikki tiedonmuodot hyväksytään sellaisenaan, tietämisen käsite menettää merkityksensä, koska silloin ei ole olemassa perusteita poissulkea virheellisiä tai vääristyneitä näkemyksiä. Samalla kuitenkin on ymmärrettävä, että tieteellinen yhteisö rakentaa ympäristön, jossa eri ideat ja teoriat arvioidaan ja valikoidaan. Tämä arvonanto tiedon laadulle ja metodologiselle validiteetille on olennaista, jotta pluralismi ei muutu sekavaksi relativismiksi.

Lisäksi ekologisen taloustieteen kentällä on nähtävissä pyrkimys muodostaa yhteisöllisiä uskomusjärjestelmiä, joita kutsutaan esimerkiksi doxaksi. Näissä korostetaan yhteisön käytäntöjen ja arvojen merkitystä tiedon muodostuksessa. Tämä lähestymistapa kuitenkin hämärtää usein rajaa tieteellisen ja uskonnollisen uskon välillä, mikä voi johtaa tieteen ja uskon sekoittumiseen ja siten heikentää tieteen luotettavuutta ja objektiivisuutta.

On tärkeää ymmärtää, että metodologinen pluralismi ekologisessa taloustieteessä ei saa tarkoittaa kaikkien näkökulmien ja menetelmien kritiikitöntä hyväksymistä. Valinnan ja hylkäyksen kriteerit ovat välttämättömiä, jotta tieteen merkitys ja tarkoitus säilyvät. Samalla on tunnustettava, että eri epistemologiat voivat tuoda esiin erilaisia puolia todellisuudesta, joita perinteiset, positivistiset menetelmät eivät tavoita. Ekologisen taloustieteen tulee tasapainottaa avoimuus moninaisuudelle ja kriittisyys tiedon laatuun nähden, jotta se voi tehokkaasti vastata sekä ympäristöhaasteisiin että yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tämän lisäksi lukijan on syytä ymmärtää tiedon luonteen yhteys siihen, miten yhteiskunnat rakentavat ja ylläpitävät tieteellisiä normeja ja valta-asemia. Tiede ei ole koskaan täysin irrallinen kulttuurista tai instituutioista, vaan se kytkeytyy tiiviisti sosiaalisiin ja poliittisiin prosesseihin. Tämä tarkoittaa, että ekologisen taloustieteen kehittyminen vaatii paitsi metodologista tarkkuutta myös tietoisuutta näistä laajemmista yhteiskunnallisista ja filosofisista ulottuvuuksista.

Miten valtio, yritykset ja teknologia muovaavat nyky-yhteiskuntaa ja työelämää?

Nykyajan yhteiskunnassa valtion rooli on muuttunut monin tavoin, mutta se ei ole koskaan ollut vähemmän tärkeä. Kapitalismin kriisit ovat tuottaneet sopeutuksia, jotka ovat vahvistaneet sen perusrakenteita. Neoliberalismi on toteutunut niin, että valtio on noussut tukemaan yritysten, ei kansan etuja, vaikka sen retoriikka kiistää infrastruktuurin suunnittelun ja tukemisen roolin, joka on itse asiassa elintärkeä yritysmaailman kasvuun. Tässä valtiolla on suuri merkitys talouden ja politiikan kentillä, mutta usein se unohtuu yhteiskunnallisista keskusteluista.

Moderni valtio ja siihen liittyvät yritykset kannattavat voimakkaasti teknologian kehitystä. Tällöin he esittävät uudet innovaatiot väistämättömänä ratkaisuna kasvutalouden ongelmiin, kuten energian ja mineraalien hupenemiseen, tai ympäristön saastumisen seurauksiin, kuten ilmastonmuutokseen. Utopistiset visiot tieteiskirjallisuuden maailmasta myydään yleisölle lähes päivittäin, vaikka ne irrottautuvat usein sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista.

Erityisesti COVID-19-kriisi antoi korkeateknologisille yrityksille mahdollisuuden edistää laajamittaista valvontaa, etäopetusta, etäterveydenhuoltoa ja älykaupunkeja, joissa rahattomat kaupankäynnit ja itseajavat ajoneuvot olisivat vain osa teknologian kehityksen lupaavaa tulevaisuutta. Tällaiset innovaatiot saavat jatkuvasti tukea valtiolta, mutta niistä on tullut myös keskeisiä osia kulutuskulttuuria, joka keskittyy kasvun edistämiseen, uusien markkinoiden luomiseen ja ympäristön kustannuksella elämiseen.

Teknologinen kehitys ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Uudet teknologiat, kuten nanoteknologia, bioteknologia ja geneettinen muuntelu, tuovat mukanaan tuntemattomia riskejä. Valtiot ja suuryritykset kuitenkin vähättelevät tai tukahduttavat tämänkaltaiset tutkimukset, koska niiden vastustaminen saattaa hidastaa taloudellista kasvua ja estää uusien markkinoiden syntyä. Tekniikka ei ole neutraali eikä itsessään aina hyödyllinen; se voi muuttaa käyttäytymistä ja odotuksia tavoilla, joita on vaikea ennustaa.

Sosiaalinen media, älypuhelimet ja internet ovat muuttaneet radikaalisti käsitystä ystävyydestä, statuksesta ja sosiaalisesta kilpailusta. Esimerkiksi "tykkäykset" ja "seuraajat" ovat muuttaneet mittareita siitä, miten ihmiset arvioivat itseään ja toisiaan. Tämä muutos on tapahtunut lähes huomaamattomasti, mutta sillä on ollut syvällisiä psykologisia vaikutuksia, kuten riippuvuuksia, keskittymiskyvyn heikkenemistä ja sosiaalista eristäytymistä. Tässä korostuu yritysten ja hallituksen rooli ihmisten käyttäytymisen ohjaamisessa. Mainonta ja markkinointi manipuloivat ihmisiä jatkuvasti, usein sosiaalisten median kautta, mikä saa ihmiset puolustamaan kulutuskulttuuria ja epäekologisia käytäntöjä.

Työ on keskeinen tekijä yhteiskunnassa. Se määrittelee ihmisten aseman ja mahdollistaa pääsyn sosiaalisiin etuihin, kuten terveydenhuoltoon, työttömyyskorvauksiin ja eläkkeisiin. Nykyään monet taloustieteelliset teoriat olettavat, että työ on väline, jota ihmiset tekevät vain saadakseen palkkaa kulutustavaroiden ostamiseen. Tämä erottelu työn ja vapaa-ajan välillä on osa teollista yhteiskuntaa, mutta se on itse asiassa keinotekoinen. Sosiaalinen ja taloudellinen rakenne on muuttunut teollisen kapitalismin myötä niin, että työ on commodifioitu, eli se on muuttunut kaupankäynnin kohteeksi.

Työn ja elämän erottelu on modernin kapitalistisen talouden keskeinen piirre. Tuotannollinen ja tuottamaton työ erotettiin toisistaan teollistumisen myötä. Feministinen teoria korostaa tätä muutosta ja tuo esiin sen, kuinka naisten kotityöt muuttuivat näkymättömiksi ja palkattomiksi kotitaloustöiksi. Samalla myös työmarkkinat ja yhteiskunnan taloudelliset rakenteet ovat genderisoituneet, mikä on muokannut työelämää ja yhteiskuntaa kokonaisuudessaan.

Miten talousjärjestelmät vaikuttavat tulevien sukupolvien oikeudenmukaisuuteen ja kestävyyteen?

Talousjärjestelmien rakenne määrittää paitsi nykyisten myös tulevien sukupolvien resurssien saatavuuden, ympäristökuormituksen ja mahdollisuudet tyydyttää perustarpeensa. Taloustieteilijät tarkastelevat sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta usein tulojen jakautumisena, ikään kuin sukupolvet olisivat toisistaan erillisiä yksilöitä, joilla on omat hyötyfunktionsa. Tämä lähestymistapa rajoittuu usein heikon ja vahvan kestävyyden väliseen keskusteluun, jossa pohditaan, missä määrin välttämättömät luonnonvarat voidaan korvata teknologian avulla ja voidaanko ympäristövahingot kompensoida talouskasvulla. Tällainen perustelu ylläpitää perustuloa (bruttokansantuotetta) tulevien sukupolvien kustannuksella, sivuuttaen korvauksen eettisen erillisyyden. Kestävyyden virallistunut analyysi keskittyy resurssien korvattavuuteen, niukkuuteen ja aikapreferensseihin, ja taloustiede on omaksunut diskonttauksen keskeiseksi työkalukseen, mikä sijoittaa sukupolvienvälisen etiikan markkinoiden hintamekanismien ja kasvun viitekehykseen. Kasvu nähdään korvauksena tuleville sukupolville, kun taas markkinat määräävät korko- ja diskonttokorot. Tämä paradigmanmukaisuus sulkee pois laajemmat eettiset näkemykset ja arvokeskustelut, kuten oikeuksiin perustuvan deontologian tai hyve-etiikan, jotka voisivat tarjota vaihtoehtoisia lähestymistapoja talouden ja ympäristön suhteeseen.

Biodiversiteetin kompensointimenettelyt, kuten ekosysteemipankit, olettavat usein väärin, että ekosysteemien tuhoutuminen yhdessä paikassa ja ajassa voidaan korvata samanlaisella uudelleenluomisella toisessa paikassa ja ajassa. Tämä sivuuttaa paikan merkityksen, kontekstin ja esteettiset arvot. Maankäytön muutos, joka liittyy väestönkasvuun, on yksi keskeisistä ekosysteemien muutoksen mekanismeista. Väestönkasvua on kritisoitu sen vaikutuksista ei-inhimilliseen luontoon, kaupunkien leviämiseen ja kulutuksen kasvuun, mikä lisää ympäristökuormitusta. Väestönkasvun hillitseminen on kuitenkin kiistanalaista, sillä siihen liittyy uskonnollisia, vapauden ja ihmisoikeuksien kysymyksiä sekä pelkoja rasismista ja autoritaarisuudesta. Ympäristönäkökulmasta kulutus on keskeinen ongelma, ei pelkkä ihmisten lukumäärä. Yksi pohjoisamerikkalainen kuluttaa kymmenen kertaa enemmän kuin bangladeshilainen, joten kulutuksen vähentäminen rikkaissa maissa on olennaista, mutta kokonaisvaikutus riippuu myös sosiaalisesta provisioinnista, ympäristön kyvystä vastaanottaa kuormitusta sekä ei-inhimillisen luonnon olemassaolosta.

Siirtyminen pois pääomakertymiseen perustuvasta kulutusyhteiskunnasta vaatii perusteellista muutosta työn käsitteessä ja käytännössä. Nykyiset post-työ -keskustelut ovat usein pinnallisia, keskittyen lähinnä työajan lyhentämiseen ja työn jakamiseen, eivätkä kyseenalaista työn merkitystä tai sen sosiaalista rakennetta syvällisesti. On tärkeää tunnistaa, että työ ei ole pelkästään negatiivinen asia, vaan se voi olla uudenlaisissa sosiaaliekologisissa talouksissa erilainen sosiaalinen suhde ja toimintamuoto, joka korvaa nykyiset kapitalistiset, riistävät ja tuottavuuteen perustuvat rakenteet. Tämä edellyttää talousjärjestelmän radikaalia uudistamista eikä vain hienosäätöä perustoimeentulolla tai työajan lyhennyksillä.

Miksi vihreä kasvu ei riitä kestävyyden strategiaksi?

Vihreän kasvun malli on saanut yhä laajempaa huomiota osana kestävän kehityksen strategioita, mutta sen rajoitukset ovat ilmenneet monissa keskusteluissa ekologisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten haasteiden valossa. Vihreän kasvun ajatus pohjautuu peruslähtöön, jossa talouskasvu yhdistetään ympäristöystävällisiin käytäntöihin, kuten uusiutuvan energian käyttöön ja teknologisiin innovaatioihin. Kuitenkin, vaikka nämä toimet voivat osaltaan vähentää ympäristön kuormitusta, ne eivät riitä ratkaisemaan kaikkia kestävyyskysymyksiä.

Vihreän kasvun kannattajat uskovat, että talous voi kasvaa ilman, että sen ympäristövaikutukset kasvavat vastaavasti. Tämä visio perustuu teknologian kehittymiseen, resurssien tehokkaaseen käyttöön ja vähähiilisiin ratkaisuihin. Ajatuksena on, että ekologinen kestävyys on saavutettavissa, kun vain sopeutamme taloudellisia toimintoja ympäristöystävällisemmäksi. Kuitenkin tällaisen mallin ongelma on siinä, että se säilyttää talouskasvun logiikan ensisijaisena tavoitteena. Tämä voi johtaa kestämättömään luonnonvarojen kulutukseen, sillä talouskasvun tavoittelu itsessään ei huomioi ekologisten rajojen ylittämistä.

Talouskasvun ja ympäristönsuojelun välinen jännite on esillä myös taloustieteellisessä kirjallisuudessa. Ekologiset taloustieteilijät, kuten Røpke (1998) ja Rees (2009), ovat varoittaneet, että pelkästään talouskasvua ajavilla strategioilla on rajallinen kyky ratkaista ekologisia kriisejä, kuten ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Talouskasvu ei voi olla ainoa mittari hyvinvoinnille, sillä se ei huomioi ympäristön kantokyvyn rajoja eikä sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Kritiikkiä on tullut myös sosiaalisen näkökulman puolelta. Ekofeministiset lähestymistavat, kuten Sallehin (1984) esittämät näkökulmat, korostavat, että kestävän kehityksen tulee ottaa huomioon sukupuolten välinen tasa-arvo, sekä naisten ja muiden syrjäytyneiden ryhmien asema ekologisessa ja taloudellisessa järjestelmässä. Vihreä kasvu, joka keskittyy vain teknologisiin ratkaisuihin ja talouskasvuun, ei välttämättä tuo ratkaisuja näihin syvempiin, yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Ekologisen talouden peruslähtökohta on, että talouden ja ympäristön suhteet ovat monimutkaisempia kuin mitä vihreä kasvu tarjoaa. Kuten Polanyi (1944) ja Røpke (2005) ovat huomauttaneet, markkinatalouden logiikka voi estää kestävyysstrategioiden täysimittaisen toteuttamisen, sillä markkinat eivät kykene arvioimaan ja ottamaan huomioon luonnon rajoja ja ekosysteemipalvelujen arvoa oikeudenmukaisella tavalla. Näin ollen tarvitaan syvällisempää pohdintaa siitä, mitä tarkoittaa kestävyys taloudellisessa mielessä.

Lisäksi on tärkeää huomioida, että vihreän kasvun oletukset taloudellisten ja ekologisten rajojen ylittämisestä ovat ristiriidassa monien ekologisten talousteorioiden kanssa. Esimerkiksi Marxilainen näkökulma, kuten Rammelt (2020) on esittänyt, tuo esiin, että kapitalismin logiikka on itsessään kestämätön, koska se pohjautuu jatkuvan kasvun tarpeeseen ja ulkoistaa ympäristön kustannukset. Tällöin kasvu ei voi koskaan olla vihreää, jos sen takana oleva talousjärjestelmä ei ole itse kestävä.

Yksi keskeinen asia, joka tulee ymmärtää, on, että kestävyys ei ole vain teknologinen tai taloudellinen ongelma, vaan myös syvällinen yhteiskunnallinen kysymys. Meidän on pohdittava, millaisia arvoja ja prioriteetteja kannamme yhteiskunnassamme, ja miten nämä vaikuttavat meidän ympäristösuhteeseemme. Kestävä yhteiskunta ei ole pelkästään teknologinen saavutus, vaan se vaatii laajempaa pohdintaa siitä, miten elämme, kulutamme ja tuotamme. Tätä varten meidän on tunnistettava ja ylitettävä taloudelliset ja yhteiskunnalliset rakenteet, jotka rajoittavat mahdollisuuksia kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseen.