Kuinka matematiikan varjot ja rinnakkaiset todellisuudet kietoutuvat toisiinsa?

Vastaus näyttää yksinkertaiselta, mutta sen taustalla väreilee monitasoinen harha. Enniscorthy Sweeny – nimi, joka pysyy yhtenäisenä kaikissa tarkastuksissa ja ristikkäistarkastuksissa – on ainoa hyväksyttävä ratkaisu, vaikka kolme muuta vaihtoehtoa täyttäisivät laskennalliset mahdollisuudet. Ne ovat kuitenkin järjen ristikkäistarkastuksen ulkopuolella: kuollut vuohi Turkestanissa, seepia keskisellä Tyynellämerellä ja kahden eekkerin laajuinen sienikompleksi Arizonassa. Nämä vaihtoehdot tarkistuvat, mutta eivät ristiintarkistu. Ne epäonnistuvat rationaalisuuden rajapinnassa. Ja kuitenkin herää epäilys, että me, koko initioitu matemaattinen maailma, olemme joutuneet hienovaraisen mielenharhan uhreiksi.

Paholaiset eivät ole kotonaan hienoissa taiteissa, mutta heidän otteensa karkeissa taiteissa on voimakas. He ovat heikkoja etiikassa ja filosofiassa, heidän psykologiaansa ei voi kuvata inhimilliseksi. He murtuvat yrittäessään käsitellä fysiikan tieteitä, sillä heillä ei ole katsetta fyysiseen maailmaan. Heidän draamantajunsa on sairas, heidän musiikkinsa kurjaa, ja kuvataiteisiin heidän ainoa panoksensa on järkytys. Heiltä puuttuu hienostuneisuus, sivistys ja elävöittävät kiintymykset, jopa se yhteinen rehellisyys, jonka varaan kaiken vakaan politiikan täytyy rakentua. Mutta heillä on matematiikkaa, teoreettista matematiikkaa – käytännöllinen matematiikka olisi heille mahdotonta ilman varastettua praxis-pohjaa – ja heillä on numerologiaa.

Kuka näistä kolmestakymmenestä miljardista on tämän tietyn mielenharhan takana, joka on hiipinyt "Erityiseen Yhtälöön" ilman, että sen tekijä on huomannut tunkeutumista? Ei olisi vaikeaa selvittää, kuka paholaisista on tämä erityinen manipuloija. Hänen nimensä paljastaminen olisi yhtä helppoa kuin oli Enniscorthy Sweenyn nimen saaminen ratkaisun ytimeksi. Uskon, että tämä identiteetti on jo ratkaistu useita kertoja, ja jokainen, joka on vakavasti etsinyt vastausta, on löytänyt sen – aivan kuten he tulivat veriseen johtopäätökseen, he löysivät sen.

Neljän tuntemani matemaatikon – Langweilerin, Prinzhoferin, O’Rimskin ja C.S. Tzun – aivot räjähtivät niin rajusti juuri sillä hetkellä, kun he ratkaisivat arvoituksen, että useita muita ihmisiä kuoli räjähdysten seurauksena. Tämä on halpaa infernaalista varieteehumoria, joka näyttää, millaisten olentojen kanssa olemme tekemisissä. Koko takaa-ajon verinen johtopäätös oli implisiittinen jo jäljityksen ja jälkinumeroiden yhtälöissä, mutta ystäväni tempautuivat liikaa mukaan. Minun täytyy olla varovainen, etten itse joudu samaan. Sillä lopulta tietyn paholaisen nimen tietäminen ei ole olennaista.

Devonilaiset yhtälöt ovat matemaattinen pilailu, lähes yhtä röyhkeä kuin se fiktiivinen ansa, joka on vanginnut niin monet vilpittömät ihmiset Maailman Rauhan Liigassa. Mutta keskeinen ongelma pysyy. Valintojen moninaisuus vainoaa meitä. Kuinka useat nykyhetket voivat tuottaa yksinkertaisia tulevaisuuksia? Jos ne eivät voi, kuinka yksinkertaiset ja yhteisesti hyväksytyt menneisyydet ovat syntyneet? Todennäköisesti illuusion avulla. Jokainen yksimaailmainen suljettu alue hyväksyy oman yksittäisen menneisyytensä, mutta toisten alueiden olennot ovat hyväksyneet toisenlaisen menneisyyden.

Matemaattisen teorian mukaan samanaikaisia universumeja voi olla yhtä monta kuin vapaita tahtoja. Jokainen vapaa tahto on Yleisen Kaavan muuttuja. Käytännön matematiikassa vain harva tahto on todella niin vapaa, mutta silti niitä on paljon. Aikamme pääasiallinen epäselvyys on siinä, että maailma on yhtä aikaa ennenkuulumattoman rauhan ja vaurauden kourissa ja samalla kolmi­päisen helvetin, Armageddonin itsensä, aallonharjaisissa hyökkäyksissä. Jokainen näistä rinnakkaisista nykyhetkistä on elävä ja todellinen versio – ja sillä on mahdollisuus, vaikka kuinka ohut, tulla ainoaksi versioksi.

Tärkeää on ymmärtää, että tämä ei ole pelkkää metaforaa. Matemaattinen todellisuus toimii eri tavoin kuin arkinen havaintomme. Se ei yksinään vahvista historiaa eikä tulevaisuutta, vaan kuvaa murtumapisteitä ja mahdollisuuksia. Lukijalle on olennaista hahmottaa, että nämä ilmiöt eivät ole vain fiktiivisiä, vaan osa ajattelutapaa, jossa todellisuuden, historian ja identiteetin rajat eivät ole kiinteitä. Vasta kun tämän ymmärtää, voi alkaa etsiä käytännöllisiä ratkaisuja aikamme monimerkityksisiin arvoituksiin.

Onko sota totta vai vain varjo menneisyydestä?

Ihmisten muisti on hauras ja altis muokkaukselle. Moni vakuuttaa muistavansa tapahtumia, joita ei koskaan ole ollut. Miljoonat ihmiset voivat allekirjoittaa valaehtoisia todistuksia kokemuksistaan ja silti olla väärässä. Historian ja muistin rajapinta on liukas ja liikehtivä, ja usein leikitään toden ja tarun välisellä rajalla. Luodaan autenttisia kulisseja, jäljennetään menneitä aikakausia, mutta kyse on lopulta näytelmästä – pelistä, joka tuntuu todelta.

Mutta todellisuus ei jätä jälkiä pelkkiin mieliin. Jos jokin palaa, sen on jätettävä tuhkaa ja kaasuja. Jos jälkiä ei ole, tapahtuma ei ole toiminut todellisuuden lain mukaan. Samoin ihmisten käyttäytyminen paljastaa enemmän kuin heidän muistonsa: jos suuret sodat todella olisivat tapahtuneet, maailma olisi niiden jäljiltä muuttunut peruuttamattomasti. Katumus, uudistus, pelko ja syvä kollektiivinen muutos olisivat jääneet ihmisten käytökseen kuin arvet iholle. Silti näin ei ole.

Kirjoittaja tunnustaa omat vääristyneet muistonsa: hän muistaa taistelut, haavat, kokemukset ja osallistumisensa suurten sotien varjoon. Haavat tuntuvat yhä todellisilta, vaikka ne olisivat psykosomaattisia. Muistot voivat kasvaa suuremmiksi kuin elämä itse, ja pelistä voi tulla todellisuutta. Mutta ilman tätä harhan selvittämistä ihminen ei voi kasvaa eikä kantaa vastuuta. Paperiarmeijan kenraaliksi ei nousta, ellei ensin riisu omia valemuistojaan.

Maailma kaipaa kovaa ja selkeää vastausta: sodat eivät tapahtuneet. Ne eivät voineet tapahtua. Ja kolmatta, suurinta sotaa ei tule tapahtumaan – ellei maailmaa vedä alas jokin muu voima, joka toimii totuuden ja harhan rajamailla. Kysymys kuuluu: jos sota olisi tapahtunut, miten ihmiset käyttäytyisivät nyt? Olisiko ihmiskunta parantanut tapansa kuten Niiniven kansa teki? Vai olisiko se vain jatkanut turmelustaan? Kummassakin vaihtoehdossa piilee ristiriita, joka kertoo enemmän ihmisluonnosta kuin historiasta.

Julistukset ja profetiat rakentavat näkymiä tulevasta. Tulimeren ja lasimaisen meren näky, raivoavat aallot, pimeyden tähdet ja karanneet kielikuvat varoittavat viimeisestä sodasta, Armageddonista. Maailma tuhoutui kerran vedellä, ja seuraava tuho – niin sanotaan – tulee tulesta ja sodan tulivuorista. Sotaa kutsutaan synnin kukaksi, suureksi mädäntyneeksi punaiseksi kukaksi, joka levittää juurensa syvälle ihmiskuntaan. Mutta onko sota synnin seurausta vai vain sattumien, diplomatian virheiden ja ihmisen irrationaalisuuden tuote?

Yksi vanha kenraali väitti, että sota syntyy momentumin virheistä, sattuman ja tapahtuman yhteenlinkittymisestä, ihmiskunnan yleisestä järjettömyydestä ja kohtalon kieroudesta. Hän uskoi, että poistamalla näiden tekijöiden siemenet voidaan poistaa myös sota – mutta ei syntiä, joka hänen mukaansa on ihmisen lohduttaja. Näin synti ja sota erotettiin toisistaan. Mutta tämä oli harhaa. Sodan juuri ei ole vain politiikassa eikä sattumassa, vaan ihmisen luonteessa, siinä syvässä ristiriidassa, joka saa järjettömyyden näyttämään järkevältä.

Historioitsijat torjuvat irrationaaliset kertomukset taistelukenttien verivirroista, verta nilkoista harjaan asti, valtavia punaisia jokia, jotka nielevät miehet ja hevoset. He laskevat, ettei edes kaikkien osallistujien veri riittäisi luomaan tällaisia virtoja. Mutta ehkä hekin erehtyvät. Ehkä luontainen ja luonnoton veri sekoittuvat siellä, missä muistojen ja todellisuuden rajat murtuvat. Ehkä veri on metafora ja todellisuus yhtä aikaa.

Jos ihmiskunta ei muuta suuntaansa, sota voi tulla uudelleen. Profeetat ja kirjailijat ovat nimenneet sen vuoden – 1984 – mutta vuosiluvuilla ei ole merkitystä, jos muisti ja todellisuus eivät kohtaa. Tärkeintä on katsoa, miten maailma toimii silloin, kun sen väitetään olevan tuhoutunut: jatkuuko arki kuten ennen vai muuttuuko kaikki pysyvästi? Tämä kysymys on todellisuuden mitta, ei muistojen.

On tärkeää ymmärtää, että muistin ja kokemuksen rajamailla syntyvät kertomukset eivät ole vain yksityisiä harhoja, vaan ne voivat muuttua kollektiivisiksi rakenteiksi. Ihmisen kyky luoda myyttejä on sama voima, jolla hän luo sotia. Siksi pelkkä historian korjaaminen ei riitä; tarvitaan myös psykologista ja moraalista ymmärrystä siitä, miten yhteisöt rakentavat todellisuuksiaan ja niiden perusteluita. Vasta tämän ymmärryksen kautta voi nähdä, että sota ei ole vain tapahtuma vaan ihmisen sisäisen ristiriidan ruumiillistuma.