Miten Nixonin rotupolitiikka muokkasi esikaupunkien ja kaupunkialueiden välistä jännitettä Yhdysvalloissa 1970-luvulla?

Yhdysvaltojen 1970-luvun politiikassa ratkaisujen taustalla oli usein rotukysymyksiä, jotka saivat osakseen kansallista keskustelua. Erityisesti koulujen desegregaation ja alueellisen eriarvoisuuden hallinnan välillä kulki kireä linja, joka määritteli poliittisten toimijoiden valintoja ja jakoi kansan kahtia. Milliken v. Bradley -tapauksessa vuonna 1974 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että esikaupunkialueet eivät olleet pakollisesti mukana suurkaupunkien desegregaatiopolitiikoissa. Tämä päätös vahvisti esikaupunkien valkoista väestöä ja lisäsi Nixonin vetovoimaa vanhemmille, jotka halusivat välttää integroitujen koulujen vaikutuksia siirtymällä pois kaupungeista.

Tämä kehitys synnytti myös suuria ristiriitoja kaupunkien työväenluokan ja esikaupunkialueiden väestön välillä. Kaupunkialueiden mustan väestön integroitumisen vaatimus johti erityisesti valkoisten työläisten alueilla protesteihin ja kapinoihin, jotka olivat voimakkaimmillaan esimerkiksi Etelä-Bostonissa, Detroitissa ja Chicagossa. Nixonin politiikka, joka suosi olemassa olevan segregoinnin säilyttämistä, ei estänyt vanhempia valitsemasta yksityisiä kouluja tai lähettämästä lapsiaan uskonnollisiin koulujen alueilla, joissa rasismi ei ollut enää virallisesti hyväksyttävää.

Kysymys rotuerottelun tasoista oli kuitenkin monimutkainen. Nixon erotteli ”de jure” segregoinnin, joka oli lain tai valtion säädösten kautta määrätty etelässä, ja ”de facto” segregoinnin, joka ilmeni muun muassa asuinalueiden perusteella. Kun Nixonin hallinto ei puuttunut etelän ulkopuolisiin käytäntöihin, sillä oli suuri merkitys. Hän kannatti etelän koulujen desegregaatiota, mutta kieltäytyi tukemasta vastaavaa prosessia pohjoisessa, jossa asuinalueet olivat jo valmiiksi segregoituneet.

Gerald Ford, joka seurasi Nixonin presidenttikauden, otti käyttöön samanlaisen lähestymistavan rodullisiin kysymyksiin. Vaikka hän kannatti joitain taloudellisia uudistuksia, kuten eläkejärjestelmien sääntelyä ja polttoainetalouden parantamista, hänen suhtautumisensa rotukysymyksiin pysyi hyvin samansuuntaisena kuin Nixonin. Koulusegregaation osalta hän tuki vanhempien oikeutta estää lastensa siirtyminen toisiin, rodullisesti sekoittuneisiin kouluihin.

1970-luvulla poliittiset jännitteet kuitenkin kasvoivat, kun mustien ja valkoisten yhteisöjen väliset kiistat laajenivat. Tämä johti uudenlaisiin kulttuurisodan konflikteihin, joissa konservatiivinen populismi yhdisti valkoisen työväenluokan ja liikemaailman etuja, samalla kun musta väestö kamppaili omista oikeuksistaan ja integroitumisestaan. Nixon ja Ford ymmärsivät, kuinka valkoiset amerikkalaiset olivat tuskallisesti havaitsevia, että he olivat joutuneet maksamaan yhteiskunnan haasteista ilman tukea.

Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden ja asuinalueiden eriarvoisuus olivat myös olennainen osa tätä poliittista kenttää. Esimerkiksi vuonna 1934 perustettu liittovaltion asuntovakuutusyhtiö (FHA) tuki rahoituspolitiikkaa, joka oli ensisijaisesti valkoisten perheiden etuja palvelevaa. Tämän politiikan seurauksena syntyi eräänlainen ”punaviivaus” (redlining), joka jätti mustat kaupunginosat ilman rahoitustukea ja syrjäytti ne taloudellisesta kehityksestä.

Tällaisesta eriarvoisuudesta kärsivät erityisesti valkoiset työläisperheet, jotka eivät enää voineet nähdä itseään osana samaa yhteiskuntaa kuin vauraammat esikaupunkilaiset. He kokivat, että heidän perheidensä ja asuinalueidensa suojeleminen oli historiallinen ja moraalinen oikeus, jota valtion tuli kunnioittaa.

Miksi valkoisen ylivallan politiikka säilyy, vaikka olosuhteet muuttuvat?

Valkoisten suhtautuminen rotukysymyksiin Yhdysvalloissa ei seuraa loogisesti muuttuvia yhteiskunnallisia olosuhteita. Rasistinen kauna ei ole enää yksiselitteinen vastaus rikollisuuteen, työttömyyteen tai hyvinvointiriippuvuuteen, sillä nämä ilmiöt ovat viime vuosikymmeninä laskeneet tai siirtyneet valkoisiin yhteisöihin. Siitä huolimatta rotuvihamielisyys ei ole laantunut. Tämä viittaa siihen, että kyse ei ole enää reaktiosta ulkoisiin uhkiin, vaan autonomisesta, pysyväksi muodostuneesta asenteesta. Valkoinen kauna ei reagoi tilanteisiin – se odottaa tilaisuutta tulla hyödynnetyksi.

Donald Trump tunnisti tämän muutoksen. Hänen kampanjansa oli laaja hyökkäys siirtolaisuutta ja vähemmistöyhteisöjä vastaan, ja sen veturina oli syvälle juurtunut rasismi. Tämä ei ollut enää konservatiivisen puolueen vanha viittaus "hiljaiseen enemmistöön" tai "laki ja järjestys" -retoriikka. Trumpin strategia ei perustunut akuuttiin yhteiskunnalliseen kriisiin vaan pysyvään sosiaaliseen voimarakenteeseen, jossa valkoisuus on edelleen valta-asema – ja uhattuna se koetaan, vaikka objektiivista uhkaa ei olisi.

Monissa länsimaissa oikeistopopulismin nousu kytkeytyy teollisuuden alasajoon, globalisaation aiheuttamiin "Kiinan shokkeihin", taloudelliseen epävarmuuteen ja alueelliseen taantumaan. Näissä olosuhteissa on syntynyt vahva yhteys taloudellisen turvattomuuden ja maahanmuuttovihamielisyyden välille. Mutta Yhdysvalloissa tämä kehys on punoutunut erityisesti rotuun: valkoiset, jotka vastustavat siirtolaisuutta, suhtautuvat usein kielteisesti myös afroamerikkalaisiin ja latinoihin – riippumatta siitä, ovatko nämä syntyneet Yhdysvalloissa tai muuttaneet sinne.

Tutkimukset osoittavat, että valkoiset amerikkalaiset eivät juuri tee eroa laillisten ja laittomien siirtolaisten tai siirtolaisten ja Yhdysvalloissa syntyneiden latinalaisamerikkalaisten välillä. Nämä näkemykset eivät ole irrallisia, vaan jatkumoa viiden vuosikymmenen tutkimusperinnölle, joka osoittaa, että etnosentrisyys ja epäluulo vähemmistöjä kohtaan vaikuttavat valkoisten poliittisiin kantoihin lukemattomissa kysymyksissä. Näin ollen ei ole yllättävää, että rotukysymykset ovat muovanneet puoluepolitiikkaa ja vaalituloksia jo 1960-luvulta lähtien, kun reaktiot kansalaisoikeusliikkeeseen alkoivat järjestää uudelleen amerikkalaisen puoluekartan.

Valkoisten suhtautuminen rotuun on ollut keskeinen tekijä siinä, miksi demokraattinen Etelä kääntyi republikaanien tueksi. Se ruokki George Wallacen suosiota pohjoisen valkoisten keskuudessa, Richard Nixonin vetoomusta "hiljaiselle enemmistölle" ja Ronald Reaganin kykyä puhua koodein valkoiselle yleisölle. Barack Obaman valinta presidentiksi terävöitti rotukysymyksiä entisestään ja nopeutti republikaanien siirtymää äärimmäiseen rasistiseen konservatismiin.

Trumpin nousu ei ollut pelkästään yksittäisen miehen projekti, vaan laajemman poliittisen siirtymän huipentuma. Hän sai eniten kannatusta valkoisilta, jotka osoittivat korkeita arvoja valkoisessa etnosentrismissä, maahanmuuttajavastaisuudessa, rotukaunassa, muslimeihin kohdistuvassa pelossa ja yleisessä vähemmistövastaisuudessa. Hänen retoriikkansa ei tehnyt eroa kohteidensa välillä – se yhdisti afroamerikkalaiset, latinoamerikkalaiset ja muslimit yhteiseen uhkakuvaan "ei-valkoisesta Amerikasta".

Valkoisen identiteetin puolustaminen, tunne epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja pelko ei-valkoisesta tulevaisuudesta olivat keskeisiä motiiveja Trumpin kannatuksen taustalla. Kun entinen Ku Klux Klanin johtaja David Duke varoitti valkoisia siitä, että Trumpia vastaan äänestäminen olisi "petos perintöä kohtaan", hän artikuloi miljoonien ihmisten hiljaisia pelkoja – ja suuntaviivoja republikaanisen puolueen tulevaisuudelle. Tämän seurauksena amerikkalainen politiikka on jakautumassa yhä jyrkemmin rodullisten rajojen mukaan.

Näkemys yhteiskunnasta nollasummapelinä – jossa toisten voitto on oma tappio – ruokkii pelkoa siitä, että etuoikeudet murenevat, jos ne jaetaan useammalle. Valkoisuus on biologinen harha, mutta sosiaalinen todellisuus. Se määrittää edelleen vallan, vaurauden ja mahdollisu

Miten Yhdysvalloissa syntyy valkoinen vähemmistön valta?

Yhdysvalloissa on käynnissä merkittävä poliittinen ja kulttuurinen muutos, jossa yhä useampi konservatiivinen taho pyrkii määrittelemään kansalaisuuden ja sen myötä demokratian perusperiaatteet uudelleen. Yksi keskeisimmistä tekijöistä on Donald Trumpin esittämä väite, että kansalaisuus on enemmänkin veren, rodun ja etnisyyden kysymys kuin luonnollistumisen tai syntymäpaikan pohjalta määriteltävä oikeus. Tällaisen näkemyksen taustalla on halu kyseenalaistaa Yhdysvaltojen neljästoista lisäys, joka määrittelee kansalaisuuden perustuvan syntymäpaikkaan eikä etnisiin tai rodullisiin tekijöihin. Tämä ajatusmalli on paljon syvemmällä kuin pelkästään presidentin vastustajien aseman heikentäminen; sen ytimessä on ajatus siitä, kuinka politiikka ja valta jakautuvat kansan kesken.

Aikaisemmin politiikassa tehtyjä valintoja, jotka koskivat esimerkiksi verotusta ja kansallista taloutta, on nyt väistynyt etnisten ja rodullisten kysymysten taakse. Kansalaisoikeudet ja äänioikeus eivät ole enää vain poliittisia kysymyksiä; ne ovat kulttuurinen ja etninen kamppailu, jossa vähemmistöjen oikeudet nähdään uhkana valkoisen enemmistön hallinnalle. Kun republikaaninen puolue ei ole onnistunut sopeutumaan demografisiin muutoksiin, sen johdolla on ollut pakottava tarve taistella säilyttääkseen valta-asemansa.

Vähemmistön oikeuksia, erityisesti rodullisten vähemmistöjen oikeuksia, on pyritty rajoittamaan monin tavoin: vaalilakeja on muutettu, äänestäjien rekisteröintiä on vaikeutettu, ja valittuja vaalialueita on manipuloitu. Kaikki nämä toimet tähtäävät siihen, että valkoinen vähemmistö voi edelleen hallita maata, vaikka väestö onkin entistä monimuotoisempi. Tämä poliittinen suuntaus on saanut tukea valkoisten, usein pelokkaiden ja epäluuloisten äänestäjien keskuudessa, jotka kokevat oman asemansa heikkenevän ja arvonsa katoavan. Tämä näkyy myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa, jossa entistä useampi on valmis kyseenalaistamaan demokratian ja valinnanvapauden perusteet.

Trumpin ajama politiikka ei ole pelkästään hänen persoonansa seurausta, vaan osa syvällisempää kulttuurista muutosta, jossa etninen ja rodullinen eriarvoisuus on noussut poliittisen liikkeen keskiöön. Monet republikaanit ovat valmiita hylkäämään historialliset sitoumukset demokratian periaatteisiin ja tukevat sen sijaan kapeaa etnistä näkökulmaa politiikassa. Tällainen ajattelutapa voi olla vaarallinen, sillä se ei vain kyseenalaista perinteisiä demokratisia käytäntöjä, vaan myös syventää yhteiskunnallisia kuiluja ja vastakkainasetteluja.

Kansan enemmistön ohi valtaa tavoitteleva politiikka, jossa rotu ja etnisyys määrittelevät oikeuden äänestää ja osallistua yhteiskunnallisiin prosesseihin, heikentää kansan yhtenäisyyttä ja vie kohti yhteiskunnan jakautumista. On selvää, että kansan syvälle juurtuneet rodulliset ennakkoluulot ja pelot ovat avanneet tien poliittiselle retoriikalle, joka ei enää piilota etnisiä ja rodullisia eroja vaan haluaa tuoda ne esille ja käyttää niitä hyväksi poliittisessa kilpailussa.

Tulevaisuuden haasteet Yhdysvalloissa liittyvät yhä enemmän siihen, kuinka laaja osuus kansasta voi hyväksyä sen, että kaikki kansalaiset, riippumatta rodusta ja etnisestä taustasta, ovat tasavertaisia yhteiskunnan jäseniä ja äänestäjiä. Tällainen hyväksyntä on perusta demokraattiselle järjestelmälle, joka voi kohdata tulevaisuuden monimutkaiset ja etnistä monimuotoisuutta koskevat kysymykset. Jos yhteiskunta ei kykene ratkaisemaan näitä jännitteitä, uhkaa sen vakaus ja kansallinen yhtenäisyys.